Yhteistyössä: Arctic Giant – Jättiläisenmaa

”Jos tulet Paltamoon, sinun on ehdottomasti yövyttävä Arctic Giantin linnunpesässä”. Seison Kainuun matkamessuosastolla, ja olen todennäköisesti huvittava näky, sillä tuijotan matkailuorganisaation edustajaa pöllämystyneenä. Aivojeni muodostama mielikuva on niin vahva, että sulkiessani silmät muutamaksi sekunniksi singahdan suoraan jonnekin korkealle. Turvalliseen ja lämpimään pesään, josta kavala maailma on kaukana. Ympärillä vain hiljainen metsä ja kauaksi horisonttiin kasvava korpimaisema. Ennen kuin ehdin ajatella asiaa sen pitemmälle, vastaan: ”Totta, mutta miten Paltamoon pääsee?” Minulla ei ole mitään käsitystä, missä Paltamo sijaitsee, mutta olen päättänyt matkustaa sinne silti.

Käykin ilmi, että Paltamoon pääsee Helsingistä junalla seitsemässä tunnissa. Ei mikään mahdoton matka, sopivasti työpäivän mittainen. Siispä kone kainaloon, huopatossut jalkaan, untuvatakki niskaan ja kohti rautatieasemaa. Jättiläisenmaa, täältä tullaan!

Jättiläisenmaan isäntä, Vesa Homanen on vastassa asemalla. Hän kysyy tarvitseeko käydä kyläkaupan kautta, mutta minä olen varautunut omilla eväillä. Auton nokka käännetään siis saman tien jättien kortteeria kohti. Matkaa Paltamon rautatieasemalta on reilut 20 kilometriä.

Ehdimme vaihtaa kuulumisia ja ihailla auton valokeilassa vilahtavia tykkylumisia puita. Vesa kertoo tarinoita Arctic Giantin alkutaipaleelta. Siitä, miten hän vuonna 2007 päätyi vaimonsa Anjan kanssa puolukkaan melkein kymmenen vuotta aiemmin hylätyn Kivesvaaran laskettelukeskuksen rinteille ja havahtui unohtumattomiin maisemiin.

Satumaiset maisemat lumosivat pariskunnan, eikä aikaakaan kun he lunastivat entisen hiihtokeskuksen huipun itselleen. Vanhat rakennukset saivat uuden elämän, remontoinnissa vain mielikuvitus oli rajana. Sopivia osia säilytettiin ja hyviä rakenteita hyödynnettiin. Hissin yläasemasta muokkautui näköalasauna ja päärakennuksesta luksuslinnunpönttöjen kotipesä. Arctic Giant eli Jättiläisenmaa vietti avajaisiaan vuonna 2012.

Paljon on rakennettu myös uutta. Tarina kertoo, että Vesa, jolla ei ollut aiempaa kokemusta timpurinhommista, selviytyi valtavasta urakasta entisaikojen jättiläisten henkien avustuksella. Henget pitelivät nauloja ja minä vasaraa, isäntä naurahtaa ja iskee silmää.

Ihan tuulesta temmattuja vanhat tarut eivät ole, sillä jo 100 vuotta sitten Eino Leino istui Kivesvaaran laella ja kirjoitti jättiläisistä, jotka asuvat vaaran suurissa saleissa. Ja onpa alueella asunut kirkonkirjojenkin mukaan kolme kainuulaista jättiä, 2,5-metrisiksi kasvaneita. Heistä yhden kunniaksi on sävelletty oopperakin, joka esitetään Paltamon metsissä kesällä 2019.

Jättiläiset ovat edelleen vahvasti läsnä, ja rakentaminenkin jatkuu. Uudet aivan rinteen partaalle pystytetyt pöntöt ovat loppusilausta vaille valmiit. Vastavalmistuneita mökkejä ei ole vielä ehditty lisätä edes Arctic Giantin nettisivuille. Ne on nimetty suurten lintujen mukaan. Minun pari viikkoa sitten avatun asumukseni nimi on Tuulihaukka. Pelkkä nimi nostaa käsivarteni ihon kananlihalle.

Vesa esittelee pienen, mutta kotoisan mökin varustusta. Tuore puu tuoksuu ihanalta. Tuossa on pieni keittiöseinämä, tuossa kylpyhuone ja sauna. Takaseinä on käytännössä yhtä suurta ikkunaa, ja moottoroidut sängyt on sijoitettu niin, että niissä loikoillessa voi ihailla maisemaa, joka jatkuu kymmenien kilometrien taakse. Siis jos ei ole pimeää. Nyt on, enkä vielä osaa kuvitella, millainen satumaa minua aamulla odottaa.

Mökin ovenpielessä nojailee pari sauvakävelysauvoja ja yhdet lumikengät. Naulassa roikkuu otsalamppuja, joita isäntä kehottaa käyttämään jo samana iltana. Laita kuule sauna lämpiämään, käy kävelyllä ja kuuntele, kun jättiläiset kuiskuttelevat pakkasen sokerihuurruttamissa puissa, hän ehdottaa.

