Huhuu, onko täällä ketään?

Mökkikausi päättyi lokakuun ensimmäisinä päivinä. Sen jälkeen elämä on ollut päivästä toiseen selviytymistä. Liian pitkien työpäivien taklausta. Eikä korona varsinaisesti ole huojentanut eloa. Tässä on ollut kaikenlaista.

Paluu kaupunkiin oli samalla paluu kiireiseen todellisuuteen. Maalla minuutit etenivät verkalleen. Tuli rätisi keittiön uunissa, kahvi tuoksui ja paikallisen kotileipomon kanelikierteiden tahmainen sokeri tarttui suupieliin. Talitintit touhusivat pihapuissa, orava istui keskellä huussipolkua ja katseli meitä pää kallellaan. Joutseniakin näkyi vielä. Iltaisin tähdet valaisivat taivaan, eikä valosaasteesta ollut tietoakaan. Työt taittuivat siinä sivussa, järveltä puhaltavan tuulen tahtiin hengitellen, harmaiden päivien lempeässä kajossa.

ruska mökillä

Kaupungissa kiire kopisi katukivetykseen ja sykki takaraivossa joka ikinen hetki. Koti tuntui tunkkaiselta ja kuumalta. Ilmastointi humisi. Nukuimme molemmat katkonaisesti. Havahduin olemattoman pieniin ääniin, enkä saanut enää unta keskeneräisten asioiden juostessa kilpaa pääni sisällä. Aloin kaipaamaan kolmatta huonetta. Omaa tilaa, jonne paeta, kun peiton kahina pitää hereillä tai kun hiljainen hengityskien kaikuu korvissani kuin kovaäänisistä soitettuna. Ajatus elää edelleen, vaikka olen tähän asti ajatellut, että kaksiota suurempaa emme koskaan tarvitse.

Syyskuun lopulla palkkasin itselleni fysioterapeutiksi koulututtautuneen personal trainerin. Mies pyöritteli päätään ja totesi, ettei kyllä maksaisi kenellekään siitä, että hänelle sanellaan, mitä pitää tehdä. Kiireen kiristämässä arjessa maanantaiksi määrätystä lenkistä tuli henkireikä. Lähdin lähimetsään liikkumaan ja vahvistin vaatimattomia lihaksiani kuminauhajumpalla. Hikoilin olohuoneen lattialla, nostelin neljän kilon puntteja ja puuskutin mittarimatona temppareiden tsemppaamana. Kiloja ei vieläkään ole lähtenyt puolta enempää, mutta kuukaudessa ryhti on suoristunut, olkapäiden kipu kadonnut ja kestävyys kasvanut. Työviikot ovat alkaneet tuntua kevyemmiltä, vaikka tekemistä on edelleen paljon. Nukun aavistuksen paremmin, enkä välttämättä havahdu hereille kuin kerran tai kaksi yössä. Maksan mielihyvin mielenrauhastani, tsemppaamisesta ja kuntoni petraamisesta. Maksan, vaikka teenkin kaiken työn itse.

ruska mökillä

Lokakuussa töitä alkoi puskea ovista ja ikkunoista, yhtäkkiä asiakkaita oli viiden sijaan kymmenen. Kurjan koronakevään jälkeen olin kiitollinen, että minulla on mielekästä tekemistä ja leipää pöydässä. Sanoin kaikelle kyllä, sillä näinä omituisina aikoina oli pakko pitää kaikki ovet avoinna.Kuuden viikon ajan tein töitä seitsemän päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin tuijotin näyttöä vain muutaman tunnin, kirjoitin kappaleen tai kaksi, käsittelin kuvia, viilasin, hioin ja puunasin niin, että maanantaina oli mukavampi jatkaa töitä. Että urakka olisi edes piirun verran pienempi.

