Välillä mietin onko tässä mitään järkeä. Teen ympäripyöreitä päiviä, palkkatyön jälkeen istun iltaan asti läppärin äärellä, sometan, kirjoitan, käsittelen kuvia ja tuotan sisältöä. Puolipäiväinen vakityö ja sivutoiminen yrittäjyys sekoittuvat sekamelskaksi, joka tuntuu hiekkana silmissä, särkynä hartioissa ja jomotuksena ohimoilla. Nautin joka hetkestä, mutta perjantaisin takki on joka kerta täysin tyhjäksi puserrettu. Tyhjää digipaperia tuijottaessani päässä liikkuu ainoastaan Kummeli-vitsi, se missä päässä liikkuu ei-mitään.
Olisiko sittenkin helpompaa tehdä töitä kahdeksasta neljään? Unohtaa velvollisuudet työhuoneen oven sulkeuduttua, ripustaa ylikierroksilla käryävä pää narikkaan ja uppoutua sohvan uumeniin sipsipussi kainalossa ja kaukosäädin kummassakin kädessä? Tavallaan kyllä. (Paitsi että inhoan sipsejä, joten tavallaan myös ei.)
Vapauden vaakakuppi painaa kuitenkin enemmän. Työviikkoni saattaa olla monimutkainen palapeli, mutta se mahdollistaa pitkät viikonloput, arkivapaat, matkustelun ja mökkeilyn sekä ajasta ja paikasta riippumattoman tekemisen. Ei aina, mutta hyvin usein. Tehokas Skype-palaveri kesämökin lasiverannalla tai keskellä italialaisia viinitarhoja vai turha kokous nuhjuisessa neukkarissa – kumman sinä valitsisit? Niinpä.
Työ muuttuu ja meidän on muututtava sen mukana. Tulevaisuudessa palkkapussiin virtaa rahaa todennäköisesti useammista puroista, pienistä ja suuremmista. En haaveile eläkkeestä, sillä todennäköisesti ikäluokkani tekee töitä niin pitkään kuin se vain on mahdollista. Ei siksi, että yhteiskunta pakottaisi, vaan siksi, että työn tekeminen tuntuu merkitykselliseltä ja mielekkäältä. Eläkkeen sijaan haaveilen työelämästä, jonka tahdin voin itse määrätä. Duunipäivistä, jolloin voin sanoa kyllä arvojeni mukaisille toimijoille, yhteistöille ja verkostoille ja ei projekteille ja tehtäville, joiden tavoitteita en voi allekirjoittaa.
Luon aikataulut itse, teen töitä silloin, kun haluan. Asiakasta kiinnostaa lopputulos ja kalmanlinja, ei se mihin aikaan vuorokaudesta läppärini näppäimistöä naputan. Jos siirrän postauksen kirjoittamisen pikkutunneille, päätän olla päivittämättä instagramia tänään tai luonnostelen tilatun tekstin vasta huomenna, kukaan ei kuole, eikä kenellekään tule taloudellisia tappioita. Vain sisäinen piiskurini pettyy ja pitää meteliä takaraivossa. Onneksi olen jo oppinut muutaman keinon, jolla sen saa hiljaiseksi.
Loppuviikon to do -lista oli toissapäivänä nälkävuoden pituinen. Asiakastyöt olivat hoidossa, mutta kaikki muu levällään kuin sen kuuluisan Jokisen eväät. Tuijotettuani tyhjällä paperilla vilkkuvaa kursoria puoli tuntia, suljin tietokoneen. Siirsin kalenterimerkintöjä parilla päivällä eteenpäin ja kas! – yhtäkkiä minulla olikin edessäni vapaa viikonloppu, jonka päätin viettää mökkiä talvikuntoon laittaen.
Menomatkalla pysähdyn juvalaisen teehuoneen pihaan, täytän vatsani omenapiirakalla ja kangaskassini paikallisten tuottajien juureksilla, luomulihalla, suolakurkuilla, valkosipulilla, kananmunilla ja lehtikaalilla. Myöhemmin saunan lauteilla, takkatulen äärellä ja punaviinilasi kädessä, mieli vaeltaa vapaasti, lepää ja tuottaa taustalla uusia ideoita. Pyytämättä ja piiskaamatta.
Kotimatkalla, pelkääjän penkillä, kun moottoritien tasainen liikenne turruttaa tajunnan ja takakontissa kilisee pärekorillinen mökkikesästä muistuttavia tonic-pulloja, avaan läppärin. Sormet juoksevat näppäimillä vaivattomasti. On sunnuntai. Saatan tehdä töitä aamukahteen ja herätä maanantaiaamuna kymmeneltä. Tai sitten avaan television ja vedän viltin korviin. Valinta on yksin minun.
