Kaupallinen yhteistyö: Original Sokos Hotel Presidentti / Bistro Manu

Tammikuun alussa sain tilaisuuden kutsua illalliselle merkityksellisen vieraan. Ihmisen, jota ihailen ja jolla on ollut painava rooli pienessä elämässäni. Ehdokkaita oli useita, piirtelin paperille nimiä, mietin ja pohdin, annoin ajatuksen hautua. Kun mieleeni hauduttelun aikana pulpahti TV-Shopin ikiaikainen klassikko Aromipesä, tiesin kenen kanssa haluan jakaa illallishetken. Illallisen kattaisi pöytään Bistro Manu.

Pyrin ja pääsin Helsingin yliopiston Savolaisen Osakunnan Laulajien alttorivistöön vuonna 2003. Meitä uusia laulajia oli yli kymmenen, kaikki koelaulussa vapisseita ja prima vista -testin suorittaneita. Samana syksynä vaihtui myös kuoronjohtaja. Saara Aittakumpu, silloinen Perkola (tuttavallisemmin Pertsa) astui eteemme energisin ottein.

Upposin Savolaisen Osakunnan eli Vinnin vihreille sohville 12 vuodeksi. Vinnistä ja sen sydämellisistä ihmisistä tuli minulle toinen koti. Opin akateemisille juhlatavoille, sitsasin iltapuvussa, tanssin sukkasillani, lauloin ja musisoin välillä niin antaumuksella, että kotona tuli sanomista. Kuorokaljoilta lähdettiin kotiin aamuneljältä, joskus saatettiin simahtaa sohvan nurkkaan yöunille. Yhteisö oli tiivis. Aivan erilainen mihin olin työväenopistojen ja peruskoulun kuoroissa tottunut.

Pertsan johdolla kasvoin oikeaksi kuorolaulajaksi. Vaikeakaan ohjelmisto ei tuntunut vaikealta, kun ohjat otti käteensä ammattilainen. Ääniala laajeni ja nuoteista laulamisen taito kehittyi, ystävyyssuhteet syvenivät ja keskiviikkoilloista tuli elintärkeä osa arkeani. En edelleenkään osaisi olla ilman, vaikka kuoropäivä sittemmin vaihtui torstaihin ja kuorokin aikuisemmaksi. Pertsasta tuli minulle se kuoronjohtaja, johon vertasin kaikkia muita. Joka kehotti hauduttelemaan stemmaa aromipesässä ja jonka neuvot (kuten: hyvin meikattu on puoliksi laulettu) resonoivat edelleen rintarekisterissäni.

Päätös illallisseuralaisesta oli siis lopulta naurettavan helppo. Olisi mahtavaa istua alas vuosien jälkeen, päivittää kuulumiset, analysoida kuoromaailman kiemuroita, juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin. Varsin sopivat puitteet jälleennäkemiselle tarjosi Bistro Manu ja ravintolan nerokas Kahden Manun illalliskonsepti.

Olen istunut Bistro Manun pöydässä muutaman kerran aikaisemminkin. Syntymäkaupungistaan ylpeä, keravalainen keittiömestari Janne Tihtonen on tullut tutuksi. Keittiömestareille tyypilliseen tapaan hänen käsivarsiaan koristaa muutama tatuointi: tuoreempi esittää kuusimetsäkuosiin pukeutunutta haukea ja se ensimmäinen, siihen on taltioitu leveäteräinen veitsi Keravan postinumeron kera. Huumori kukkii myös keittiössä ja misausmusiikkina soi Kikka. Melkoinen persoona.

Jannella on sormensa pelissä myös ruokalistan kehittämisessä, vaikka vihreän kortin ravintolassa ollaankin. Suklaakakku on mestarin omaa käsialaa, samoin satokauden keitto, joka valmistetaan aina sesongissa olevista raaka-aineista. Ruoka on konstailematonta, mutta maistuvaa – ei mitään sipistelyä. Uskallan kehua ruokalistaa piirun verran paremmaksi kuin S-ketjun ravintoloissa keskimäärin ja se on paljon tällaiselta ketjuravintoloiden karttajalta se. Salissa on kortteliravintolan kevyt tunnelma, hotelliravintolan raskaus on sieltä kaukana.

Me tilaamme tällä kertaa blinejä. Kilistelemme kuohuvalla ja jännitämme millaiset lätyt pöytään kannetaan. Blini on helppo pilata – rasvaa tulee olla, mutta ei liikaa ja pinta, sen on oltava rouskuvan rapea. Pidän sormet ristissä, että keittiössä on onnistuttu, vaikka Tihtosen Janne ei näytäkään vuorossa olevan.

