Mummoystävän omenapiirakka

Viime syksynä mediassa puhuttiin paljon yksinäisyydestä. Kuinka suuressa kaupungissakin jää helposti yksin, vaikka ympärillä asuu satoja tuhansia kanssakulkijoita. Yksinäisyys koskettaa kaiken ikäisiä, mutta eritoten elämänsä ehtoopuolella eläviä.

Puoliso on usein edesmennyt ja ystävätkin ovat siirtyneet taivaan porttien tuolle puolen. Sisaruksia, lapsia tai lapsenlapsia ei välttämättä ole tai jos onkin, he saattavat asua satojen kilometrien päässä. Yhteys heihin on voinut katketa tai heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Yhteistä avioliiton taivalta on saatettu kulkea yli puoli vuosisataa ja yhtäkkiä pitäisi selvitä yksin.

ystäväpalvelun esite

Palvelutalot ja vanhainkodit ovat toki vaihtoehto, mutta ne eivät välttämättä sovi kaikille. Haluaisitko sinä jättää rakkaan kotisi, etenkin jos liikuntakyky on tallella, muisti pelaa ja järkikin vielä juoksee? Tutustua kymmeniin ventovieraisiin, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen vain siksi, että elämäntilanne yhdistää. Totutella uuteen ympäristöön ja jättää taakse muistoja tallentaneet huonekalut, tavarat ja kirjahyllyjen puhkiluetut aarteet.

Asunto tuntuu tyhjältä ja päivässä on liikaa tunteja kulutettavaksi. Moni turvautuu televisioon, passivoituu eikä viitsi lähteä edes ulos, kun kaveria ei ole. Päivän tärkein hetki on se, kun tytär tai poika soittaa. Puhelun päättymisen jälkeen olet taas yksin.

Sydäntäni särki, kun luin kirjoituksia aiheesta. Monta kertaa itkin ääneen. Mietin, millainen minun vanhuuteni tulee olemaan, elänkö yksin vai onko ympärilläni rakastava tukiverkko? Onko 2040-luvun yhteiskunnassa ylipäätään enää tilaa vanhuksille?

taikinakulho

Uskon, että hyvä kiertää. Kun teet hyviä tekoja, maailma kohtelee sinuakin hyvin. Päätin tehdä oman osuuteni ja hakeuduin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnan koulutukseen. Käytin kolme tuntia elämästäni ystäväpalvelun periaatteiden opiskeluun, erilaisten esimerkkiongelmien ratkomiseen ja muutaman lomakkeen täyttämiseen. Maksoin jäsenmaksun ja jäin odottelemaan.

Maaliskuussa minulle soitettiin. Eerikinkadulla asui pian 90 vuotta täyttävä vanhus, joka kaipasi ystävää. Puoliso oli kuollut muutama vuosi sitten sairastettuaan pitkään ja päivät matelivat, kun tärkein ihminen oli viereltä poissa. Ystäväpalvelusta kerrottiin, että minulle osoitettu mummoystävä oli varsin skarppi ja terveydentilakin oli ikäisekseen hyvä. Toiveena oli ulkoilu- ja juttuseura. Sain hänen yhteystietonsa ja lupasin pirauttaa heti seuraavana päivänä.

mummon kädet

Jännitin puhelua. Isovanhempani olivat jättäneet tämän maailman jo aikaa sitten, eikä minulla ollut ollut kontaktia vanhuksiin lähes kymmeneen vuoteen. Miten aloitan, kuinka esittelen itseni? Teitittelenkö? Pitääkö puhua kovalla äänellä? Myös mummoystävää jännitti, mutta sovimme tapaamisen vielä samalle viikolle.

