Roadtrip Etelä-Savossa – Kirpparilöytöjä, sorateitä ja ITE-taidetta

Yllättävä viesti rikkoo hiljaisen ja kolean mökkiviikon. “Jos olet mökillä yksin susien syötävänä, innostutko päiväretkestä roadtrip-hengessä vaikka Valamoon tai jonnekin?”, kysyy Savonlinnassa asuva ystäväni. Hetken mietin tekemättömiä töitäni, siirrän ajatuksen yhtä nopeasti syrjään ja kirjoitan isoilla kirjaimilla vastauksen. JOO! Mennäänkö heti huomenna?

Herään malttamattomana aamukahdeksalta , ja avaan pimennysverhot. Ilma on täydellinen autoretkelle: viisitoista astetta ja puolipilvistä, ehkä muutama sadekuuro taivaanrannassa. Haron hiuksiani peilin edessä, ne ovat vähän likaiset, mutta tuskinpa ketään rasvoittuva tukkani täällä maalla kiinnostaa.

roadtrip varkaus

Suunnitelma on sopivan löyhä. Kiertäisimme Varkauden kautta Heinävedelle ja sieltä pikkuteitä pitkin Kerimäen kautta takaisin Savonlinnaan. Pysähdyksiä, kulttuuria ja luontokohteita, ajamista hissukseen hannunvaakunalta hannunvaakunalle. Torikahviloita, kirppislöytöjä ja sen sellaista. Kuulostaa jokseenkin houkuttelevammalta kuin päivä läppärin ääressä.

Minut on luvattu tulla hakemaan kymmeneltä, joten ehdin hyvin hoitaa alta pois muutaman työtehtävän. Sitten pakkaan reppuun kameran, juomapullon, lomakon ja aurinkolasit. Vielä kännykkä taskuun ja farkkutakki niskaan, ja olen valmis ajelulle.

Varkaus – maisemia ja kolmen kirppiksen kierros

Emme ole nähneet juhannuksen jälkeen ja minulla on suuria uutisia kerrottavana. Matka Varkauteen hujahtaa hetkessä niitä päivitellessä. En tiedä kaupungista oikein mitään, mutta google kertoo, että sieltä löytyy ainakin kolme kirpputoria, mahtavaa! Kaupungin historiaan ja sen tunnuslukuihin perehdymme joku toinen kerta, tänään on tarkoitus kuljeksia ja katsella, mitä nenän edestä löytyy.

Seurasin muutama viikko sitten Liemessä-Jennin turneeta Savossa ja mieleeni jäi eriskummallinen näkötorni keskellä asuinaluetta. Sinne kipusimme ensimmäiseksi. Näkötorni on oikeastaan vain korkea asuintalo, jonka ylimmissä kerroksissa on pieni kahvila ja talon ympäri kiertävä aurinkoterassi. Kahvilan erikoisuus on ilmeisesti Varkaudessa kasvatetulla, savustetulla sammella täytetty vohveli. Nyt listalla on kuitenkin vain lohta, joten päädymme tilaamaan makeat vohvelit, toisen mansikkahillolla ja toisen vadelmalla.

roadtrip varkaus

roadtrip varkaus

Syömme sisätiloissa, sillä sopivasti kohdalle osunut sadepilvi roiskii vettä terassin rottinkikalusteille. Maisemat ovat siitä huolimatta vertaansa vailla. Vohvelit paistetaan tilauksen mukaan, mikron kilahdusta ei tässä kahvilassa kuulla. Niiden päälle on levitetty on kaupan hilloa ja pursotettu purkkikermavaahtoa, mutta myös tuoreita marjojaja talon marjapyreetä. Ilahduttavaa ja hyvää, oikein hyvää!

