Joulukalenteri – luukku 17: joulun tuoksuja

Hyasintti. Voisi kuvitella, että hajuherkkänä hyasintin tuoksu olisi minulle liian voimakas, mutta ei sinne päinkään. Olen jopa ostanut joskus tuoksuöljyä, joka levitti hyasintin tuoksua alusvaatelaatikkoon. Hyasintti on ainoa kukka, joka on välttämättömien jouluhankintojen listalla. Kotikotona, jossa joulunpyhät vietämme, hyasintteja ei siskon allergian takia näy ja siksi ostankin omaan kotiini useamman kukkasen hyvissä ajoin, jotta ehdin nauttia niistä pitkään ja hartaasti.

luukku12-3

Joulukuusi. Kun olin pieni, joulukuusessa paloivat oikeat kynttilät. Se oli haettu metsästä aatonaattona ja sulaessaan se levitti metsäisen havupuun tuoksua kodin joka kolkkaan. Saatan vieläkin seisahtua kuusen luo vain nuuhkiakseni sen taivaallista tuoksua. Kuusi ei välttämättä kaipaa kynttilöitä kummempia koristeita, se tuo iloa ja valoa ihan sellaisenaan. Näistä syistä en ymmärrä muovikuusen ideaa lainkaan.

hyasintit

Piparitaikina. Piparkakut kuuluu leipoa itse tehdystä taikinasta. Tärkeintä ei ole lopputulos, vaan se huumaava tuoksu, joka kattilassa keitettävistä siirapista, voista, sokerista, kanelista, inkivääristä, neilikasta ja pomeranssinkuoresta lähtee. Kaupasta piparitaikinaa olen ostanut ehkä kaksi kertaa elämäni aikana ja silloinkin vain syödäkseni sen raakana.

kuusi

Lanttulaatikko. Tästä jo kirjoitinkin. Pitkään kattilassa kiehuvat lantunpalat ja uunissa hautuvat syvän oranssit laatikot saattavat jonkun nenään tuntua epämiellyttäviltä, minä kuitenkin rakastan niiden ominaistuoksua. Tottumiskysymys varmasti tämäkin – kun on 40 vuoden ajan liittänyt jouluun kypsyvien lanttujen tuoksun, ei joulu tunnu joululta ilman.

Kynttilät. Palaessaan kynttilät eivät tuoksu juuri miltään (jolleivät ole tuoksukynttilöitä, mutta niitä tässä taloudessa ei harrasteta), mutta se sammuttamisen jälkeinen haju, se on ihana! Kun vetäydytään aattoiltana yöpuulle ja puhalletaan kynttilät, sammuneiden kynttilänsydänten tuoksu valtaa hetkeksi koko kodin. Saisipa tuon tuoksun purkkiin!

kynttilät

Kinkku. Joulumuistoista vahvin liittyy aattoaamuihin. Vastapaistetun kinkun tuoksuun ja enkelikellon kilinään. Aamupalapöytään, jossa leivän päälle leikataan kunnon siivu vielä lämmintä ja joskus ylikypsäksi murentunutta possua. Kotona kinkku siis paistettiin vasta aattoyönä ja paistetaan vieläkin. Se laitetaan uuniin myöhään illalla ja otetaan sieltä aikaisin aamulla. Edelleen sen tuoksu leijailee uniin niin voimakkaana, että siihen herää ja tassuttelee hiljaa alakertaan kurkkimaan onko uunissa kaikki hyvin.

joulutähti ikkunassa

Enää viikko jouluun. Kuusi päivää aikaa paistaa lanttulaatikot, tehdä piparitaikina, polttaa paljon kynttilöitä ja nauttia hyasinttien tuoksusta. Kotikotona odottaa kinkku ja omasta metsästä haettu kuusi.

Pötköttelyä pöllölakanoissa – yöjunalla Lapin lumille

Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.

Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.

makuuvaunujen infografiikkaa

Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.

tauko tampereella

Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”

Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.

ravintolavaunussa

Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.

pöllölakanat ja punaviini

Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.

askeleet hangessa

ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.

Kestosuosikki: punajuuripesto

Rovaniemen maalaiskunta, Jaatilan ala-aste, yhdistetty 1.–2. luokka. Matala keltainen koulurakennus, kolme luokkahuonetta ja liikuntasali. Pihalla hiekkakenttä ja sellainen tolppakaruselli, jonka kyydissä roikutaan käsivoimin. Kengät ja ulkovaatteet riisutaan eteiseen.

