Olen voittanut koulun hiihtokilpailuista kaksi hopealusikkaa. Niihin on kaiverrettu palkintosija – ensimmäisellä luokalla kolmas ja toisella viides. Pienen kyläkoulun luokkakoot olivat pieniä. Meidän luokalla oli viisi oppilasta. Ensimmäisissä kisoissa luokkakavereista kaksi oli sairaana. Vaikka olin viimeinen, sain silti hopeisen lusikan. Ihan kiva.
Kivaa kilpaileminen ei silti ollut. Tuskanhiki helmeili otsalla, kun yritin lykkiä maaliin mahdollisimman nopeasti suksilla, jotka eivät luistaneet. Vääränlainen sukka oli hiertänyt rakon kantapäähän jo ensimmäisen vartin aikana. En muista kuinka monta kilometria latu oli pitkä, mutta sen muistan, että jouduin antamaan latua kaikille takaa tuleville ja tiesin varsin hyvin, ettei minusta todellakaan tule uutta Marja-Liisa Kirvesniemeä.
En inhonnut hiihtämistä, mutta inhosin sitä, että lajissa oli pakko kilpailla. Olin hidas ja teknisesti taitamaton. Luisteluhiihtoa en oppinut koskaan kunnolla, en vaikka opettaja antoi lisäopetusta omalla ajallaan.
Ala-asteen jälkeen ei onneksi ole tarvinnut kilpailla. Olen oppinut nauttimaan hiihtämisestä omaan tahtiin, välillä vuorovedoin, toisinaan tasatyönnöin. Haluan hiihtää hiljaa, jotta ehdin katsella ympärilleni. Huomata jäniksen jäljet hangella, kuulla talitiaisen kevätlaulun, ihailla lumen kimallusta ja nähdä naavan puissa. Aikataulua rajoittavat korkeintaan latukahvilan aukioloajat.
Mies on meistä se innokkaampi hiihtäjä. Hänen kanssaan lähden ladulle mielelläni. Minä pidän perää, hän sivakoi sukset suhisten edellä. Tänä viikonloppuna hiihtelimme lainavälineillä, minulla anoppiehdokkaan kaksi kokoa liian suuret monot, miehellä jalassa isänsä vastaavat. Hyvin sujui silti, rakoiltakin vältyttiin, kun jalkaan oli vedetty kolmet sukat päällekkäin.
Pohjois-Karjalan sydämessä, Kolin kupeessa sijaitsee useita luontokohteita, joista lähinnä miehen kotipaikkaa sijaitsee Viklinrimmin Natura 2000 -alue. Kesäisin Viklinrimmillä kulkee helppo, edestakainen patikointireitti, jonka pituus on 4 kilometriä suuntaansa. Reitti alkaa Metsähallituksen ylläpitämältä Tiaissärkän laavulta, joka sijaitsee kapean Rauanjoen rantatörmällä. Talvisin laavulle pääsee hiihtämällä naapuruston yhdessä ylläpitämää latua pitkin.
Hämmästelen metsiimme piiloutuneiden laavujen laatua ja hyvää kuntoa joka kerta. Viimeaikaiset uutisoinnit hätkähdyttivät, mutta Tiaissärkän laavu on säästynyt ilkivallalta. Puuvaja oli täynnä ja sivummalla seisoi siisti kuivakäymälä. Itse laavurakennus oli puhdas, jopa laavun ylälaitaan kiinnitetyt hyttysverkot olivat tallella.
Kätevä mies sytytti tulet alta aikayksikön ja pian tirisivät juustomakkarat ritilällä. Nuotiopaikan penkit ja retkipöytä olivat lumen ja jään peitossa, mutta onneksi tulet lämmittivät myös laavun laidalla istujaa. Joenmutka oli vielä umpijäässä, vaikka aurinkoisena kevätpäivänä mittarin elohopea nousi peräti viiteen asteeseen.
Paluumatkalla jalat alkavat jo anoa armoa, onneksi aurinko on painunut metsän taa, ilma pakastunut ja varjoon jäänyt latu liukas. Autoon noustessa askel on raskas. Talven ensimmäinen hiihtoreissu vaatii näköjään veronsa. Anoppilassa odottaa valmis pöytä ja puulämmitteinen sauna. Kaukana on hiihtokilpailujen viimeisen sijan häpeä.