Huhuu, onko täällä ketään?

Mökkikausi päättyi lokakuun ensimmäisinä päivinä. Sen jälkeen elämä on ollut päivästä toiseen selviytymistä. Liian pitkien työpäivien taklausta. Eikä korona varsinaisesti ole huojentanut eloa. Tässä on ollut kaikenlaista.

Paluu kaupunkiin oli samalla paluu kiireiseen todellisuuteen. Maalla minuutit etenivät verkalleen. Tuli rätisi keittiön uunissa, kahvi tuoksui ja paikallisen kotileipomon kanelikierteiden tahmainen sokeri tarttui suupieliin. Talitintit touhusivat pihapuissa, orava istui keskellä huussipolkua ja katseli meitä pää kallellaan. Joutseniakin näkyi vielä. Iltaisin tähdet valaisivat taivaan, eikä valosaasteesta ollut tietoakaan. Työt taittuivat siinä sivussa, järveltä puhaltavan tuulen tahtiin hengitellen, harmaiden päivien lempeässä kajossa.

ruska mökillä

Kaupungissa kiire kopisi katukivetykseen ja sykki takaraivossa joka ikinen hetki. Koti tuntui tunkkaiselta ja kuumalta. Ilmastointi humisi. Nukuimme molemmat katkonaisesti. Havahduin olemattoman pieniin ääniin, enkä saanut enää unta keskeneräisten asioiden juostessa kilpaa pääni sisällä. Aloin kaipaamaan kolmatta huonetta. Omaa tilaa, jonne paeta, kun peiton kahina pitää hereillä tai kun hiljainen hengityskien kaikuu korvissani kuin kovaäänisistä soitettuna. Ajatus elää edelleen, vaikka olen tähän asti ajatellut, että kaksiota suurempaa emme koskaan tarvitse.

Syyskuun lopulla palkkasin itselleni fysioterapeutiksi koulututtautuneen personal trainerin. Mies pyöritteli päätään ja totesi, ettei kyllä maksaisi kenellekään siitä, että hänelle sanellaan, mitä pitää tehdä. Kiireen kiristämässä arjessa maanantaiksi määrätystä lenkistä tuli henkireikä. Lähdin lähimetsään liikkumaan ja vahvistin vaatimattomia lihaksiani kuminauhajumpalla. Hikoilin olohuoneen lattialla, nostelin neljän kilon puntteja ja puuskutin mittarimatona temppareiden tsemppaamana. Kiloja ei vieläkään ole lähtenyt puolta enempää, mutta kuukaudessa ryhti on suoristunut, olkapäiden kipu kadonnut ja kestävyys kasvanut. Työviikot ovat alkaneet tuntua kevyemmiltä, vaikka tekemistä on edelleen paljon. Nukun aavistuksen paremmin, enkä välttämättä havahdu hereille kuin kerran tai kaksi yössä. Maksan mielihyvin mielenrauhastani, tsemppaamisesta ja kuntoni petraamisesta. Maksan, vaikka teenkin kaiken työn itse.

ruska mökillä

Lokakuussa töitä alkoi puskea ovista ja ikkunoista, yhtäkkiä asiakkaita oli viiden sijaan kymmenen. Kurjan koronakevään jälkeen olin kiitollinen, että minulla on mielekästä tekemistä ja leipää pöydässä. Sanoin kaikelle kyllä, sillä näinä omituisina aikoina oli pakko pitää kaikki ovet avoinna.Kuuden viikon ajan tein töitä seitsemän päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin tuijotin näyttöä vain muutaman tunnin, kirjoitin kappaleen tai kaksi, käsittelin kuvia, viilasin, hioin ja puunasin niin, että maanantaina oli mukavampi jatkaa töitä. Että urakka olisi edes piirun verran pienempi.

Arvaahan sen, miten siinä sitten käy. Kun kertoo koko päivän muiden tarinoita, omat ajatukset jäävät jalkoihin. Kynnys hivuttautui korkeammalle joka päivä. Näkymätön käsi pinosi rakennuspalikoita päällekkäin ja nosti rimaa. Välttelin ajatuksieni analysointia, pääni järjestämistä ja lauseiden latelemista paperille, vaikka sitä olisin tarvinnut todennäköisesti kaikkein eniten. Lopulta aita nousi niin korkealle, etten enää ylettynyt sen päälle, vaikka kuinka varvistin.