Mummoystävä asui edelleen samassa ylimmän kerroksen asunnossa, johon he olivat nuorena parina muuttaneet 60 vuotta aikaisemmin. Soitin ovikelloa, enkä osannut yhtään kuvitella millainen ihminen oven avaa. Mummoystäväni oli pieni ja siro, valkotukkainen ja sympaattisen oloinen. Kättelimme varovasti ja siirryimme istumaan olohuoneen sohvalle. Totesimme, että onhan tämän nyt aika jännittävä tilanne.

omenat säntillisessä rivissä

Muutaman tapaamisen jälkeen velvollisuudelta tuntuneet visiitit muuttivat luonnettaan. Huumorintajumme synkkasi, juttu luisti ja oikein odotin, että pääsen kuulemaan tarinoita 1950-luvun Helsingistä, kahvittelemaan ja syömään pullaa. Kerran kävimme teellä trendikkäässä Cargo-konttiravintolassa, toisella kertaa lounastimme Kampin palvelutalossa. Hietaniemen hautausmaakin tuli tutuksi, veimme puolison haudalle narsisseja. Mummoystävä sauvakäveli hautuumaan käytäviä pitkin sellaisella vauhdilla, että minulla oli vaikeuksia pysytellä mukana. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei 50 vuoden ikäero tunnu missään.

Kun ystävämummo täytti 90 vuotta, minut kutsuttiin juhliin. En tuntenut ketään, joten siirryin luontevasti keittiön puolelle. Keitin kahvia, tarjosin kakkua, täytin tiskikonetta ja katselin virkeätä vanhusta, joka olohuoneen puolella tanssitti juhlavieraita. Olisinpa minäkin yhtä reipas 50 vuoden kuluttua.

valmis piirakka ennen uunia

Pian ryhdyimme kokkaamaan yhdessä. Teimme kanasalaattia Stockmannin herkusta ostetuista antimista. Hän neuvoi ja minä riivin kanaa. Lopputulos oli herkullinen. Se nautittiin perintölautasilta, jotka oli katettu vahakankaiselle liinalle. Aterimilla, jotka ystävämummo oli saanut lahjaksi mieheltään ensimmäisenä yhteisenä jouluna. Laseissa oli tujaus sherryä.

haarukkaniksi

Eilen leivoimme omenapiirakkaa naapurin tuomista punaposkisista hedelmistä. Paperille kirjoitettu resepti oli kadonnut jo kauan sitten, mutta onneksi ohje oli painautunut ulkomuistiin. Sain kehuja omenalohkojen säntillisestä asettelusta, olivat niin hienossa rivissä. Puoli tuntia myöhemmin keitimme kahvit ja nautimme lämpimästä piirakasta vaniljakastikkeen kera. Kuin parhaimmat ystävät konsanaan.

valmis piirakka uunin jälkeen

Ystävämummon rapea omenapiirakka (pellillinen)

400 g vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 mm suolaa
200 g voita
2 dl kylmää maitoa
25 g tuoretta hiivaa
1 muna
kanelia ja sokeria

Sekoita kuivat aineet ja nypi sekaan voi. Liuota hiiva maitoon ja sekoita taikinaan. Lisää vielä yksi muna, jonka rakenteen olet vatkannut rikki. Taikina saa olla löysää, se levitetään käsin leivinpaperoidulle pellille. Lado omenalohkot vieri viereen ja ripottele päälle sopivasti kanelia ja sokeria. Lopuksi nostele haarukalla taikinan laidat osittain omenien päälle. Paista 225 asteessa n. 25 minuuttia.

omenapiirakkapala lautasella

ps. SPR järjestää ystävätoimintaa ympäri Suomen. Jos kiinnostuit, ota yhteys paikalliseen Punaisen Ristin osastoon ja pian sinullakin saattaa olla oma ystävämummo!

Retkellä kotikaupungissa

Olen huomannut yhä useammin haaveilevani retkeilystä. Mielikuvissani vaellan tasaisen rauhallisesti häikäisevissä maisemissa Lapin kairoilla ja luonnonpuistojen kansallismaisemassa. Ruska on parhaimmillaan ja alkusyksyn aurinko lämmittää. Askel on kevyt ja päivämatkat sopivia. Teltan ovesta aukeaa näkymä metsälammelle tai purolle, ruoka valmistetaan avotulella ja se maistuu paremmalta kuin koskaan.

