Mitkä ihmeen erojuhlat?

Kulttuurissamme kytee käsitys, jonka mukaan avioliitosta eronnut on epäonnistunut. Avioero määritellään kielitoimiston sanakirjassa seuraavasti: avioliiton purkaminen tai purkautuminen tuomioistuimen päätöksellä. Kahden ihmisen rakkauden loppu. Pelkkänä sananakin hankala, vokaalien valtaama, seitsemän kirjaimen väljähtynyt liitto. Negatiivisella leimalla lyöty, täynnä synkkiä ajatuksia ja surkeaa oloa.

suomenlinna

Minäkin olen seissyt alttarilla. Tahtonut, ja todella tarkoittanut sitä. Heittäytynyt tuntemattomaan ja uskonut kohtaloni muiden käsiin. Luottanut asioiden lopulta järjestyvän, kunnes oli pakko luovuttaa. Tahtominenkaan ei aina riitä, joskus on myönnettävä tosiasiat ja asteltava eri teitä.

Avioliittoni kesti kokonaiset kymmenen viikkoa. Teknisesti ottaen liitto oli lainvoimainen aina maaliskuulle 2015 asti, mutta käytännössä se päättyi elokuussa 2014 yhdessä täytettyyn avioerohakemukseen. Vaikka itse olisinkin ollut valmis odottamaan suhteen kehittymistä pitemmälle, oli päätös viime kädessä yhteinen. Yksin parisuhdetta ei pidetä pystyssä, ei parhaimmalla tahdollakaan.

lehtileikkeet

ensitreffit alttarilla onnellisesti eronneet

En silloin osannut murehtia sitä, että jatkossa virallisiin papereihin kirjataan kohdalleni eronnut, eikä asialla ole minulle edelleenkään mitään merkitystä. Parisuhdestatus ei määrittele ketään, eikä eronnut ole yhtään sen huonompi ihminen kuin se, joka jatkaa onnellisena liitossaan. Päättyneen parisuhteen jälkeen ihminen on usein viisaampi, tuntee paremmin itsensä ja sen mitä elämältä haluaa.

Ulkopuolelta katsottuna vain viikkoja kestävää aviotaivalta on helppo pitää vitsinä. Epäilemättä moni niin tekikin ja ajatteli samalla, kuinka pyhä häväistiin. Rohkenen olla eri mieltä, sillä ilman tuota erikoista kesää ja sen myllertävää matkaa tuskin olisin tässä, mullistavaa kokemusta ja mahtavia ystäviä rikkaampana. Onnellisena ja tyytyväisenä, rinnallani vihdoinkin kaipaamani kallio, johon turvallisesti nojata – tyynessä ja myrskyssä.

ensitreffit alttarilla reunion

Ero ei aina ole huoltajuuskiistoja, katkeruudessa rypemistä, ex-kumppanin kampittamista, puolien valitsemista tai vuosien surutyötä. Se voi olla molempia kunnioittava päätös, joka tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä, ilman riitoja tai draamaa, ilman kolmansia osapuolia tai mustia sukkia. Parhaassa tapauksessa ero on kahden aikuisen kypsyttelemä, oikea ratkaisu. Romanttisen rakkauden kadotessa ja parisuhteen päättyessä on hyvä muistaa, että toisesta on silti lupa välittää. Sillä kukaan muu ei tiedä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtui. Kokemukset yhdistävät.

Samalla on hyväksyttävä se, että elämä jatkuu ja jossain vaiheessa ex-puolisokin toivottavasti rakastuu uudelleen. Vaikka välit olisivat kunnossa, kumppanin roolista ystävän rooliin siirtyminen ei välttämättä ole pala kakkua. Se vaatii totuttelemista ja aikaa.

onnellisesti eronneet

Me teimme yhdessä päätöksen pysyä ystävinä. Yhdessä käytimme häävieraiden antamat häälahjat: kokkauskurssin, suomenlinnapiknikin ja lahjakortin jäätelöbaariin. Yhdessä istuimme ammattilaisen upottavalla sohvalla ja tyhjensimme kengät hiertävistä kivistä. Yhdessä päätimme järjestää myös erojuhlat.

Pyysimme Kari Kanalaa kirjoittamaan meille erotoimituksen. Halusimme tahtoa uudestaan, mutta tällä kertaa ystävinä, ei puolisoina. Todistajina rakkaimmat, ne samat, jotka todistivat myös avioliiton satamaan astumista. Niinpä lähetimme läheisillemme kutsun:

”Kaikki kiva päättyy aikanaan, niin myös meidän ensitreffit alttarilla. Koska erokin voi olla juhla, päätimme vielä kerran kutsua koolle hääväen ja muutaman muun matkalle osuneen hyvin tärkeän henkilön tämän erityisen projektin päätösbileisiin. Tarkoitus on vähän kilistellä maljoja (siis skumppaa!) ja samalla muistella viimeisen vuoden huikeita ja hieman erikoisiakin tapahtumia.

