Kakussa pitäisi olla viisi kynttilää, mutta keittiön laatikoiden uumenista löytyi vain yksi. Ja synttärinkakun virkaakin toimittaa kermalla kuorrutetun kaunottaren sijaan pakastimesta sulatettu korvapuusti. Sankaritar saa tällä kertaa tyytyä koronakevään köyhempään juhlapöytään.
Viittä vuotta piti juhlia kunnolla. Juhlapaikka sovittiin jo viime vuoden puolella, ja ohjelmaakin oli mietitty monta kuukautta. Kuplivaa tunnelmaa, pieniä yllätyksiä, suuria tunteita ja uusia tuttavuuksia. Viisivuotias ei tahtonut pysyä housuissaan, kun kuuli, että tapaisi vihdoinkin ihka elävänä lukijoitaan. Nyt se kiukuttelee pettyneenä ja huutelee harmiaan kaikille, jotka jaksavat kuunnella.
Viisi vuotta sitten en osannut todellakaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Sain kuningasidean keskellä yötä ja heti seuraavana aamuna ryhdyin miettimään nimeä. Raapustin ruutuvihkon sivuille satakunta ehdotusta ja kyselin kautta rantain kavereitteni mielipeitä vai päätyäkseni siihen, joka ensimmäisenä mieleeni pulpahti. Lyhyenä hetkenä syntyi tallentamaan tarinoita ja lyhyitä hetkiä, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.
Lyhyenä hetkenä on tutustuttanut minut ihaniin ihmisiin. Olen ystävystynyt kollegoiden kanssa. Olen päässyt paikkoihin, joihin muuten ei olisi menemistä. Kohtaamiset ja kokemukset ovat tallentuneet muistilokeroihini loppuelämän ajaksi. Viisivuotiaalle on kertynyt kokemusta ja sydämen sivistystä enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Kaikesta tästä olen syvästi kiitollinen.
Reseptit ja muut ruokaan liittyvät tarinat ovat pitäneet pintansa. Vuosien kuluessa mukaan on kuitenkin hiipinyt reissuromantiikkaa, mökkielämää ja parisuhdepohdintoja eli kahden aikuisen arkea keittiössä ja sen ulkopuolella. Silloin tällöin hyppään yrittäjän saappaisiin, sen jälkeen kirjoitan käsitöistä ja seuraavalla viikolla annan kirjavinkkejä.
Aina välillä, kun painin sisäisen kriitikkoni kanssa ja kyseenalaistan kirjoittamieni tekstieni aihepiirejä, muistelen yhden lukijani sanoja. Sattumalta tavatessamme hän kertoi, kuinka blogini lukeminen on kuin selailisi naistenlehteä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava aukeama pitää sisällään. En edelleenkään halua puristaa blogiani mihinkään muottiin. Rönsyilköön miten tahtoo, tarpokoon välillä syvässä suossa ja leijailkoon hetkittäin hattarapilvissä. Minä koetan pysyä pitkospuilla mukana ja painaa jalat turvallisesti takaisin maahan, jos lauseet lähtevät lapasesta.
Viisivuotias haluaa kiittää teitä jokaista. Tekstejä on kertynyt yhteensä reilusti yli viisisataa. Olette lukeneet tarinoitani viiden vuoden aikan reilusti yli MILJOONA kertaa. Se on aikamoinen lukema se.
Olen erityisen iloinen siitä, että luetuimpien lauseiden listalla paistattelevat perinteet, kotimaanmatkailu ja rakkaus ruokaan. Ruokatarinoista ja resepteistä kolmen kärkeen kirivät gluteeniton pizzapohja, sähköuunissa leivottu ruisleipä sekä täydellisen gin & tonicin sekoitusohjeet. Myös pastakastikkeiden kunkku pollo limonello kiinnostaa, kuten myös punajuuren ja vuohenjuuston kirkossa kuulutettu liitto.