Arvaahan sen, miten siinä sitten käy. Kun kertoo koko päivän muiden tarinoita, omat ajatukset jäävät jalkoihin. Kynnys hivuttautui korkeammalle joka päivä. Näkymätön käsi pinosi rakennuspalikoita päällekkäin ja nosti rimaa. Välttelin ajatuksieni analysointia, pääni järjestämistä ja lauseiden latelemista paperille, vaikka sitä olisin tarvinnut todennäköisesti kaikkein eniten. Lopulta aita nousi niin korkealle, etten enää ylettynyt sen päälle, vaikka kuinka varvistin.

ruska mökillä

ruska mökillä

Jätin blogini nojailemaan omaan onneensa. Nojailu muuttui pian notkumiseksi, ja kun jalat puutuivat paikallaan seisoskelusta, se rymähti lattialle, sulki silmät ja torkahti talviuneen. Se on pärjäillyt omillaan tarkkaan ottaen 48 vuorokautta, 5 tuntia ja 31 minuuttia. Niin pitkäksi aikaa en ole koskaan jättänyt sitä yksin. Surettaa vähän. Tai aika paljonkin. Etenkin kun en ole yhtään varma, ehdinkö huolehtimaan siitä paremmin seuraavina kuukausinakaan. Toivon kovasti, että ehdin. Viisivuotias kun ei kuitenkaan loputtomiin elä pelkillä googleosumilla, hakukoneoptimoinnilla ja vanhoilla hittipostauksilla. Se tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, uusia herkkureseptejä ja lämmöllä luotuja lauseita, jotka kietovat sen sydämelliseen syleilyynsä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Purkamassa aitaa, madaltamassa kynnystä ja rakentamassa uutta rutiinia. Sellaista, joka ei vaadi viimeiseen asti viilattuja otsikoita, täydellisiä lauserakenteita, timanttisia kuningasideoita tai muutakaan liian monimutkaista. Itsekritiikin sijaan pääroolissa ovat puolikuivat tarinat ruoasta, reissuista ja rakkaudesta – niin kuin silloin joskus, ennen kuin tästä kaikesta tuli liian vakavaa. En mahdu muotteihin, vaikka niihin yritän itseäni välillä tunkea. Haluan rönsyillä röyhkeästi ja viitata käytössä kulahtaneella kintaalla niille, jotka yrittävät asettaa aiheitani aisoihin tai määritellä sopivan tarinoiden tahdin. Kapinoin, loikin yli genrerajojen ja kirjoitan siitä, mistä mieleni tekee. Oletko edelleen mukana?

ruska mökillä

ps. Viime perjantaina kirjoitin kirjani esipuheen ja pääsin vihdoinkin myös oikolukuhommiin. Sormet ristissä toivon, että kaikki sujuu painossa suunnitelmien mukaan. Siinä tapauksessa Ruokaystävät ehtii juuri sopivasti pakettiin pukinkonttiin ja kuusen alle. Ennakkotilaamaan saattaa päästä jo marraskuun puolella. Hurjaa!

Haluanko sitä, mitä tarvitsen?

Jokin aika sitten silmiini osui Juliaihmisen kirjoitus, jossa pohdittiin rahankäyttöä sekä siihen liittyviä haluja ja tarpeita. Julia Thurén oli listannut asioita, joihin hänen tekisi mieli upottaa pennosensa ja verrannut niitä hankintoihin, joita oikeasti tarvitsee. Listat olivat kovin erilaisia. Myöhemmin huomasin myös Satu Rämön pohtineen samaa ilmiötä omassa blogissaan. Aihe jäi pyörimään mieleeni päiväkausiksi ja lopulta päätin itsekin osallistua keskusteluun. Pelkkä tavarataivaan haaveiden lista jäi lyhyenlännäksi, joten lisäsin omaani myös muita haikailemiani asioita, joita ei välttämättä rahalla saa.

mitä haluan mitä tarvitsen

Himoitsen ja haluaisin..

..hankkia mökille uusia vanhoja kalusteita. Vaikka pärjäämme nykyisilläkin mööpeleillä, haaveilen pitkästä ruokapöydästä, ajan patinoimasta emännänkaapista ja jykevästä lipastosta tai senkistä, johon saisimme kaikki rytkymme piilotettua. Emännänkaapin ovien taakse olisi ihanaa järjestellä kirpputoreilta haalimani lautaset ja lasit. Sinne mahtuisi myös kuvausrekvisiitta, joille ei ole muuten mökkikeittiössä käyttöä sekä pieni kokoelma keittokirjoja, jotka nyt seilaavat siellä täällä pienen tuvan pienillä pöydillä. Vanhat lattialankut odottavat varastossa parempia aikoja, sellaisia, jolloin ehtisimme poistaa vanhat maalit niiden pinnasta ja nikkaroida niistä kaksi pitkää pöytää. Toisen sisälle ja toisen ulos. Tuolit onkin jo hankittuna.

