Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?
Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.
Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.
Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.
Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.
Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.
Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.
Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.
Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.
