Sähköpyörän satulassa pitkin Piemonten kukkuloita

Kevät on tullut Helsinkiin. Katuja harjataan, koirankakkakasat paljastuvat hankien alta, valoa riittää iltayhdeksään ja lämpömittarin lukema kipuaa kymmeneen asteeseen. Pikkulintujen etelänmatka on päättynyt ja lokitkin ovat palanneet liitelemään siniselle taivaalle. On siis aika kaivaa fillari varastosta, pujottaa tennarit jalkaan ja aloittaa lihasvoimaliikenne.

sähköpyörät casa visette

Pääkaupunkiseudulla pyöräillen pääsee käytännössä mihin vaan. Välimatkat saattavat olla pitkiä, mutta usein etenkin poikittaisliikenne niin hidasta, että pyöräillen olisit jo perillä. Pyöräteiden verkosto on lapsenkengissä, mutta ajorataakin pitkin pääsee, jos uskaltaa bussien ja rekkojen sekaan mennä. Minä hyppään seitsenvaihteisen selkään huhtikuun puolessa välissä ja laskeudun sieltä sitten, kun ensimmäiset yöpakkaset alkavat muodostaa mustaa jäätä.

Sähköpyörää en ole koskaan kokeillut. Harrastan hyötyliikuntaa, enkä osaa polkea hiljaa. Hiki pisaroi iholla viimeistään parin kilometrin jälkeen ja toimistolle saapuessa on vaihdettava vaatteet ja virkistäydyttävä vesihanan viileydessä. Siksi odotin innolla pyöräretkeä, jonka Casa Viseten Sari oli luvannut ensimmäisenä matkapäivänä järjestää*. Olihan luvassa lenkki kumpuilevassa maastossa, serpentiininä viininviljelyalueiden lomassa kiemurtavilla teillä. Reitillä, jossa peruspyörän polkimilla hiki virtaa ja reidet hyytyvät hetkessä maitohapoista.

sähköpyörä piemonte

sähköpyörä casa visette

Olen skeptinen ja hieman vastahakoisesti puen päälleni kevytuntuvatakin ja lämpimät hansikkaat. On alle kahdeksan astetta lämmintä ja kylmä tuulenvire. Silti tuntuu epäloogiselta pukeutua lämpimästi pyöräretkelle. Seurueen muilla naisilla on matalavartiset tennarit ja paljaat nilkat. Pelkään, että paistun tummissa farkuissanni ja pitkissä kengänvarsissa, mutta näillä mennään, sillä muutakaan ei ole.

Pyörät odottavat pihalla ja talon isäntä pitää pikaperehdytyksen. Tässä on vaihteet ja tässä sähkömoottorin säätö. Hän kehottaa välttämään turbovaihdetta, jotta akku ei tyhjene ennen aikojaan. Hirvittää vähän, sillä en ole koskaan ollut minkään kaksipyöräisen moottoriajoneuvon ohjaimissa. Säädämme satulat ja polkaisemme matkaan.

sähköpyötä maisemat

sähköpyöräily

Ensimmäiset parisataa metriä nousemme ylös hiekkatietä. Moottori alkaa välittömästi vetää. Testaan moottorin tehoa, mutta en uskalla vielä kokeilla turboa. Sähköpyörä liikkuu kevyesti, jalat polkevat leppoisaa tahtia ja kyyti on tasaista. Kikatan ja kiljahtelen kuin pieni lapsi, sillä kokemus on uusi ja outo.

Viiletämme pyörien selässä pitkin Langhen laaksoa. Reittisuunnitelma on selvä: ensin Monforte d’Albaan, sitten Serralungaan ja lopuksi La Morraan, jossa on tarkoitus lounastaaa. Sari ajaa edellä, me seuraamme perässä. Monforte d’Alban keskusaukiolla meiltä kysytään haluammeko lyhyemmän vai pidemmän reitin. Onnellisen tietämättöminä valitsemme jälkimmäisen, sillä mikäs tässä, moottori vie ja me istumme mukavasti kyydissä. Kilometreistä ei ole mitään puhetta.

sähköpyöräily alueen vanhin talo

sähköpyöräily barolo

Avaan takkia ja riisun hanskat, sillä aurinko alkaa lämmittää. Alamme laskeutua ensimmäistä mäkeä alaspäin. Tuima viima puhaltaa vastaa ja kohmeiset kädet ja paljaat nilkat saavat kylmää kyytiä. Untuvatakki ei ole yhtään liikaa. Vedän vauhdissa takin vetoketjua kiinni. Hansikkaita en uskalla kurotella kassista, sillä piennar on kapea ja autoja suhahtelee ohi tasaisin väliajoin. Hymyilyttää ja laulattaa. Vaikka nopeus nousee alamäessä vain 40 kilometriin tunnissa, alan vähitellen ymmärtää sitä vapauden tunnetta, jolla moni motoristi harrastustaan perustelee.

Välillä vastaan tulee ylämäkeä nousevia maantiepyöriä, joiden satuloissa istuvat keski-ikäiset miehet tiukoissa pyöräilytrikoissaan tai mamilit (middle-aged men in lycra), kuten heitä leikkisästi kutsutaan. Moikkauskulttuuri kukoistaa, ollaan samaa jengiä, vaikka meitä moottori vähän avustaakin. Vähän ennen Serralungaa tien laitaa kävelee määrätietoisin askelin mies, joka puhuu kännykkään. Kun olen kohdalla, erotan muutamia suomenkielisiä lauseita. Serralungan Meriamessa viinitilaa isännöivä Jyrki Sukula hoitaa puhelimessa bisneksiään. Maailma on pienen pieni.

nopeusrajoitus

Serralungassa soitamme lounasravintolaan, sillä olemme myöhässä. Rullaamme takaisin laakson pohjalle ja nousemme vähitellen korkealle La Morran kylään. Jalat alkavat väsyä ja otan käyttöön turbovaihteen. Mikä vauhdin huuma, ja ylämäessä vielä!