Jonkinlainen erorituaali suoritetaan n. klo 19, toivottavasti mahdollisimman moni on ehtinyt silloin paikalle. Eropari ei estele vieraita esittämästä verbaaliakrobatiaa tai muita viihdyttäviä suunvuoroja, mutta ketään ei pakoteta mihinkään. Musavehkeet viritellään myös, jotta tanssahtelu jalan vipattaessa onnistuu. Sormiruokaa, erokakkua ja kaffetta on suunnitelmissa, lauantaina nähdään mitä pöytään kannetaan. Tervetuloa!”

ensitreffit alttarilla erojuhlat

Ilta oli täynnä iloisia jälleennäkemisiä, tunteita, tanssia, musiikkia, lupauksia, halauksia, hyvää ruokaa, vielä parempaa juomaa ja liikutuksen kyyneleitä. Kari Kanala ja Maaret Kallio olivat elementissään, showmies ja shownainen. Uudelleen sovitettu Paratiisi kaikui juhlatilassa ja sai raikuvat aplodit. Viimeiset vieraat lähtivät aamuseitsemältä.

Juhlien tärkein osa oli ehdottomasti erotoimitus, jossa Kari Kanala kysyi meiltä tahdommeko jatkaa ystävinä. Toisin kuin ensitreffeillä, nyt sanoimme tahdon ihmiselle, josta oikeasti välitämme, valitsimme toisemme ystävinä. Siirtymäriitti tuli tarpeeseen, juhlien jälkeen pääsimme aloittamaan puhtaalta pöydältä.

ensitreffit alttarilla erojuhlat

Ele oli symbolinen, mutta meille erittäin tärkeä. Hääjuhlissa toisiinsa tutustuneilla kavereilla oli mahdollisuus tavata toisiaan ja samalla huomata, että voimme pitää hauskaa avioerosta huolimatta. Eikä kenenkään tarvinnut valita puoltaan.

Parisuhteen aloittaminen on aina riski, joka on otettava, jos haluaa rinnalleen toisen ihmisen. Yleensä riskin ottaminen kuitenkin kannattaa, sillä lyhyenkin yhdessä tallatun taipaleen jälkeen on taatusti parempi puoliso sille loppuelämän kumppanille, joka tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. On uskallettava heittäytyä ja ottaa riski aina uudelleen. Elämä kantaa kyllä.

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!

Supisuomalaista ja suuhun sopivaa – testissä Suomi 100 -juhlamenu

Kaupallisessa yhteistyössä: S-ryhmän ravintolat / Raflaamo

Itsenäisen Suomen juhlavuosihulinat ovat täydessä käynnissä. Satavuotiasta sankaria on ehditty juhlia monin tavoin, mutta keskustelu suomalaisesta ruokakulttuurista on jäänyt jotenkin vaisuksi tai ainakaan media ei ole noteerannut sitä niin, että se olisi silmiini osunut. Tiedän, että tammikuussa kansallisruuaksi valittiin ruisleipä. Lisäksi julkistettiin 12 kansallista ruoka-aarretta, jotka arvovaltainen kansallisruokaraati oli valinnut tuhansien yleisöehdotusten joukosta. Julkistuksen jälkeen en kuitenkaan ole törmännyt kampanjaan kertaakaan muuten kuin varta vasten googlaamalla, enkä sittenkään ole tahtonut löytää sitä mitä etsin.

suomi 100 juhlamenu

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisäätiön ELOn Syödään yhdessä -hanke on kaikella tavalla kannatettava, mutta kesän jälkeen on senkin tiimoilta ollut hiljaista. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlamenuksi ristitty suurlähetystöissä tarjoiltava kokonaisuus julkistettiin elokuussa, sen takana ovat keittiömestarit Kim Palhus ja Arto Rastas. Menun tärkeimpiä raaka-aineita ovat lohi, sienet, peruna ja karitsa. Reseptit ovat julkisia ja toteutettavissa myös kotikeittiössä, vaikka vaativatkin jonkinlaista kokkaustaitoa.

suomi 100 karitsan pannupihvi

Erinäisiä ruokahankkeita näyttää siis olevan meneillään, mutta yhdessäkään ravintolassa en ole 100-vuotiaan kunniaksi kehiteltyihin ateriakokonaisuuksiin törmännyt. Siksi olinkin iloinen saadessani kutsun testaamaan S-ryhmän ravintoloihin kehitettyä Suomi 100 -juhlamenua. Viimein joku on tarttunut toimeen ja suunnitellut suurelle ja nälkäiselle yleisölle suunnatun juhlamenun, joka sopii erinomaisesti paitsi itsenäisyyspäivän juhlistamiseen myös marraskuiselle isänpäiväillalliselle tai vaikka sunnuntain pitkälle päivälliselle. Valikoitujen ravintoloiden ruokalistoille lisättyyn juhlamenuun on valittu niin ikään lohta ja karitsaa, mutta myös kuhaa ja mustikkaa. Lisukkeina tarjotaan muun muassa ohraa, perunaa, porkkanaa, omenaa ja sipulia. Supisuomalaisia raaka-aineita siis.