Minä teen työtä käskettyä. Revin itselleni palasen kainuulaista rieskaa, höylään päälle juustoa ja levitän reilusti voita. Sitten puen päälleni paksuimmat vaatteet, mitä laukustani löydän. Pakkasta vaaran laella ei ole läheskään niin paljon kuin tasamaalla, mutta kylmä ulkona silti on. Taivas on mennyt pilveen, ja lumi leijailee timantteina otsalampun valossa.

Alueella olevasta 70 majoituspaikasta on sesongin ulkopuolella olevana torstaina käytössä vain muutama. Rauhassa saa olla, yksin omien ajatusten armoilla. Jättiläisten tarinat alkavat elää mielessäni omaa elämäänsä ja sydän havahtuu hakkaamaan tiheämmin. Toppahousut kahisevat ja huopatossut painautuvat puuterilumeen. Lenkki jää lyhyeksi, sillä vaikka Vesa on vakuutellut henkien olevan arkoja ja ystävällismielisiä, mielikuvitukseni kasvattaa pimeyteen kummajaisia, jotka vaanivat tykkylumeen kääriytyneiden kuusten takana. Kiristän askelteni tahtia ja palaan turvalliseen linnunpesään, saunon ja nukahdan nopeasti kaiken kokemani jälkeen.

Kello soi jo ennen kahdeksaa. Kiire ei ole mihinkään, paitsi ihailemaan auringonnousua. Avaan silmäni ja ehdin päästää suustani pari voimasanaa. Ilman silmälaseja maisema näyttää hunnuttuneen harmaaseen hernerokkasumuun. Se niistä huimaavista näkymistä, huokaan. Sitten ujutan lasit päähäni ja olen pudota hämmästyksestä sängyltä. Näkymä on järisyttävä.

Mitään tällaista en ole elinaikanani nähnyt. Kainuulainen korpimaisema on maalattu valkoisen ja sinisen eri sävyillä, ja se näyttää jatkuvan loputtomiin. Aurinko on vielä horisontin takana, mutta värjää jo taivaanrantaa punaisellaan. Hengästyttää ja harmittaa hurjasti, etten voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Kaappaan kameran syliini ja otan kymmeniä kuvia, vaikka tiedän, ettei yksikään otoksista anna oikeutta sille hengästyttävälle kauneudelle, jota olen päässyt todistamaan.

Juon nopeasti lasin mehua ja hyppään toppavaatteisiini. Aamiainen saa nyt unohtua, tärkeämpää on päästä kokemaan maisema kaikilla aisteilla. Pakkanen on kiristynyt, aamun sininen hetki on jo alkanut kurottaa kohti päivänvaloa. Otan juoksuaskelia, ryntäilen hangessa päättömästi kohti nousevaa aurinkoa. Kipuan lumilämpäreen päälle ja viritän kamerani valmiiksi.

Hädin tuskin ehdin painaa laukaisinta kahta kertaa, kun isäntä huutelee panneensa kahvin porisemaan. Mutta sitä ennen hän johdattaa minut päärakennuksen keskellä kohoavaan torniin. Annan kameran laulaa.

Sydän tahtoo jälleen kerran pakahtua. Miten paljon kotimaassa onkaan nähtävää, uskomattomia paikkoja, jotka salpaavat hengen! Miten ihmeellinen luonto, joka saa leuan loksahtamaan sijoiltaan ja miten käsittämättömiä kokemuksia, jotka jättävät syvän jäljen. Mikä meitä vaivaa, miksi me emme näe metsää puilta, vaan hyppäämme koneeseen planeetan hyvinvointia uhmaten, ja kiidämme Kaukoitään?

Ravistelen itseni irti ahdistavista ilmastonmuutosajatuksista ja laskeudun tornista maan tasalle. Vesa kertoo, että jälkikasvu on hänen onnekseen ilmoittanut innokkuudestaan jatkaa vanhempien työtä. Yksi heistä on rakentanut päärakennuksen läheisyyteen snowtube-radan. Kikatan ja kiljun, ja lasken mäen kolme kertaa. Punaisin poskin ja hymy huulilla astun sisään saliin, jossa kuuma teekupponen höyryää ja emännän leipoma lämmin nokkospulla tuoksuu.

Vilkaisen kelloa. Juna puksuttaa jo Oulusta kohti Paltamoa ja lähdön hetki on väistämättä edessä. Lumikenkäilemään en ehtinyt, mutta onneksi maisemia sai ihailla sisätiloistakin. Vajaa vuorokausi jättiläisten kotikonnuilla riitti vakuuttamaan minut, tahdon tänne takaisin, ehkä jo kuluvana keväänä. Nyt kuitenkin pakkaan haikeana laukkuni ja heitän sen isännän auton takakonttiin. Arctic Giant ja sen jättiläiset jäävät odottamaan uusia vieraita.

Kun katsoo maailmaa jättiläisen silmin, näkee kauas ja tuntee isosti. Kiitos unohtumattomasta kokemuksesta, Arctic Giant. Olen lumoutunut.