Näkötornista olemme bonganneet jo torin ja selvittäneet kirppisten osoitteet. Laskeudumme alas tornista ja käppäilemme lähimmälle, torin vieressä olevalle itsepalvelukirppikselle. Etsinnässä on isompi posliinivati, vohvelirauta (edelleen!) ja palapeli. Pidän silmät auki myös kristallisten skumppalasien varalta, sillä kotikeittiön lasikaappi kaipaisi täydennystä. Muutama Arabian tarjoiluvati olisikin tarjolla, mutta hinta on niiden kuntoon nähden liian kallis. Niinpä siirrymme seuraavaan kohteeseen.

roadtrip varkaus

roadtrip varkaus

Kuljemme pitkin Kauppakatua ja ihmettelemme auringossa haalistuneita ikkunateippauksia ja ikivanhoja leffajulisteita. Oranssi Kirppiksellä olisi ihana ruusuvati, mutta sille lätkäisty 32 euron hintalappu on mökkiastiasta liikaa. Osto- ja myyntiliike Varkauden Säästöcenter näyttää olevan remontissa, mutta astumme silti sisään. Remontin keskellä on kuin onkin portaat, josta laskeudutaan tavaroiden valtakuntaan. Osa pöydistä toimii itsepalveluperiaatteella, mutta kamppeiden laatu on selvästi edellisiä kirppareita parempi.

Tarjoiluvadeista on ylitarjontaa, mutta vohvelirautaa ei täältäkään löydy. On varmaan nöyrryttävä ja ostettava sellainen uutena, kun kerran käytetyn metsästäminen on kestänyt jo vuoden verran. Ihastun Arabian vatisarjaan, mutta käyttöä olisi vain sille suurimmalle. Astiat on kuitenkin hinnoiteltu köntässä, eikä vain yhtä vatia ole mahdollisuus ostaa. En halua hyllyilleni ylimääräisiä kippoja, joten tyydyn 5 euroa maksavaan valkoiseen Saksassa valmisttettuun soikeaan tarjoiluvatiin. Se kelpaa hyvin mökkikeittiöön.

Heinävesi – Varistaipaleen kanava, Ronttopuisto ja luostarielämää

Ostokset on tältä erää tehty, joten roadtrip saa jatkua. Seuraava etappi on Heinävesi. Päätämme piipahtaa sekä Valamossa että Lintulassa, vaikka kumpikaan meistä ei erityisemmin ole hengenmiehiä tai -naisia. Ensin kuitenkin pysähdymme Varistaipaleen kanavalla.

roadtrip varistaipale

roadtrip varistaipale

Luettuani viime syksynä Anni Kytömäen loistavan Kivitasku-romaanin, katselen kanavien kivisiä seinämiä ja puusta rakennettuja portteja aivan toisella silmällä kuin ennen. Kanavien kaivaminen ja rakentaminen ennen nykyaikaista infraa ja kalustoa on ollut työn ja tuskan takana. Esimerkiksi Saimaan kanavan rakennustyömaalla on aikoinen kuollut noin tuhat työmiestä huonojen työolojen ja tartuntatautien vuoksi.

Seuraamme kun pieni moottorivene laskeutuu porras kerrallaan laskevan vedenpinnan mukana. Astelemme pitkin kiviportaita sulkujen viertä ja ihailemme kanavan kuohuja. Korkeanpaikankammoisena on pakko sulkea välillä silmät, sillä kanava on pudotuskorkeudeltaan Suomen suurin, neljän sulun yhteenlaskettu pudotuskorkeus on 14,5 metriä. Kierrämme myös Varistaipaleen museorakennukset, sisäänpääsy on ilmainen. Kanavan vieressä palvelee myös pieni kioski, mutta me jätämme jätskitötteröt tällä kertaa nauttimatta.

roadtrip varistaipale

roadtrip varistaipale

Lintulan luostariin suunnatessamme silmiimme osuu Ronttopuiston mainos. Mikähän se tuo mahtaa olla, pohdin ääneen ja annan googlen hoitaa tehtävänsä. Facebook-sivut on päivitetty edellisellä viikolla, ruisleipää siellä ainakin leivotaan ja ilmeisesti tarjolla on myös päivän keittolounas. Johan tässä jo hiukookin, joten päätämme pysähtyä ihmettelemään Ronttopuistoa ja Cafe Saurusta.