suomi 100 -juhlamenu kuha

Kävellessäni hyytävässä pohjoistuulessa kohti ravintolaa ajatukset sinkoilevat puuskien lennättämien lehtien mukana. Mitä mielikuvia tuhansien järvien ja miljoonien metsähehtaarien maa minussa herättää, miltä satavuotias Suomi minun mielestäni maistuu? Kenties marjaisilta metsiltä ja kalaisilta järviltä, keltaisina lainehtivilta lakeuksien viljapelloilta tai tummina kohoavilta graniittikallioilta? Haluaisin maistaa ruuassa myös jylhät vaaramaisemat, lumiset tunturit, upottavan karpalosuon ja hakkuualueiden vatukot. Tai ehkä tahtoisin lautaselle sittenkin makumuistoja Salpausselän harjuilta, Saimaan vaahtopäiltä, kivikaupungin kaduilta ja verkkaisen maalaispitäjän maitolaiturilta?

Nautimme testimenun Grill It -ravintolassa rauhallisena sunnuntai-iltana. Suomi 100 -juhlamenu oli ravintolassa niin uusi, ettei vuorossa oleva tarjoilijakaan ollut vielä nähnyt yhtään valmista annosta. Glögikattiloiden lämmetessä lueskelen ruokalistan taakse painettua pientä pränttiä.

Selviää, että ekologisuuteen ja vastuullisuuteen on kiinnitetty huomiota – mainiota. Alkuruuan kirjolohi on Benellaa, Suomessa tarkoin kasvatettua ja rasvahapoiltaan tarkoituksenmukaista. WWF on lisännyt Benella-lohen vihreälle listalle, joka tarkoittaa, etteivät kasvatusmenetelmät aiheuta merkittäviä ympäristöhaittoja. Lohet ruokitaan pääasiassa kasviöljypitoisella rehulla ja vasta kasvatuksen loppuvaiheessa ne saavat syödäkseen sopivan rasvahappokoostumuksen aiheuttavaa, merikaloista lähtöisin olevaa kalaöljyä, jota valtaosa muun maailman kalakasvattamoista käyttää.

suomi 100 -juhlamenu benella lohitartar

Tässä kohtaa pieni aktivisti sisälläni muistuttaa erään kalakauppiaan sanoista: rahalla saa ja lobbaamalla keltainenkin alkaa näyttää vihreältä. Kasvatetulla kalalla on varmasti kaksi puolta, mutta haluan uskoa, että vaikka Benella-lohen kasvatuksessa on taatusti myös haittapuolia, on menetelmässä otettu askel oikeaan suuntaan.

Paistettu kuha on ruokalistan mukaan uiskennellut Imatralla. Ohra, tatit ja herneet ovat peräisin suomalaisilta pelloilta ja metsistä. Karitsa-annoksen ainesten alkuperää ei tarkemmin kerrota, vain jauhelihan ja herneiden mainitaan olevan suomalaisia. Toivottavasti omena-sipulipyreen ja lohkoperunoidenkin alkuperämaa on Suomi, kun juhlavuoden erikoismenusta kerran on kysymys.

koskenkorva sata

Viimein höyryävät glögilasit kannetaan pöytään. Tarjoilija tuo näytille juhlavuoden kunniaksi kehitetyn Koskenkorva Sata -pullon. Rapisevaan paperiin kääritty kirkas on tislattu ja maustettu 200 vuotta vanhalla reseptillä, jonka sisällön tietää vain Koskenkorvan suku. Glögin makeus piilottaa alleen mahdollisen makueron, varsinainen vertailu jää siis toiseen kertaan.

On aika tarttua haarukkaan ja veitseen. Kirjolohitartar on kermainen ja mätiä on annosteltu reilulla lusikalla. Lautasella on myös mukavan kirpeää suolaheinää. Perinteisen leipäpalan sijaan makeahko Maalahden limppu onkin murusteltu ja paistettu rapeaksi pannulla, jonka jälkeen tartarkakku on kieritelty muruissa kauttaaltaan. Limpun makeus tasapainottaa sopivasti lohitartarin suolaisuutta. Sitruunan suurkuluttajana kaipailisin ehkä pientä happolisää, mutta ilmankin pärjäsimme. Erityispisteet rapsahtelevasta suutuntumasta! Kyytipojaksi kaadetaan varsin kelpoisaa juhlavuoden nimikkosamppanjaa.