Matkailuaiheiden kärkikastia ovat laskureissun pakkauslista, ravintolavinkki Porvooseen, kulttuurikaupunki Kajaani ja se, kuinka halvalla Lappiin on mahdollista matkustaa. Top kympistä löytyy myös tarinoita luomen poistamisesta, vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsemisesta ja sähköpyöräilystä. Naistenlehtimateriaalia nämäkin, eikö totta?
Kun korona peruutti syntymäpäiväjuhlat, päätin kysyä Instagramissa teiltä, mitä sellaista haluaisitte sankarista ja sen kirjoittajasta tietää, josta ei vielä ole ääneen puhuttu. Kysymyksien joukosta poimin muutaman mielenkiintoisimman, olkaapa hyvät!
Milloin rakastuit ruokaan ja viineihin?
Mietin vastausta pitkään. Vaikka muistan jo lapsena intoilleeni leipomisesta, en heti omaan kotiin muutettuani ollut mikään kummoinen kokki. Keittelin soluasuntoni keittiössä jauhelihakastiketta ja leivoin valkosipulipatonkia. Paistoin lettuja ja käärin niiden sisään banaani-suklaajäätelöä. Arkena söin vain yhden lämpimän ruuan ja maksoin siitä opiskelijaruokalassa naurettavat pari euroa.
Ensimmäisen poikaystäväni kanssa leikimme kotia vuodesta 1997 vuoteen 2001 saakka. Siihen asti olimme herkutelleet äitiemme patojen äärellä. Yritin olla ehtoisa emäntä ja opetella kokkaamista keittokirjoista. Sain traumoja banaanista kanakastikeessa ja kyllästyin kylmään makaronisalaattiin, jonka sekoittelin kymmeniä kertoja illanistujaisten evääksi. Leivoin ohrarieskaa, joka on edelleen lohturuokani. Reseptin osaan ulkoa vaikka unissani.
Kun yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen erosimme, muutin Espoosta Helsingin Kallioon. Täytin tuona kesänä 25 vuotta ja otin takaisin nuoruuteni. Kohelsin menemään, enkä usko, että kokkaaminen kiinnosti yhtään sen enempää. Join varmasti viiniä, mutta minikokoinen keittokomero ei kannustanut ruuanlaittoon. Yksi tarkka muisto tuolta ajalta kuitenkin on. Peukalossani on edelleen kaalilaatikon ja tylsän veitsen aiheuttama arpi, joka ei enää näy, mutta tuntuu siitä huolimatta.
Ruoka ja viinit taisivat tulla kunnolla kuvioihin vasta, kun tapasin seuraavan poikaystäväni ja hänen kulinaristikaverinsa vuonna 2002. Vaikka avomieheni joskus vitsaili, että hänelle riittäisi pilleri, jos se täyttäisi tarpeeksi, sinkkuannokset vaihtuivat vähitellen pitkiin ravintolaillallisiin ja viikonloppuriennot koti-iltoihin ja ruoanlaittoon ystävien kanssa. Kävimme Marttojen ruokakursseilla, kokkasimme keittokirjoista ja kokeilimme uusia raaka-aineita. Löysin osakunnan kuorosta ruoasta innostuneita uusia ystäviä ja perustimme ruokapiirin. Hyvin nopeasti hyvästä ruoasta tuli todella tärkeä osa elämääni. Tajusin, että elän syödäkseni, enkä suinkaan syö elääkseni.
Mopo lähti käsistä viimeistään 2015, kun kahden sinkkuvuoden (ja yhden tv-avioliiton) jälkeen törmäsin Tinderissä nykyiseen mieheeni, jota leipäjumalaksikin kutsun. Blogin olin ehtinyt perustaa jo ennen hänen tapaamistaan, mutta kun taloudessa yhtäkkiä olikin kaksi ruoasta innostunutta insinööriä, ei meitä pysäyttänyt enää mikään. Ja tässä sitä nyt ollaan – rakastuneina toisiimme, ruokaan ja viiniin.