roadtrip ronttopuisto

roadtrip ronttopuisto

roadtrip ronttopuisto

Selviää, että keittolounas on lopetettu, sillä keittiössä ei ole enää ketään soppaa keittämässä. Otamme myyjätytön suosituksesta sämpylän ja pullan, ehkäpä niillä saisi nälkää vähän siirrettyä. Pihapiirissä on lukuisia kettingistä taivuteltuja ITE-taideteoksia. Mainioin niistä on suurikokoinen vaaleanpunainen hevonen, Begasos (kyllä, kirjoitettuna beellä), joka lähtee lentoon nappia painamalla. Se heiluu edestakaisin vaaleanpunaisia siipiään leyhytellen. Käkätämme yhteen ääneen ja toteamme, että on tämä Suomi vaan mieletön maa.

Sitten jatkamme luostariin. Pidämme peukkuja, että Lintulassa olisi tarjolla suolaisia piirakoita tai jotakin, jolla matkaajien nälkä saataisiin taltutettua. Joudumme jälleen kerran pettymään. Vanhan kartanon pihapiiri on tosi kaunis ja siellä istuisi mielellään vaikka lounaalla, mutta ehkä Lintula puhuttelee enemmän henkistä ravintoa kaipaavia turisteja.

Matkamuistomyymälässä on pieni kirpputori, jossa olisi 10 eurolla tyrkyllä kuuden kauniin kahvikuppiparin setti. Haluaisin kovasti ostaa kokoelman kotiini, mutta tiedän, etteivät ne mahdu mihinkään, eikä niitä oikeasti tulisi käytettyä kuin kuvauksissa. Niitä varten en kuutta kahvikuppia oikeasti tarvitse. Vastustan kiusausta ja kävelen ystäväni perässä takaisin autolle.

roadtrip valamon luostari

Valamossa on kaunista, mutta ihmisiä on paljon ja ruoka kuulemma kovin keskinkertaista. Kuljeksimme hetken katsellen pyhiä rakennuksia ja puhumme siitä mitä kirkko, johon molemmat kuulumme, meille merkitsee. Toteamme olevamme hyvin pitkälle tapakristittyjä, emmekä oikein usko saavamme luostarista irti sitä, mitä monet varmasti täältä tulevat hakemaan. Ortodoksisuus linkittyy omassa mielessäni vahvasti vieraaseen kulttuuriin. Voi olla, etten tiedä siitä tarpeeksi, eikä tällainen pikainen visiitti taida olla omiaan syventämään ymmärrystäni aiheesta. Nälkäkin alkaa olla tässä kohtaa aikamoinen, joten etsiydymme takaisin parkkipaikalle. Roadtrip jatkukoon.

Rääkkylä – burgerilla Paksuniemen satamaravintolassa

Käännymme kohti Savonrantaa, mutta muutaman kilometrin jälkeen kuskin paikalla istuva ystäväni ehdottaakin, pitäisikö koukata Pohjois-Karjalan kautta. Tutkimme karttaa ja päätämme ajaa Savonrannan sijaan Liperin ja Kiteen kautta Kerimäelle. Juttua riittää, joten mitäs tässä ajellessa. Tässä välissä tosin yritän vimmaisesti löytää meille ruokapaikkaa, sillä nälkä alkaa käydä jo sietämättömäksi seuralaiseksi.

roadtrip arvinvirta

Liperi tarjoaa vain pizzaa, joten jatkamme eteenpäin. Olemme haukanneet vähän liian suuren palan yhden päivän ajoreissulle, sillä vaikka matkan varrella näkyy vaikka mitä kiinnostavaa, nyt ei ole aikaa pysähtyä tutkimaan kohteita tarkemmin. Vihdoin tärppää, Rääkkylässä sijaitsee Paksuniemen satamaravintola, joka tarjoilee muutakin kuin italialaista perinneruokaa. Luen ruokalistaa autossa ääneen ja vesi herahtaa kielelleni. Ajamme kohteeseen kulkematta yhdenkään kiertotien kautta.