..kesäauton, jolla huristella lähikauppaan ja naapurikaupunkien kirpputoreille. Kaaralla voisi körötellä katsomaan Pieksämäen seudun nähtävyyksiä ja ihailemaan lukuisia luontokohteita. Ja niitä yllä mainittuja kalusteitakin olisi nelipyöräisellä menopelillä helpompi metsästää. Moottoripyörän selässä kun ei kulje pienempikään huonekalu. Mikä tahansa auto kelpaisi, kunhan se kulkee ja on katsastettu. Vaikka mieluiten toki ajelisin kesäiltoina kuplavolkkarilla, ikkunat auki ja hiukset lempeässä tuulessa hulmuten. Mies vastustaa ajatusta, järkevämpi kun on.

..SUP-laudan, jolla voin lipua pitkin tyynen mökkijärven pintaa ilta-auringon värjätessä maiseman kullankeltaiseksi. En tiedä uskaltaisinko oikeasti rantaa pidemmälle, sillä pelkään syviä vesiä, mutta ajatus on ylitsepääsemättömän houkutteleva. Moni muukin on lähtenyt toteuttamaan suppailuhaaveitaan, sillä vielä vähän aikaa sitten verkkokaupoissa myytiin ei-oota. Ehkä ensi keväänä raaskin raottaa kukkaroni nyörejä ja hankkia itselleni uuden harrastuksen.

..matkustaa Happy Hamletiin. Tätä haluan ehkä kaikkein eniten ja joudun pitämään näppini sotilaallisessa kurissa, etten varaisi lentoja Ranskaan koronatilanteesta huolimatta. Pieni pala taivasta vetää puoleensa suuritehoisen magneetin lailla, enkä tiedä kuinka pitkään voin enää vastustaa kiusausta. Olisipa teleportti jo keksitty!

..uusia asiakkaita ja lisää rahaa. Raha ei tee onnelliseksi, tiedetään, mutta helpottaahan se elämää. Yrittäjänä elän jatkuvassa epävarmuudessa. Ja vaikka tilanne juuri nyt on hyvä, mikään ei takaa taloudellista turvaaa muutaman kuukauden tai puolen vuoden päähän. Sen osoitti katkerasti viime kevät, jonka ennätysmäinen myynti romahti yhdessä yössä, kun asiakkaat alkoivat perua tapahtumiaan ja ravintola-ala pakotettiin panemaan pillit pussiin.

..arvostusta somevaikuttajana. Olen jatkuvasti kateellinen kollegoilleni, heidän seuraajamäärilleen ja unelmaduuneilleen. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta vaikka kuinka koetan sitä itselleni tolkuttaa, kateus ja riittämättämyys nostaa päätään. Ehkä sen kanssa pitää vain oppia olemaan, keskittyä omaan tekemiseen ja yrittää hyväksyä, että nämäkin tunteet kuuluvat asiaan. Tuskin nimittäin olen ainoa, joka kipuilee kateuden kanssa.

..laiskotella sohvalla ajattelematta yhtään mitään. Lötkötellä ilman, että takaraivo tekee tiliä tekemättömistä töistä tai että mieli muistuttelee likaisesta lattiasta tai kaaoksesta keittiössä. Yrittäjän arjessa viikonpäivät hämärtyvät ja viikonloppuisinkin tulee liian usein hoidettua hommia. Sekin on ihan ok, jos vain muuten muistaa levätä ilman huonoa omatuntoa.

..tuoretta pullaa. Vaikka muuten en makean perään ole, pullaa tekee mieli joka ikinen päivä. Onneksi lähikaupassa myydään paikallisten mammojen leipomia ihanan tahmaisia kierrepullia. Pussillinen niitä odottaa nytkin mökkikeittiössä. Olisikohan jo aika keittää päiväkahvit?

Oikeasti tarvitsen..

..ajan hammaslääkäriin. En muista, milloin olen viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Ehkä kuusi vuotta sitten, ennen kuin valmistuin Helsingin yliopistolta ja hoidatin hampaani kuntoon YTHS:n hellässä huomassa. Hammaslääkärivisiitti on yksi elämän epämiellyttävimpiä asioita ja välttelen sitä viimeiseen asti, vaikka tiedänkin sen olevan tyhmää.