suomi 100 -juhlamenu benella lohi

suomi 100 samppanja

Karitsan kylkeen on lusikoitu supersileää ja ihanan makeaa omena-sipulipyreetä. Pannupihvi itsessään muistuttaa erehdyttävästi ruotsalaista sukulaistaan, wallenbergeriä. Hernelisuke saa ajatukset kääntymään länsinaapuriin vieläkin vahvemmin. Erillisessä kulhossa pöytään kannetut lohkoperunat kuitenkin palauttavat tasapainon, sillä ollakseen ruotsalainen, pannupihvi tarvitsee rinnalleen pottumuusin. Pihvin rapean pinnan alla on pehmeitä ja mietoja makuja, selvästi suomalaiseen suuhun suunniteltuja.

suomi 100 -juhlamenu karitsan pannupihvi

suomi 100 lohkoperunat

Omalla lautasellani on kaunis pala kuhaa. Voissa kullankeltaiseksi paistettu kala on aseteltu kermaisen tatti-ohraton päälle. Tatit ovat itsessään niin muhkean täyteläisiä, että kerman olisi voinut jättää kokonaan pois, eihän sitä yleensä Italian-serkkuunkaan lisätä. Kerma tekee annoksesta minun makuuni hieman raskaanpuoleisen, mutta onneksi viinipaketin valkoinen keventää imatralaisen kalakaverin kokonaisuutta.

suomi 100 kuha

suomi 100 viinit

Wine Galleryn juhlavuosiviinien etiketteihin on muuten painettu otteet Tove Janssonin freskoista Juhlat maalla ja Juhlat kaupungissa. Taiteen ystävä arvostaa tätäkin yksityiskohtaa!

Jälkiruuaksi saamme eteemme mustikkajäädykettä, tuoreita pensasmustikoita ja mansikoita sekä vadelmakastiketta. Annos on viimeistelty orvokeilla, jotka menun mukaan on kerätty Kotipellon puutarhalta, Nousiaisista. Ehkä vähän vaatimattoman oloisen annoksen ensimmäisen lusikallinen onnistuu yllättämään, sillä suuhuni leviää lapsuuden mustikkamaidon maku. Jälkiruoka on raikas ja maltillisen makea. Oikein pätevä päätös satavuotiasta Suomea juhlistavalle illalliselle.

suomi 100 mustikkajäädyke

jaloviina tammi

Paitsi ettei illallinen vielä päättynyt, ei suinkaan. Pohjanmaan kautta -viinipaketti pitää sisällään vielä kahvin tai teen sekä pienen naukun tammitynnyrissä kypsytettyä tähdetöntä jalojuomaa.

Illallisen jälkeen astumme kirpeään syysiltaan. Pakkasen nipistellessä sormia huomaan miettiväni miksi menuun ei ole suunniteltu lainkaan kasvisvaihtoehtoa. Satavuotiaassa Suomessa on ennen jääkaappien valtakautta eletty osittain omavaraisesti juureksilla ja viljalla. Kalaa oli tarjolla, mikäli ahti oli armollinen. Lihaakin oli, mutta vahvasti suolattuna, jotta se säilyi ilman kylmiötä.

suomi 100 jälkiruoka

Suomalaiset ovat yhä enemmän tietoisia yhteisen maapallomme tilasta ja moni tahtoo valita vähiten kuormittavamman vaihtoehdon, sillä pienilläkin teoilla on merkitystä. Osittainenkin kasvissyönti on ekoteko, johon soisi myös S-ryhmän asiakkaitaan kannustavan. Satokauden antimista olisi vaivatta taikonut herkullisen vegeannoksenkin, siitä olen aivan varma. Pakko silti nostaa peukkua juhlamenun ympäristövalinnoille, on tärkeää, että myös tämä näkökulma on ollut mukana annosten suunnittelussa ja raaka-aineiden valinnassa.

Oliko satavuotiaan makumaailma sitten onnistuttu tiivistämään kolmen ruokalajin juhlamenuun? Kyllä ja ei. Järvet, meret ja metsät olivat hyvin edustettuina, samoin viljapeltojen sato ja maitolaiturien kermaiset maut. Kasvimaan kuningattaria olisin kaivannut lautaselle lisää, mutta kaiken kaikkiaan juhlamenu yllätti kuin yllättikin positiivisesti ketjuravintoiloihin hieman skeptisesti suhtautuvan ruokabloggaajan. Kun hintakin jää alle neljänkympin, saa rahalle kelpo vastineen ja kynnys astua ravintolaan on matala. Uskallan siis hyvillä mielin painaa peukkua ja suositella teillekin.

Miltä satavuotias Suomi sinun mielestäsi maistuu? Jos saisit vapaasti valita, mikä ruokalaji edustaisi itsenäistä Suomea lautasellasi?