Kun saavumme ravintolan pihaan, mittarissa on yli 30 kilometriä. Yksi seurueen jäsenistä on istunut pyörän selässä viimeksi 15 vuotta aiemmin. Hän tyrmistyy matkamittarin lukemasta ja puuskahtaa, että jos matkan määrä olisi ollut tiedossa, ei häntä olisi saanut mukaan edes väkisin. Silmät kuitenkin loistavat, eikä matka taida tuntua missään. Istumme Locanda Fontanazzan pöytään ja päätämme syödä pidemmän kaavan kautta. Sen olemme ansainneet.

sähköpyörät parkissa la morra

la morra fontanezza

Olisimme voineet huristella lounaalle myös autolla, aikaakin olisi kulunut korkeintaan vartti. Lomalla haluan kuitenkin liikkua hitaasti. Nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa. Huomata kukkaan puhjenneet kevätesikot, ihailla puiden runkoja pitkin kiipeileviä ikivihreitä muratteja, kuulla lintujen viserryksen ja koirien haukut, haistaa kevään heräämisen ja savun tuoksun, joka leijailee risusavotasta. Seurata viljelijöiden puuhia viiniköynnösten keskellä, antaa tuulen tuivertaa hiuksia ja tuntea keskipäivän auringon lämmön iholla. Siksi mielummin kävelen, pyöräilen tai vaikka hölkkään. Autoiluhommat jätän kiireisemmille.

sähköpyörä kilometrit

Poljemme takaisin pienessä viinihiprakassa. Suorinkin tie on pituudeltaan yli 10 kilometriä, ja perillä matkamittariin on kertynyt kokonaiset 42,8 kilometriä. Akun latauksesta on edelleen yli puolet jäljellä. Riisun pyöräilykamppeet, pujahdan kylpytakkiin ja nappaan jääkaapista lonkeron. Sauna on lämmin. Istun lauteille ja ihailen edessä avautuvaa maisemaa, jota ei suotta ole hehkutettu etukäteen. Ikkunasta näkyy 2 miljoonan arvoinen maapala, josta joku alueen viinitilallisista on juuri tehnyt kaupat. Löylyt ovat lempeät.

casa visette sauna

*Pyöräretken tarjosi Casa Visette. Sähköpyörien vuokraaminen Casa Viseten kautta maksaa 50 euroa/päivä. Pyörät toimittaa pihaan ja noutaa sieltä Bik-E, pyöräliike ja -vuokraamo, joka sijaitsee Albassa.

Lue myös:
Onnistuneen matkan merkkejä
Casa Visette – luksusta Langhen laaksossa, Barolon viinialueella

Onnistuneen matkan merkkejä

Mieleni vaeltaa. Se kulkee pitkin viiniköynnösten kaartuvia oksia. Se viilettää alas serpentiiniteitä sähköpyörän selässä, takinhelma vastatuulessa hulmuten. Se haistaa vasta puhjenneet kevätesikot, suuressa ruukussa kasvavan rosmariinin ja kalpean kevätauringon lämmittämät laakeripuut. Sillä on oma tahto, eikä se taivu maanantaiaamun, vaikka kuinka maanittelee. Sen sijaan se säntäilee häntä heiluen sinne tänne, kuin piemontelainen piski vahtiessaan pihapiiriä.

langhe italia

Näen yhä edessäni pitkän pöydän, jonka ympärille on kokoontunut joukko ennalta tuntemattomia, mutta nopeasti ystävien kastiin asettuvia matkalaisia. Kuulen, kun korkki irrottaa otteensa viinipullon vihreästä kaulasta. Viinikellarin ovi narahtaa kutsuvasti auki ja keittiöstä leijailee puoli vuosisataa vanhassa barberassa haudutetun ragú-kastikkeen tuoksu.

Barolo

Vatsanpohjassa kuplii edelleen ilo. Se purkautuu hallitsemattomina pyrskähdyksinä, kun mieleen juolahtaa matkamuisto viinitalovierailulta. Kun ilolientä on nautittu lasillinen liikaa ja naurusta ei tule loppua. Kun ravintolasalissa kaikaa juomalaulu ja paikalliset pyörittelevät päätään hulluille suomalaisille. Kun tiramisu on täydellistä ja omin käsin leikattu tartar vie kielen mennessään. Kun yritämme naittaa toisilleen seurueen ainoan sinkun ja viinintuottajan komean pojan. Ikuisten muistojen lista on loputon.

vuoret langhen kukkuloiden takana

Ja kun mieli asettuu paikalleen, se lepää varovaisen vihreässä maisemassa. Kumpuilevassa maastossa, ikivihreiden murattien peittämillä puunrungoilla ja lintujen loputtomassa laulussa. Lumisilla vuorilla, jotka nousevat kukkuloiden takaa kuin italialaisen elokuvan kulissit, jotka joku on unohtanut paikoilleen. Kirkonkellojen keskipäiväisessä kumussa ja kevään kirkkaassa valossa, joka sokaisee siihen tottumattoman.

Kestää kauan ennen kuin laskeudun maan pinnalle. Etsin jalansijaa sohjoisilta kaduilta ja kaipaan takaisin Italian kevääseen.

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!