Olemme olleet metsässä viisi minuuttia ja minä olen täysin valmis kääntymään takaisin. Pelkään kivikkoista polkua, jännitän sammalen seasta kohoavia juurakoita ja kauhistelen jyrkkiä kallioita, joille pitäisi pyörällä kiivetä. Pidättelen itkua ja yritän tsempata itseäni yrittämään vielä kerran. Suorittajaluonteeni vihaa epäonnistumista.
Kiroan kokeilunhaluni ja spontaanit päätökseni sinne missä pippuri kasvaa. Ilmoittauduin jokin aika sitten hetken mielijohteesta maksuttomalle maastopyöräsafarille ja houkuttelin sinne myös mieheni. Ideana oli päästä kokeilemaan, miten sähköpyörä helpottaa maastossa ajamista. Järjestäjien sivuilla safaria mainostettiin jotakuinkin seuraavin sanakääntein:
”Tule tutustumaan sähkömaastopyöräilyyn, kimppalenkit sopivat kaikille! Reitti on suunniteltu aloittelijoille ja se sopii jokaiselle kunnosta tai taitotasosta riippumatta. Aiempaa kokemusta ei siis tarvita. Ryhmänvetäjät ovat kokeneita maastopyöräilijöitä, heidän seurassaan koet sähköavusteisella maastopyörällä ajamisen riemun.”
Kuulostaa kohtuullisen leppoisalta lenkiltä, vai mitä?
Olin etukäteen innoissani, olinhan tutustunut ja suin päin ihastunut sähkökäyttöisiin fillareihin keväisessä Italiassa ja myöhemmin Sallatunturin lumisissa metsissä. Sähköpyöräsafari keskuspuistossa kuulosti juuri sellaiselta elämykseltä, jonka halusin kokea. Kuinka mieletöntä olisikaan viilettää sähköistetyillä maastopyörillä pitkin ja poikin keväistä Keskuspuistoa!
Tiistai-iltana sää on täydellinen, mittari näyttää reilua 10 lämpöastetta ja aurinko on häätänyt pilvet taivaalta. Kurvaan omalla fillarillani lähtöpaikalle, Laakson ratsastuskentän parkkikselle, jossa muu porukka jo häärää sähköpyörien kimpussa. Saman tien kun nousen sähköpyörän päälle, muistan mikä sillä ajamisessa oli kaikkein vaikeinta. Vaikka olen kahdeksan senttiä suositeltua minimipituutta pidempi, sisäreidet ovat kovilla joka kerta satulaan hypätessä ja pyörän selästä noustessa. Mustelmia tulee, se on varma.
Jouni, toinen kokeneista konkareista, kyselee, olenko aiemmin fillaroinut maastossa. En varsinaisesti, jos sillä tarkoitetaan kapeita polkuja, kiviä ja kallioita pitkin pyöräilyä. Sähköpyörä on minulle kuitenkin tuttu vempain selitän ja naureskelen vähän liiankin kysymyksille. Reitillä on muutama aika tekninen paikka, mutta aina voi taluttaa, jos tuntuu siltä, ettei halua niitä suorittaa, meille kerrotaan. Käsitykseni siitä, että ajelemme parin tunnin ajan Keskuspuiston valtaväyliä pitkin, alkaa vähitellen rapista. Silti tuumin itsekseni, että nyt maalaillaan vaan turhia piruja seinille ja lähden reippaasti matkaan.
Jään heti jälkeen muusta porukasta, vaikka poljen niin vimmatusti. Mies ajaa kiltisti takanani, mutta kehoitan häntä menemään omia menojaan, ettei minun takiani missaisi koko kokemusta. Toinen ohjaajista, Tommi, lupaa polkea kanssani samaa tahtia. Nolottaa ja vähän hävettääkin. Mihin olen taas itseni tunkenut ja mitä nuo muut mahtavat minusta ajatella?