Opin lukemaan jo viisivuotiaana, niinpä aakkosten tavaamisen sijaan istun puisessa pulpetissani ja ratkon Luko-pelejä. Oikeat vastaukset muodostavat mosaiikkikuvion, kun laatat käännetään ylösalaisin.

ekaluokkalainen

Vessaan päästäkseen täytyy viitata ja pyytää lupa. Pukea ulkovaatteet päälle ja vetää kengät jalkaan. Juosta ulkokautta rakennuksen päätyyn ja yrittää ehtiä ajoissa ovesta sisään. Ainakin kerran kävi niin, etten ehtinyt.

Luokan nurkassa on pitkä pöytä, penkit sen molemmin puolin. Lounasaikaan käymme pesemässä kädet ja asetumme pöydän ympärille. Meitä on kahdeksan plus opettaja. Kolme tokaluokkalaista ja viisi ekaluokkalaista. Keittäjä tuo koulun keittiössä valmistetun ruuan suoraan luokkaan. Kolmannella luokalla siirrytään syömään ylempien luokkien kanssa.

kolmasluokkalainen

Pöydästä ei nousta ennen kuin lautanen oli tyhjä. Kerran yksi luokkakavereista istui kylmän keittolautasen edessä koko iltapäivän. Onneksi minä olin jo silloin kaikkiruokainen.

Ruokien lisukkeena oli usein yhdessä koko koulun kanssa vastarannalta kerättyjä puolukoita ja tintin taikaa. Jälkimmäiseen ihastuin ikihyviksi. Omenaa ja punajuuria, sekoitettuna majoneesiin. Kaupassa kinusin tintin taikaa äidiltä, eikä hän ymmärtänyt mistä oli kyse.

punajuuret parvekkeella

Kaupan punajuurisalaatti ei maistunut samalta, siitä puuttui rapean omenan makeus. Lähimmäksi pääsi aikanaan Forssan versio, mutta myös sen resepti on muuttunut sittemmin.

Tuo makumuisto on kantanut tähän päivään saakka. Punajuuri on edelleen yksi lempiraaka-aineistani. Lindströmin pihvit, borssikeitto, paahdetut punajuuret, punajuuri-vuohenjuustokeitto, punajuuririsotto ja punajuuri-suklaakakku. Ehdoton suosikkini on kuitenkin punajuuripesto.

punajuuripesto lautasella

Resepti on käytännössä sama kuin tavallisen vihreän peston, mutta basilika korvataan keitetyillä punajuurilla. Paljon valkosipulia ja reilusti oliiviöljyä. Pikaruuaksi tämä muuntuu, jos käytät etikkapunajuuria, mutta suosittelen kuitenkin käyttämään tuoreita punajuuria. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Punajuuripesto

4 pienehköä raakaa punajuurta
1–2 valkosipulinkynttä
kourallinen pinjansiemeniä
n. 1 dl raastettua parmesaania
n. 1 dl hyvää oliiviöljyä
sitruunamehua
suolaa
mustapippuria

Keitä punajuuret kuorineen kypsiksi. Kaada keitinvesi pois ja valuta juurikkaiden päälle kylmää vettä. Kuori kuumat mukulat veden alla painamalla sormilla niin, että kuori irtoaa. Kypsästä punajuuresta sen pitäisi irrota helposti.

Lohko kulhoon punajuuret ja valkosipulinkynnet, lisää raastettu parmesaani ja pinjansiemenet ja surauta sauvasekoittimella tahnaksi. Lisää oliiviöljyä vähitellen. Sekaan voit puristaa myös pienen sitruunanpuolikkaan mehun. Mausta punajuuripesto suolalla ja pippurilla. Keitä kaveriksi pastaa ja värjää se iloisen punaiseksi pestolla. Raasta päälle vielä parmesaania ja syö. Varo valkoisia vaatteita ja pöytäliinaa.

punajuuripesto haarukassa

En vieläkään tiedä, miksi lapsuuden punajuurisalaatilla oli tuo taianomainen nimi. Oliko se keittäjän itse keksimä vai oliko nimitys laajemminkin käytössä? Onko se omaa kuvitelmaani vai muistaako joku muu saman?