Seuraan kateellisena Pipo silmillä -blogin reissuamista ja retkeilyä. Hulppeita maisemakuvia Lapista ja Lofooteilta, tiettömien taivalten varsilta. Ahmin matkakertomuksia ja sieluni silmin näen itseni samassa touhussa, rinkka selässä ja mutaiset vaelluskengät hikisissä jaloissani.

kolilla

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Pisin päivän aikana vaellusolosuhteissa taittamani matka on noin 20 kilometria: Ukko-Kolilta Ryläyksen näkötornille ja takaisin. Selässä vain pieni reppu ja jalassa järeät ja painavat kengät. Askel alkoi painaa paluumatkalla, ja joitain jyrkempiä mäkiä kavuttiin nelivedolla. Hirvikärpäset napsahtelivat tasaiseen tahtiin takille ja hiki valui. Viimeinen kilometri oli tahtojen taistelua. Se tunne, kun jalat eivät enää ota käskyjä vastaan, on jokseenkin käsittämätön. Kaikkensa antaneena voittajana valuin hotellin saunaosaston porealtaaseen ja mietin, oliko tässä mitään järkeä.

lauttasaaren kärjessä
mustikkamaalla

Kotisohvalla on helppo haaveilla. Kaukolämmitetyt patterit pitävät lämpötilan miellyttävänä, hanasta tulee puhdasta kylmää vettä ja vesiklosetti kuumine suihkuineen on kymmenen askelen päässä. Uuni paistaa ja hella keittää, kaapeissa on rajaton määrä mahdollisuuksia kokkaamiseen. Sylissä läppärin välityksellä koko maailma. Viltin alla maatessa voi miettiä, olisiko minusta oikeasti edes pitkän viikonlopun mittaiseen vaellukseen?

sisä-hattu
eväät sisä-hatussa

Oikeilla varusteilla ja järkevillä päivämatkoilla, ehkä. Ensin pitää kuitenkin harjoitella lähimaastossa ja päivittää retkikamppeet. Etsiä teltta varastosta, tsekata makuupussien ja -alustojen kunto ja hankkia kevyemmät kengät. Rinkkaakaan en omista, mutta sellaisen voi onneksi myös lainata. Vielä tänä syksynä lähden Nuuksioon tai Sipoonkorpeen sään ja hirvikärpästen armoille, kokeilen kokkaamista nuotiolla, testaan kerrospukeutumista merinovillaisiin vaatteisiin ja kuuntelen telttakankaan läpi öisen metsän ääniä.

kaunnissaaressa
laiturilla

Telttaöitä odotellessa teen päiväretkiä lähelle. Kuljeskelen Viikin Arboriossa, kierrän fillarilla Vanhankaupunginlahden, tallaan pitkospuita Lammassaaren kautta Kuusisaareen, ihastelen Kivinokan luonnonsuojelualuetta, poljen Lauttasaaren kärkeen ja kahlaan Sisä-Hattuun, istun Mustikkamaan kallioilla, virittelen riippumaton rantakoivuihin ja kaadan termospullosta kupillisen kaakaota.

vanhankaupunginlahti
siltasaaren auringonlasku

Lähiretken eväitä ei tarvitse punnita ja optimoida, vaan reppuun voi pakata vähän parempaakin apetta. Paloiteltua ananasta tai melonia ja torilta poimittuja puolukoita. Rapisevaan voipaperiin käärittyjä täytettyjä voileipiä tai vaikka kanasalaattia. Suklaakeksejä ja pienen pullon kylmää kuohuviiniä.

tomaattisalaatti
ilta kivinokalla

Eväsleipä kädessä ja kaakaomuki toisessa katson Helsinkiä, enkä lakkaa ihmettelemästä miten monimuotoinen, elävä ja kaunis se onkaan.

kruunuvuorenrannassa

Vapaaherrattaren elämää

Nelisen kuukautta sitten lähimmät työkaverini veivät minut syömään Ravintola OXiin Pikku-Roballa. Valittu paikka pidettiin salassa viime hetkeen saakka ja oli paljastuttuaan erityisen mieluinen yllätys. Palvelu oli sympaattista ja annokset taidokkaita. Laseja kilisteltiin ja ruoka maistui. Oli epätodellinen ja kutkuttava olo. Kalenteri oli tyhjää täynnä, olihan edessä 133 päivää ilman velvoitteita ja suunnitelmia.

lohisalaatti

Nyt sapattivapaasta on jäljellä viikko. Makaan kotisohvalla ja poden flunssaa yhdeksättä päivää. Virallisesti olen kesälomalla. Lojun läppäri sylissä ja ihmettelen, mihin kaikki aika katosi?