Etenen supervarovasti, sillä en ole tottunut täysjousitettuun maastopyörään. Sormet lepäävät jarrukahvoilla, pienikin horjahtaminen tai vähän suurempi kivi saa minut kiskaisemaan niistä. Pysyn pyörän selässä parikymmentä sekuntia kerrallaan, sillä mielummin talutan, kuin kaadun. Vähäkin itsevarmuus on kaivautunut johonkin metsän monista kivenkoloista. Kiroilen kuin pahempikin merimies ja pyyhin samalla poskilleni valuvaa suolaista vettä. Perkele.
Tästä on ajamisen riemu kaukana. Onneksi Tommilla on lehmän hermot, hän jaksaa kärsivällisesti tsempata. Edessä on jyrkkä kallio, jota pitkin pitäisi nousta ylös. Ohjaaja näyttää mallia. Pieni vaihde ja trail-moodi moottorista päälle, sitten poljetaan niin kovaa, kun jaloista pääsee. Teen työtä käskettyä ja vaihdan pienimmälle vaihteelle. Se on virhe. Pyörä hyytyy alkumetreille ja minä lennän polvilleni kivikovalla kalliolla. Kuulemma vaihde oli liian pieni. Suututtaa, mutta en suostu luovuttamaan.
Muu porukka jatkaa matkaansa, me kierrämme leveämpin ja helpompien reittien kautta. Alan saada otetta pyörään ja uskallan ajaa pienempien juurakoiden ja kivenmurikoiden päältä. Pikkuhiljaa itseluottamus lisääntyy. Pyörä pysyy pystyssä, ja ottaa töyssyt nätisti vastaan. Sähkö avustaa sopivasti, kun vaan muistaa polkea koko ajan. Hengästyttää, mutta alan päästä jyvälle. Tommi ajaa edellä ja yrittää valita mahdollisimman helpon ajolinjan minua ajatellen. Pari kertaa käy niin, että ajan epähuomiossa vaikeimman kautta ja pysyn silti tolpillani. Mahtavaa, huutaa ohjaaja. Enää ei itketä, nyt jo vähän naurattaa.
Alan luottaa alla olevaan menopeliini, ja viimeisen puolen tunnin tykitän kuin vanha tekijä. Vain yhden laudoista kyhätyn sillan ja puurungon ylityksen yhteydessä hannaan, mutta muuten mennään mukavaa vauhtia ylös ja alas. Pyörä pysyy hallinnassa, se pomppii, heiluu ja luistaa sivuttain, mutta ei kaadu. Mikä onnistumisen tunne ja adrenaliini! Jännitän edelleen rystyset valkoisena, mutta se ei haittaa. En luovuttanut, ja voitin kaiken kukkuraksi omat pelkoni. Se on tärkeintä.
Maksuttomia sähköpyöräsafareita järjestetään kevään, kesän ja alkusyksyn aikana Keskuspuiston lisäksi Espoon Suomenojalla ja Vantaan Tammistossa. Retket järjestää E-MTB Safari yhteistyössä Velo & Oxygenin kanssa. Kypärää, juomapulloa ja jopa reppua voi lainata järjestäjiltä eli omia varusteita ei välttämättä tarvita. Hanskoja suositellaan, samoin ajolaseja, sillä oksat saattavat tehdä ilkeää jälkeä osuessaan vääriin paikkoihin.
Helpoimmat maastot löytyvät kuulemma Espoosta, jonne meitäkin koetetaan retken lopuksi houkutella. Vaikka kokemus oli kokonaisuutena mahtava, taidan toistaiseksi jättää maastopyöräilyn suosiolla muille ja samoilla metsissä jalkapelillä. Mutta menkää te ja kertokaa mennessänne terveisiä Jounille ja Tommille!
ps. Viisi ensimmäistä kuvaa on minun kamerastani, kaikista muista otoksista kiitos ja kumarrus Jussi Ovaskaiselle.