..turvallisuuden tunteen tämän kaiken epävarmuuden keskelle. Sitä kai se on lopulta se uusien asiakkaiden haaliminenkin, turvallisuushakuisuutta. Tiedän, että palkkatöissä olisi ainakin normaalitilanteessa helpompaa olla, mutta silti en vaihtaisi yrittäjän statustani mihinkään. Minulla on onneksi rinnallani peruskallio, insinöörimies, johon epätoivon hetkillä nojata ja turvautua.

..enemmän aikaa itselle ja tilaa luovalle ajattelulle. Ikuisena aikaoptimistina buukkaan kalenteriviikot täyteen tekemistä niin, että vielä iltaseiskaltakin usein istun läppärin edessä kännykkä kädessä. Pitäisi ehkä siirtyä käytäntöön, jossa viikossa on vähintään yksi arkipäivä varattuna vain olemiseen. Siirtää torstaina kesken jääneet hommat maanantaille ja pysyä kovana, kun asiakas yrittää sopia tapaamista perjantaille. Olikos se niin, että tuolla ylempänä kerroin haluavani lisää asiakkaita ja enemmän rahaa? OIkeasti arvostan vapaa-aikaani enemmän kuin seteleitä, joten tässä on taas yksi ryhtiliikkeen paikka.

..ystävieni seuraa silloin tällöin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta vaikka sosiaalisena introverttina nautin ihmisten kohtaamisesta, palautuminen sosiaalisista tapahtumista on hidasta. Siksi en jaksa juosta juhlissa, lounailla, lasillisilla ja dinnereillä joka päivä. Haluan tavata rakkaitani, mutta tarvitsen myös omaa aikaa, jolloin ei tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa, eikä reagoida mihinkään.

..uuden moottoripyöräkypärän ja paremman ajohupun kylmille keleille. Nykyisen kypäräni ostin kuukauden kuluttua ensitapaamisestamme. Mies liikkui moottoripyörällä ja minun piti päästä kyytiin. Ostin potan mopoliikkeestä, kriteerinä puhtaasti hinta. Meteli kypärän sisässä on sen mukainen, ja korvatulpat ja vastamelukuulokkeet auttavat vain tiettyyn pisteeseen asti. Seuraava steppi hiljaisempaan kyytiin on kalliimpi kypärä. Myös kypärän sisään puettava paksumpi ajohuppu on halvin mahdollinen. Sen paksut saumat painavat ikävästi ja parin tunnin ajomatkan jälkeen päähän sattuu vielä pitkään. Molempien ostoprosessi vaatii aikaa, ahdistavan sovitusrumban ja jonkinmoisen setelinipun. Täytynee pitää silmät auki alennusmyyntien alkaessa.

..lisää kulttuuria elämään. Koronakevään jäljiltä kulttuurikiintiössäni on valtava vaje. Lähden ulkoiluttamaan museokorttiani heti, kun palaamme kaupunkiin – jos tartuntatilanne sen vain sallii. Kaipaan teatteria, konsertteja ja muita kulttuuririentoja ja haluan käyttää roposeni koronakurjuudessa rypevien taiteentekijöiden hyväksi.

..LIIKUNTAA! Kylmä totuus on, että olen jämähtänyt mökillä paikalleni. Pitkät kävelylenkit, virtuaalijoogat, tanssitunnit ja kotijumpat ovat jääneet täysin unholaan. Piha on niin pieni, että hyötyliikunnastakaan ei oikein voi puhua. Satunnaiset risusavotat, muutamat marjastusretket ja harvat haravointipäivät eivät missään määrin korvaa aktiivista hikoilua. Jyrkkä mökkipolku panee puuskuttamaan ja lyhyt uintipyrähdyskin hengästyttää. Pihakeinu, laituri ja riippumatto houkuttelevat hikoilua enemmän, joten tässä sitä nyt ollaan, suoraan sanottuna rapakuntoisena. Tarttis varmaan tehrä jotain?

mitä haluan mitä tarvitsen

Hämmennyin vähän itsekin siitä, miten erilaiset listani ovat. Näyttää siltä, etten erityisesti haaveile asioista, joita todella tarvitsen. Silmiä avaavaa ja jotenkin pysäyttävää – taidan tietää minkälaisia tavoitteita loppuvuodelle asetan. Miltä sinun listoiltasi löytyy?

Loputtomien listojen ja ranskalaisten viivojen vanki

Toukokuiselta taivaalta räimii räntää ja painon tunne on palannut rintakehän päälle. Yritän kirjoittaa itselleni paremman mielen, mutta sanat eivät suostu järjestymään niin kuin haluaisin. Mieli huuhailee omiaan, enkä minä oikein pysy perässä.