Satama on rauhallinen. Samassa pihapiirissä on vanhaan myllyyn kunnostettu pieni majatalo ja vierasvenesataman palveluita. Meidän lisäksemme ravintolan terassilla istuu yksi pariskunta. Tilaamme tiskiltä kasvisburgerin ja lehtipihvin, ja valitsemme ruokajuomaksi Hesarin siiderivertailun voittajan Pohjois-Karjalan perukoilta sekä pullollisen vichyä.

roadtrip rääkkylä

roadtrip rääkkylä

Mustapapupihvihampurilainen maistuu hyvällä tavalla nuoruuden grilliruualle. Se johtuu ehkä sämpylän väliin ujutetuista suolakurkuista ja paneroiduista sipulirenkaista, vaikka mustapapuja ja kastikkeena olevaa guacamolea tuskin vielä 90-luvulla hampparien täytteenä oli. Seuralaiseni pettyy nostalgiasyistä tilaamaansa lehtipihviin. Se maistuu kuulemma jauhelihalta, mutta häviää lohkoperunoineen lautaselta silti alta aikayksikön. Taisi olla nälkä.

Niin käy, että vilkaistuamme kelloa tajuamme, ettemme ehdi enää pysähtyä Kerimäellä, jos mielimme ehtiä vielä markettiin ja alkoholiliikkeeseen. Tarkoitus on istua iltaa, kokata ja saunoa mökkimaisemissa, joten roadtrip kaasuttaa Kiteen ja Puhoksen kautta Kerimäen ohi, suoraan Savonlinnan Prismaan. Ahneella on kakkamainen loppu. Mökille päästyämme emme jaksa enää lämmittää saunaa, vaan keitämme nopeasti uudet potut ja heitämme matkan varrelta ostetut kanttarellit pannulle. Juomme pari lasia viiniä ja olemme valmiin nukkumaan.

Ensi kerralla ahmimme tietä pienemmän palan kerrallaan.

Yksin mökillä, osa II – levottomia öitä, kutsumattomia vieraita ja pieniä pelkotiloja

Mies lähtee moottoripyörällään takaisin kaupunkiin. Minä lasken yksinäisiä öitä, omillaan olisi pärjättävä neljä kokonaista vuorokautta. Ajatuskin saa vatsan kipristelemään. Yritän keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, jotta en jäisi kahden päätäni kiertävien kauhuskenaarioden kanssa. Kaikki on hyvin niin kauan, kun on valoisaa.

Edeltävänä yönä olemme molemmat havahtuneet aamukolmen jälkeen siihen, että patiolta kuuluu ihan selviä askelia. Vain kaksi, mutta kuitenkin. Ei kenkien alla rahisevaa hiekkaa, vain kaksi kevyttä askelta puisilla ralleilla. Sen jälkeen hiljaisuus. Kumpikaan ei halua nousta katsomaan, näkyykö pihalla ketään. Nukahdamme onneksi uudestaan, mutta aamulla pyydän miestä kävelemään välikössä ensin kengillä ja sitten paljain jaloin. Kuuntelen hänen liikkumistaan peiton alla, ja olen varma, että yövieras liikkui paljain tassuin tai sukkasillaan. Päädymme järkeilemään, että ehkä välikön läpi juoksi jänis, joka ennen nukkumaanmenoa kävi kuikuilemassa meitä metsän laidassa.

yksin mökillä

Ja nyt olen yksin mökillä, seuralaisena vain ylivilkas mielikuvitus. Illat venyvät pitkiksi, kun en uskalla mennä nukkumaan. Pinnistelen lasiverannalla viimeisessä valonkajossa, ja vedän jalkaani toiset villasukat. Välttelen alkoholia, sillä lasillinenkin tarkoittaa levotonta yötä. Aitassa on niin ohuet seinät, että haavan havinakin kuuluu sisään. Mökin perimmäisessä nurkassa on niin hiljaista, että pieninkin lautamökin rasahdus tuo epämiellyttävän tunteen. En tiedä, kumpi on pienempi paha.