ruska mökillä

ruska mökillä

Jätin blogini nojailemaan omaan onneensa. Nojailu muuttui pian notkumiseksi, ja kun jalat puutuivat paikallaan seisoskelusta, se rymähti lattialle, sulki silmät ja torkahti talviuneen. Se on pärjäillyt omillaan tarkkaan ottaen 48 vuorokautta, 5 tuntia ja 31 minuuttia. Niin pitkäksi aikaa en ole koskaan jättänyt sitä yksin. Surettaa vähän. Tai aika paljonkin. Etenkin kun en ole yhtään varma, ehdinkö huolehtimaan siitä paremmin seuraavina kuukausinakaan. Toivon kovasti, että ehdin. Viisivuotias kun ei kuitenkaan loputtomiin elä pelkillä googleosumilla, hakukoneoptimoinnilla ja vanhoilla hittipostauksilla. Se tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, uusia herkkureseptejä ja lämmöllä luotuja lauseita, jotka kietovat sen sydämelliseen syleilyynsä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Purkamassa aitaa, madaltamassa kynnystä ja rakentamassa uutta rutiinia. Sellaista, joka ei vaadi viimeiseen asti viilattuja otsikoita, täydellisiä lauserakenteita, timanttisia kuningasideoita tai muutakaan liian monimutkaista. Itsekritiikin sijaan pääroolissa ovat puolikuivat tarinat ruoasta, reissuista ja rakkaudesta – niin kuin silloin joskus, ennen kuin tästä kaikesta tuli liian vakavaa. En mahdu muotteihin, vaikka niihin yritän itseäni välillä tunkea. Haluan rönsyillä röyhkeästi ja viitata käytössä kulahtaneella kintaalla niille, jotka yrittävät asettaa aiheitani aisoihin tai määritellä sopivan tarinoiden tahdin. Kapinoin, loikin yli genrerajojen ja kirjoitan siitä, mistä mieleni tekee. Oletko edelleen mukana?

ruska mökillä

ps. Viime perjantaina kirjoitin kirjani esipuheen ja pääsin vihdoinkin myös oikolukuhommiin. Sormet ristissä toivon, että kaikki sujuu painossa suunnitelmien mukaan. Siinä tapauksessa Ruokaystävät ehtii juuri sopivasti pakettiin pukinkonttiin ja kuusen alle. Ennakkotilaamaan saattaa päästä jo marraskuun puolella. Hurjaa!

10 kommenttia artikkeliin ”Huhuu, onko täällä ketään?

  1. Pia, ihana kirjoitus! Älä suotta hätäile, täällä ollaan ja uskon että meitä on monta. Sinun kirjoituksiasi on niin ilo lukea, kirjoita silloin kun oikeasti ehdit. Kiitos. Kaikkea hyvää sinulle!

    • Kiitos Eila, että uskollisesti jaksat lukea juttujani, vaikka aika kirjoittamiseen (ja kommentteihin vastaamiseen) on kortilla. Tänä syksynä olen karsinut muista töistäni, että ehdin panostaa myös blogiin!

  2. Hei vaan; Täällä ollaan ( joka päivä 😂). Varaanhan kirjojakin kirjastosta ja jaksan odottaa, milloin saan. Katsos, hyvää kannattaa odottaa, vaikka se reilu 48 vuorokautta 😄.
    Hienoa, että töitä riittää. Muista nyt kuitenkin olla itsellesi kiltti ja kirjoitat blogijutut enempää miettimättä. Luulenpa, että hyvää tekstiä syntyy silloinkin. Taitaa vaan olla sinun luonteellasi vaikeaa, kun yrität aina enemmän kuin parhaasi. 🌹

    • Kiitos kannustuksesta, elossa ollaan edelleen ja tasapainoillaan töiden ja vapaa-ajan välillä. Hienoa, että olet täällä edelleen!

  3. Tekstisi on mukavaa luettavaa ja kielesi kaunista, joten sitä lukee mielellään vaikka harvemmallakin julkaisutahdilla. Täällä me lukijat olemme, ei huolta. Kaikea hyvää!

    • Kiitos kauniista sanoista, luin ne tuoreeltaan, mutta kuinka ollakaan vastaamiseen ei silloin löytynyt aikaa. Kaikkea hyvää sinullekin!

  4. Kuvaat niin elävästi kaupunkiin paluun ja arjen hektisyyttä, että eläkeläinen on entistäkin onnellisempi nykyisestä arjestaan. Me saamme edelleen nauttia metsässä kävelyistä ja kahvihetkistä lintuja seuraten. Mökillä on käytävä viikottain huolehtimassa lintujen ruokinnasta. Päivien pimeys on kuitenkin mökillä ollessa todella konkreettista, kaipaamme valoa. Voimia arkeesi ja mielenkiinnolla odotan kirjaasi.

    • Kiitos. Meidän sukupolvi tuskin koskaan eläkkeelle ehtiikään. Ihanaa, että teillä on aikaa olla ja nauttia luonnosta ja hitaammasta elämänrytmistä. Kunhan kirjasta saadaan seuraava painos, kuljetan sen henkilökohtaisesti perille mökkikuistillesi!

  5. Täällä ollaan myös! Olen samaa mieltä aiempien kommentoijien kanssa 🙂 Minä myös rakastan tapaasi kirjoittaa, ihailen kuviasi ja hyväähän kannattaa aina odottaa 🙂 Ihanaa loppuvuotta!

Kommentoi, kysy tai kerro tarina!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.