Kun kirjoittaminen ei luista, yritän järjestellä päätäni listoilla. Joka sunnuntai kirjaan seuraavan viikon tavoitteet muistikirjani tyhjälle aukeamalle. Sitten liimaan listan päälle lähmälappusen, johon poimin maanantain ranskalaiset viivat. Vasempaan sarakkeeseen työhön liittyvät ja oikeaan vapaa-aikaan kuuluvat. Maanantai-iltana viivaan yli hoidetut hommat sekä lappuselta että aukeamalta ja heitän lippulapun paperinkeräykseen. Ennen nukkumaanmenoa tuumailen, mitä aion tiistaina tehdä ja liimaan aukeamalle uuden lapun.

ranskalaisten viivojen vanki

Palastelen asiat niin pieniin osasiin, että tiedän selviäväni niistä. Silti melkein poikkeuksetta käy niin, että yliviivatuksi tulee kahdeksasta tavoitteesta vain yksi. Asiakkaiden kalmanviivoista pidän tiukasti kiinni, mutta muuten oman työn johtamisessa on parantamisen varaa.

Herättyäni pyörin peiton alla, roikun instagramissa, luen uutisia ja pelaan Animal Crossingia, niin että sormenpäihin sattuu. Aamuina, joina mies lähtee konttorille, nousen viimeistään, kun hän kolistelee ulko-ovella. Kipitän puolipukeissani pussaamaan ja toivottamaan hyvää työpäivää. Jos hyvin käy, puen päälleni ja istun parvekkeelle syömään aamiaista. Huonompina hetkinä kaivaudun takaisin peiton alle ja revin itseni ylös vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Sitten keksin sujuvasti sijaistekemistä.

Toimeen tarttuminen on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle päivä etenee. Jos iltapäivälle on sovittu työpalaveri taikka jotain muuta menoa, en pysty oikein keskittymään mihinkään ennen sitä. Hermostuttaa, jännittää ja turhauttaa. Päädyn selailemaan somea tai googlailemaan epäolennaisia asioita, kunnes tuleekin jo kiire. Aikaoptimisti ei näköjään virheistään opi.

Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, ettei kaikkien pään sisällä pyörikään samanlainen kiihtyvä karuselli kuin minulla. Elämän ei ilmeisesti olisikaan pakko olla niin monimutkaista kuin miltä se minun pääkopassani tuntuu. Olen kokeillut kaikenlaista, sovelluksia, tehtäväkirjoja, elämänoppaita ja tomaattikelloa. Niistä on ollut apua, mutta yksikään ei ole ratkaissut alkuperäistä ongelmaa.

Yritän olla itselleni armollinen, mutta suorituskeskeistä takaraivoani on vaikea saada hiljaiseksi. Vaadin ja piiskaan, vaikka pitäisi kehua ja kannustaa. Porkkanat houkuttelisivat todennäköisesti hurjan paljon enemmän kuin raipanlyönnit.

ranskalaisten viivojen vanki

Seuraavaksi aion etsiä kalenteristani tilaa olemiselle ja haastaa itseni olemaan jouten. Ripustan rispaantuneet hanskani hetkeksi naulaan ja katson, mitä tapahtuu. Tarvitsen rauhaa omilta ajatuksiltani ja työkaluja sisäisen pyörremyrskyni pysäyttämiseen. Tarvitsen aikaa, jolloin en vaadi itseltäni mitään.

Edelliset lauseet kirjoitettuani saan aivoni kiinni itseteosta. Mieleeni marssi pikavauhtia ranskalaisten viivojen armeija, joka riviin järjestyneenä muodostaa silmänräpäyksessä vapaa-ajan vaatimuslistan. Lue kirjoja. Rakenna kasvihuone. Möyri mullassa. Kierrä kirpputoreilla. Kirjoita päiväkirjaa. Maalaa seinä. Kuuntele podcasteja. Lähetä postikortti. Loikoile riippumatossa. Ota valokuvia. Mene metsään. Suppaile, souda, kokkaa, meditoi, joogaa. Mutta muista myös aktiivisesti laiskotella, koska kerrankin on aikaa. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

En tiedä, opinko koskaan olemaan täysin jouten, mutta aion sitkeästi yrittää. Ehkä jo huomenna tai mahdollisesti ensi viikolla.