Tikka tömähtää suoraan verannan ikkunaan ja saa minut haukkomaan henkeäni. Hämärissä huussipolulla säikähdän jokaista sammalikon rasahdusta. Sydän jättää väliin pari lyöntiä, kun lähipuussa kahahtaa ja lintu lehahtaa lentoon. Miksi linnut ovat hiljaa? Uhkaako lokkipesuetta jokin, kun ne kirkuvat kuin mielipuolet? Mielikuvitus muotoilee metsässä häämöttävästä risukasasta eläimen ääriviivat.

yksin mökillä

yksin mökillä

Pelko on irrationaalinen seuralainen. Vaikka alueella todistetusti on ainakin joskus liikkunut karhuja, tiedän, että metsien kuningas väistää ihmistä. Järki sanoo, että on todennäköisempää kompastua polulla juurakkoon ja murtaa käsi, kuin kohdata samalla polulla kontio. Silti pidän meteliä, kun poljen pyörällä pientä metsätietä kohti kyläkauppaa, patistan siskoani ottamaan karhukellon mukaan pitkälle lenkille, enkä uskalla yksin marjametsään.

Olen kuullut, että tällä mökillä vietti kaikki kesänsä myös nuorena leskeksi jäänyt sukulaistäti, aina 90-vuotiaaksi saakka. Kun olen yksin mökillä, pelko valtaa mielen ja mielikuvitus alkaa laukkaamaan, ajattelen tuota vanhaa rouvaa, sanoi vuokraemäntäni. Jos hän pärjäsi, pärjään minäkin. Minäkin tiedän pärjääväni, mutta helpompaa tietysti olisi, jos pystyisin selättämään pelkoni kokonaan.

Ystävä ilmoittaa, ettei pääsekään kyläilemään. Huokaan, sillä vaikka syy suunnitelmien muutokselle on ylitsepääsemätön, minulle se tarkoittaa kahta yksinäistä yötä lisää. Onneksi äänikirjat pitävät minulle seuraa. Kun kyllästyn kuuntelemaan kaunokirjallisuutta, avaan radion. Yle Radio Suomen äänimaisema rauhoittaa ja tasaa sykettä.

yksin mökillä

yksin mökillä

Kolmantena päivänä, juuri kun tuntuu siltä, että ehkä tämä tästä, saan kutsumattoman vieraan. Tumma jyrsijä vilistää halki verannan lattian. Ulko-ovi on kiinni, joten minulla ei ole aavistustakaan, mistä otus on tulossa tai minne menossa. Soitan miehelle ja kysyn mitä hän tekisi. Pengon kaappeja ja laatikoita, koetan etsiä hiirenloukkuja. Tömistelen ja yritän saada elikkoa esille. Mistään ei kuulu rapinaa, eikä kaappien alle tähystely taskulampullakaan tuota tulosta. Tyyppi voi olla ihan missä vaan.

Lopulta luovutan ja järkeilen, että todennäköisesti olemme eläneet tähänkin asti rauhallisesti rinta rinnan. Eläin on varmasti etsinyt tiensä talon rakenteisiin ja pysyttelee siellä, kunnes meno mökissä rauhoittuu. Iltapuuhien yhteydessä tiskaan ja siivoan keittiön tarkemmin, en halua ehdoin tahdoin houkutella hiirtä hyppimään pöydille. Makuuhuoneessa varmistan, että sängystä ei roiku mitään, mitä pitkin pystyisi kiipeämään saman peiton alle. Nukun makeasti aamuun asti, eikä otuksesta näy aiemman havainnon jälkeen viiksikarvaakaan.

yksin mökillä

Alan päällä sinuiksi järjenjuoksuni ja mökkimaiseman äänien kanssa. Yhtäkkiä huomaan, että onkin jo tiistai ja siskoni saapuu viiden tunnin kuluttua. Huomenna saapuu moottoripyörällään myös mies. Loppukesän vietän hänen turvallisessa kainalossaan, enkä pelkää enää mitään.