Bistro Manun blini on juuri oikeanlainen. Veitsi rapsahtaa kullanruskean pinnan läpi ja sisus on sopivan kuohkea ja tattarinen. Täytteeksi kasataan klassisesti siian mätiä, kylmäsavustettua hauen mätiä, smetanaa, punasipulia ja suolakurkkuja. Hunajaakin on, mutta se on valutettu suoraan suolakurkkujen päälle ja siksi sitä on hankala kaapia laudalta omalle lautaselle. Pieni vinkki siis keittiöön!

Minä valitsen pääruuaksi alkuruuan kokoisen madekeiton, sillä osasin ennustaa vatsani venyvän jo pelkistä blineistä. Seuralainen ottaa karitsaa, mutta vaihtaa pottumuusin salaattiin samasta syystä. On mahtavaa kun ravintolassa seurataan satokautta, sillä madekeitto, jos mikä, kuuluu alkutalveen. Viime vuonna tein sitä ensimmäisen kerran itse, joten tiedän, että saadakseen kauhallisen keittoa lautaselle, on nähtävä melkoisesti vaivaa.

Puhumme toistemme suuhun, vaihdamme kokemuksia kuorotreeneistä, -kulttuureista ja -konserteista, päivitämme yhteisten ystävien kuulumisia ja nauramme niin, että välillä kyyneleet valuvat poskille. Ruoka uhkaa jäähtyä lautaselle, sanottavaa on paljon. Muistelemme myös taannoista keittiömestarikohua, sitä kuinka naisista ei miesvaltaiselle alalle ole joidenkin mielestä tulemista. Kapellimestarien maailma on samankaltainen, joten minua kiinnostaa, näkyykö epätasa-arvo myös kuoronjohtajien keskuudessa, onhan kuorotoimintakin iltapainotteista. Kuka ne lapset oikein hoitaa?

Ainakaan Saara ei ole kokenut syrjintää eikä arvostelua. Kuorokulttuuri on minunkin näkemykseni mukaan salliva ja suvaitseva, intohimo laulamiseen yhdistää. Sukupuolella, ulkonäöllä, seksuaalisella suuntautumisella tai millään muullakaan epäolennaisella ei ole väliä, yhteispeli ja ääni ratkaisevat. Ja ne lapset, ne hoitaa päivätöissä käyvä mies – tietenkin.

Puhumme pitkään ohjelmistovalinnoista. Saara lainaa kapellimestari Susanna Mälkin sanoja: demokraattiset ratkaisut eivät ole taiteellisesti kiinnostavia. Valinnat tekee siis johtaja, äänestämään ei ryhdytä. Sama pätee ruokaan ja ravintoloihin, sillä jos yritetään miellyttää kaikkia, ei synny mitään mullistavaa eikä mieltä liikuttavia makuelämyksiä.

Keittiömestarilta vaaditaan rohkeutta seistä päätöstensä takana trendeistä ja vallitsevista mielipiteistä välittämättä. Keittiön henkilökunta lukee nuotteja ja seuraa johtajansa liikkeitä, mestari määrää tempon ja nyanssit. Onnistunutta serviisiä ei synny ilman samaa sävellajia, yhtenäistä fraseerausta ja sointia eikä ilman sitkeästi harjoitettuja stemmoja. Elämys syntyy, kun ihmiset soivat yhdessä, kun meistä muodostuu kokonaisuus, johon kukaan ei pystyisi yksin.

Kuoro, orkesteri ja ravintola on helppo rinnastaa toisiinsa. Tavoitteet ovat samat: elämyksellinen ilta, suurien tunteiden herättäminen ja tyytyväinen asiakaskunta. Kuorolaulu vahvistaa sielua ja ravitsee mieltä. Ääni saa kropan resonoimaan ja lihakset rentoutumaan. Hyvällä ruualla ja viinillä on varsin samanlainen vaikutus. Suosittelen kokeilemaan.

Jälkiruoaksi Bistro Manu taikoo lautasillemme sopivan sitkeää ja sokerista suklaakakkua. Syömme annoksen puoliksi ja tilaamme kyytipojaksi pienet naukut myrskyisää jalojuomaa kahvin kera. Kello on kymmenen, kolme ja puoli tuntia lennähti ohitse supernopeilla siivillä. Kävelemme yhtä matkaa metroon, otamme muistoksi meitsien ja sovimme tapaavamme pian uudestaan.

Jos haluat nähdä Saaran tositoimissa, etsiydy Polyteknikkojen Kuoron, Kaari-ensemblen tai Mieskuoro Valkian konserttiin. Varaudu liikuttumaan, ota mukaan paketti nenäliinoja ja anna musiikin viedä. Bistro Manu mestareineen taas löytyy Kampista, Sokos Hotel Presidentin yhteydestä.

Ps. Blinejä tarjoillaan Bistro Manussa vielä muutaman viikon ajan!