Läppäri on auki, ja tyhjä arkki tuijottaa ruudulta vaateliaana ja kirkuvan kirkkaana. Tekeminen tuntuu tahmealta ja ahdistuksen tunne pyrkii esiin rintalastan alta. Päätän siirtää pakolliset työasiat hetkeksi syrjään ja kirjoittaa jotain aivan muuta. Otan koneen kainaloon ja suunnistan tuvan hämärimpään nurkkaan. Vedän viltin jalkojeni päälle ja alan kirjoittaa. Lupaan itselleni, että jos tämä teksti valmistuu seuraavaan tasatuntiin mennessä, palkitsen itseni päiväunilla. Sitten aloitan.
Radiossa soi jazz ja uunissa palaa tuli, liekit loimottavat valurautaisen luukun pienistä aukoista. Keittiössä kohisee vedenkeitin. Tuuli on tyyntynyt ja kääntynyt luoteesta pohjoisen puolelle. Mökillä ja meillä menee ihan hyvin. Vaikka välillä kinastelemme ja tiuskimme toisillemme, olemme onnistuneet yllättävän hyvin elämään sulassa sovussa näissä niukoissa neliöissä. Etenkin nyt, kun ulkona alkaa olla kylmä ja sulkeudumme sisätiloihin, törmäilemme toisiimme jatkuvasti pienessä mökkikeittiössä. Toisen tielle jättämät tavarat saavat sapen kiehahtamaan, nojatuoliin kerääntynyt vaatekasa ärsyttää ja kasvava tiskivuorikin ottaa päähän. Arki on arkea idyllisimmissä mökkimaisemissakin.
Työpäivän aikana keskitymme omiin hommiimme. Jos sovittuja tapaamisia ei ole, karkaan välillä sienimetsään tuulettamaan ajatuksiani, istun laiturilla tuijottamassa veden liikettä ja pilvien purjehtimista taivaan kannella, heittäydyn pitkäkseni lukemaan kirjaa tai kahlaan läpi keittiön pöydälle kasaantunutta hesarien pinoa. Mies tönöttää tunnollisesti palapelilaatikoiden päälle viritetyn etätyöpisteensä edessä, keittää välillä kahvia ja jatkaa taas pakerrustaan.
Maisema on hiljainen. Järven rannalla on kymmenkunta mökkiä, mutta muita mökkiläisiä näkee syyskuussa enää harvakseltaan. Yllätyn joka kerta, kun metsän takaa pilkistää valo ja mietin, ovatko naapurit todella paikalla vai onko joku eläin laukaissut liiketunnistimella toimivan pihavalon. Vastarannalla on vakituista asutusta. Kukko kiekuu ja koirat kommunikoivat keskenään. Västäräkkien parvi etsii ötököitä kesäkeittiön katolta ja korppi kailottaa kovaan ääneen kuusikossa. Kurkiaura liitää mökin yli niin korkealla, että lintuja hädin tuskin erottaa paljaalla silmällä.
Pari päivää sitten pihaan lennähti huuhkaja. Ison linnun ilmestyminen pihapiiriin säikäytti meidät molemmat. Se istahti männyn oksalle, katseli ympärilleen ja poistui takaoikealle vain palatakseen kohta takaisin. Postinhakumatkalla syy päiväsaikaan liikkuvan linnun käytökseen paljastuu. Se on häädetty pesästään. Mökkitie on muuttunut, sillä sen varrelta on kaadettu yli 50-vuotias koivikko. Muutos on niin suuri, että pysähdyn niille sijoilleni ja tajuan liikkua vasta, kun metsäkone alkaa metelöidä. Lehtomaisesta vihreästä keitaasta, jossa linnut pitivät alkukesästä korviahuumaavaa konserttiaan, on tullut hakkuuaukio. Pidättelen itkua ja ihmettelen itsekseni, kuinka suuri vaikutus puiden kaatamisella minuun on. Pari päivää myöhemmin naapuri tietää kertoa, että koivikon kohdalla oli aiemmin ollut peltoja. Kyse ei siis ollut satoja vuosia vanhasta ikimetsästä, mutta surulliseksi ihmisen toiminta minut silti sai. Palattuani takaisin mökkipihaan istuin lamaantuneena hyvän tovin ja olin onnellinen siitä, että oma tonttimme sijaitsee paikassa, johon avohakkuut eivät yllä.
Järvivesi on jäähtynyt kahteentoista asteeseen. Nilkat jäätyvät jo ensimmäisellä uimaportaiden askelmalla, mutta pulahdan silti. Pidän kiinni uimaportaista ja lasken sekunteja. Sitten juoksen takaisin saunaan. Talviuimaria minusta tuskin tulee, mutta tämäkin on ihanaa. Syke kiihtyy, veri kiertää suonissani ja ihoa kihelmöi. Saunan lämpömittarin mukaan lämpötiloissa on eroa melkein 80 astetta. Lempeä löyly leviää lauteille ja tummalle seinälle heijastuu veden välke.
En tiedä miten meidän käy, kun palaamme kaupunkiin. Olemme tottuneet viettämään kaiken ajan korkeintaan kaksin. Hiljaisuuden keskellä, luonnossa liikkuen ja metsästä kulkien. Normaaliin palaaminen pelottaa vähän. Osaanko enää olla, jaksanko muita ihmisiä, haluanko liikkua isojen massojen keskellä vai kierränkö kaiken kaukaa ja pysyttelen taustalla?
Juuri nyt haaveilen siitä, ettei tarvitsisi palata pysyvästi harmaaseen kaupunkiin. Että meillä olisi ympärivuotinen asuinpaikka Etelä-Savossa ja Helsingissä vain kompakti kaupunkikoti. Yksiö tai pieni kaksio kantakaupungissa, sellainen jonne voisi tarpeen tullen asettua muutamaksi viikoksi tai vaikka vain viikonlopuksi, kuluttaa kulttuuririentoja, tavata ystäviä, istua illallisilla ja palata sitten takaisin maalle, luonnon helmaan ja veden äärelle. Hiljaisuuteen, josta en enää ole valmis luopumaan. Olen mökkihöperö, ja ylpeä siitä.
Eipä tiennyt kaupunkilaistyttö, mihin ryhtyi, kun mökin hankki. Kuulen kuinka lukko pääni sisällä naksahtaa auki, tahmeuden tunne on haihtunut ja hengittäminenkin muuttunut helpommaksi. Painan pään tyynyyn, vedän viltin korviin ja näen unta uudenlaisesta elämästä.