(Huh, miten pitkä vastaus, pidetäänpä seuraavat sanat vähän paremmin aisoissa!)
Koetko bloggaajana ulkonäköpaineita, vaikka et kirjoitakaan kauneusaiheista?
Haluaisin vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: en. Jos olen rehellinen, joudun vastaamaan valitettavasti kyllä.
En välitä siitä, mitä muut ulkonäöstäni yksityisenä ihmisenä ajattelevat. Pukeudun juuri niin kuin lystään, meikkaan harvoin, ostan uusia vaatteita vielä harvemmin. Hiukset harjaan aamulla, jos muistan. Hiihdin villasukissani työpaikallakin, silloin kun minulla vielä sellainen oli.
Mutta. Kun asetun kameran eteen, yritän löytää kuvakulman, jossa poskeni eivät roikkuisi. Nostan kulmakarvojani, jotta silmäluomet eivät näyttäisi niin raskailta. Käännän vasemman poskeni kameraan päin, sillä se on parempi puoleni. Vedän vatsamakkaroita sisäänpäin, ja kiinnitän huomiota ryhtiin. Käytän filtteriä, etten näyttäisi niin väsyneeltä. Ehkä viides kuva onnistuu, joskus vasta kahdeskymmenes.
Joten kyllä, bloggaajana koen ulkonäköpaineita. Instagram on täynnä siloiteltuja kasvoja, muunneltuja totuuksia ja tiukasti rajattuja asetelmia. En haluaisi olla osa sitä maailmaa, mutta silti sorrun itse samaan. Olen yrittänyt luopua filttereistä vähitellen ja avata enemmän sitä oikeaa maailmaa, jossa me elämme. Se on vaikeaa. Liian usein kännykällä videon kuvatessani mietin, mitä muut tästä ajattelevat. Pienin askelin yritän pyristellä irti tuosta kaikesta, sillä somen kiiltokuvakavalkadi ei tee hyvää, kenellekään meistä.
Millainen olisi unelmien kaupallinen yhteistyö?
Haaveilen pitkäaikaisesta kumppanuudesta sellaisen brändin kanssa, joka tuntuu omalta. Yrityksen, jonka arvot pohjautuvat kestävään elämäntapaan, ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja laajempaan vaikuttamiseen. Haluan tehdä yhteistyötä yritysten kanssa, joiden ensimmäinen ja ainoa tavoite ei ole takoa rahaa. Joiden missiona on tehdä merkityksellisiä tekoja ja maailmasta parempi paikka.
Juuri nyt haluaisin pönkittää kotimaanmatkailun asemaa ainutlaatuisen luonnon, omintakeisten nähtävyyksien ja ruokakulttuurin kautta. Olisi mahtavaa päästä vaikuttamaan mökkikuntamme matkailuun ja tehdä tunnetuksi sen mahdollisuuksia. Pieni siemen on sillä saralla jo kylvetty, innolla odotan, millaista hedelmää se tulevina kesinä tuottaa!
Lukuisiin mökkikysymyksiin vastaan tuonnempana. Niiden lisäksi minulle esitettiin myös seuraava, äärimmäisen tärkeä kysymys. Mikä on tärkein keskipitkän tai pitkän aikavälin tavoitteesi tällä hetkellä?
Kysymys tuntuu jotenkin yksityiseltä, ja siksi haluan pohtia rauhassa, miten vastata. Sillä juuri nyt, tällä sekunnilla, en itsekään tiedä. Lataan aromipesän ja hauduttelen huolella ainesosia, joista tulevaisuuteni koostuu. Kun lopputulos alkaa muotoutua ja tiedän, mitä on tarjolla, kutsun teidät syömään. Sillä välin jatketaan kirjoittamista, kuvaamista ja luomista. Mahtavaa, että olette mukana!