Olenko tehnyt niitä asioita, joita kuvittelin tekeväni? Kyllä ja en. Olen mökkeillyt, kirjoittanut, laiskotellut ja lukenut kymmeniä kirjoja. Olen kuljeskellut päämäärättömästi kaupungilla, viettänyt aikaa kummilasten kanssa, järjestellyt kotia ja vaalinut parvekepuutarhaa. Olen saattanut lähteä yökylään ystävän luo keskellä viikkoa ja juoda useamman lasin viiniä tavallisena tiistai-iltana. Olen maannut rantakallioilla tuijotellen pilvien liikettä sinisellä taivaankannella. Nukkunut pitkään, haaveillut hiljaisuudessa, keinahdellut riippumatossa tekemättä mitään. On kai sekin jo jotain?

OX ravintolasali

Mutta. Blogi majailee kuitenkin edelleen ilmaisella alustalla, sen ilme on sama vanha ja postaustahtikin harvempi kuin olin ajatellut. Kaikkea tätä oli tarkoitus edistää, koska aikaahan on. Paremman kameran sentään kesän alussa hankin, se toivottavasti on näkynyt kuvalaadun paranemisena. Tutustuin myös snapchatin omituiseen maailmaan ja sille tielle jäin.

haukimureke

Ruokaa luulin tekeväni useammin ja enemmän. Mökkipäivinä näin olikin, mutta kotona kokkailin enimmäkseen hyväksi havaittuja suosikkeja. Mihin jäivät kolmen ruokalajin illalliset, joita olisi ollut koko päivä aikaa valmistella, tai monimutkaiset jälkiruuat ja kastikkeet, joihin olisi kerrankin ehtinyt keskittyä?

jälkkäri

Kesän alussa ostin itselleni pienen päiväkirjan, johon kirjoittaisin muistiin kaikkea kokemaani. Siihen voisin merkitä myös lounaat ystävien kanssa, mielenkiintoiset musiikkielämykset ja kaupunkikulttuurijutut. Ideat, joita vihdoinkin olisi vapaus toteuttaa ilman aikataulupaineita.

muistikirja

Kirja on maannut viimeiset kolme kuukautta lipaston laatikossa. Olen kirjoittanut sen ensimmäiselle sivulle ”Vapaaherrattaren elämää 21.4.–31.8.” Siinä on muutamia muistiinpanoja PING Helsingistä, kesken jäänyt mindmap, jonka keskiössä on iso sydän, 19 kohdan kesätekemislista (joista voin viivata yli vain neljä), pari sivullista blogipostausideoita ja kalenterihahmotelma.

lasku

Mitä siis jää viivan alle? Suorittajaluonteena minun on vaikea päästää irti suunnitelmallisuudesta ja jatkuvasta kalenterin pläräämisestä. Molemmissa olen kuitenkin tänä kesänä onnistunut, ainakin jollain tapaa, hurraa! Kalenteria en ole käyttänyt ollenkaan ja tekemäni todo-listat olen onnellisesti unohtanut. Viikonpäivät ovat olleet päässäni iloisesti sekaisin, ja olen täysin tapojeni vastaisesti välillä vain ajelehtinut tunnista toiseen. Olen tehnyt asioita, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat oikeilta, seurannut mielihalujani ja tarttunut silloin tällöin järjettömiinkin päähänpistoihin. Ennen kaikkea olen kuunnellut sisintäni ja määrännyt päivieni rytmin itse.

pilvet ja valonsäde
Vapaan aikana syntyneet kehityskelpoiset ideat käyvät pääni sisällä kamppailua palkintosijoista. Tiedän mitä tulevaisuudelta haluan ja varsinkin sen mitä en. Olen energisempi, tyytyväisempi ja onnellisempi kuin vuosiin. Haluan pitää kiinni tästä olotilasta, enkä aio uuvuttaa itseäni oravanpyörän vauhdissa enää koskaan. Sain eilen tietää, että minut on hyväksytty puolentoistavuoden mittaiseen, ammattitutkintoon tähtäävään koulutukseen. Työmäärän keventämisestä vakituisessa työssä on jo keskusteltu. Tulevaisuus on avoinna ja voin tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluan.

ps. Ravintola OX pani parastaan myös eilisellä lounaalla, lämmin suositus!