Värikästä vegeruokaa ja parhaita kalareseptejä – katsaus kesäkeittiön kirjahyllyyn

*Kirjat on saatu kustantajilta pressikappaleina

Joka kevät kuljeskelen kirjakauppojen keittokirjahyllyillä ja hypistelen uutuusopusten kansia. Olohuoneeni nurkassa oleva keittokirjahylly on ääriään myöten täynnä, mutta haluan siitä huolimatta pysyä kärryillä siitä, millaisia paperille painettuja taideteoksia ruokamaailmassa syntyy. Selaillessani värikkäitä sivuja ja ruokahalua kiihdyttäviä kuvia heräävät haaveet omasta ruokakirjasta henkiin. Ehkä jonain päivänä minunkin hengentuotteeni päätyy uutuuskirjojen osastolle, eihän sitä koskaan tiedä!

vegesato värikästä vegeä

Kiinnostavimmista keittokirjoista pyydän kustantajalta pressikappaleet, jotta voin testata reseptejä ja arvioida niiden käyttökelpoisuutta omasta näkökulmastani. Pakkaan parhaat opukset mukaan mökille ja selailen niitä lasiverannan lämmössä. Viime kesänä ihastuin silmittömästi Liemessä-blogista tutun Jenni Häyrisen ja Viimeistä murua myöten -blogin Saara Atulan Brunssikirjaan sekä Lotta Viitaniemen blogin mukaan nimettyyn Syötävän hyvät -salaattikirjaan, joista molemmista kokkasin lukuisia kertoja. Molemmat ansaitsevat paikkansa mökkihyllyssä tänäkin kesänä. 

Kesällä 2019 loppusuoralle selviytyivät Sanna Autereen ja Sanna Peurakosken viehättävä Vegesato, Ninarose Maozin ja Robert Segerin kokoama Värikästä vegeä sekä Peggy Thomasin vähän perinteisempi Parhaat kalareseptit. Kovin montaa ruokaa en kirjoista ole vielä ehtinyt kokkaamaan, mutta sen verran kuitenkin, että voin hyvin seistä opusten takana ja vinkata niistä myös muille.

Vegesato – maailman parhaat maut satokauden kasviksista (vegaaninen)

Kahden Sannan kirjoittama Vegesato* on kesän kolmesta suosikista kompaktein. Sivuja on 135 ja reseptejä 78. Se on samalla sekä kirjan vahvuus että heikkous. Opus on jaettu neljään osaan vuodenaikojen mukaan, oikea satokausi on siis helppo löytää, mutta reseptejä ei ole kovin montaa per satokausi. Kirja on tekijöidensä näköinen, joten sen kaikki reseptit ovat vegaanisia.

vegesato

Vegaanius tosin paljastuu vasta ohjeita selatessa. Tieto on toki kirjattu myös takakannen viimeiseen lauseeseen, mutta hakusessa olisi vegaaninen keittokirja, en välttämättä osaisi tarttua tähän. Toisaalta on hyvä, ettei Vegesato tee tästä numeroa, sillä suurempien kaupunkien kuplan ulkopuolella v-sanakannessa saattaisi herättää enemmän eripuraa kuin innostusta. Jospa valittu taktiikka madaltaiskin myös sekasyöjän kynnystä kokeilla kirjan reseptejä!

vegesato

Vegesato on varsin monipuolinen. Yksien kansien välistä löytyy säilöntäsuosituksia, suolaisia sapuskoja, naposteltavaa, mehujääreseptejä, siirappiohjeita, makeita herkkuja ja vinkkejä vierasvaraan. Maantieteellisesti liikutaan Suomineidon helmoista Koreaan, Kreikasta Vietnamiin ja Karibialta Peruun. Ruokaisia aterioita on valikoitunut kirjaan vähänlaisesti, mutta laatu kompensoi määrän. Hiirenkorvalla ovat arepat ihanine täytteineen, injera-leipä, kimchi-perunaröstit ja vegaaninen hatsapuri. Vietnamilaisia kesärullia ehdin kokeilla jo, mutta ensikertalaisen käärimät kääryleet eivät täyttäneet kuvauskriteereitä, vaikka sekä rullien että kastikkeiden maku olikin hyvinkin maukas. Harjoittelu jatkuu.

Värikästä vegeä – Lähi-idän keittiö

Tutustuin Värikästä vegeä* -kirjan kirjoittajaan, Ninarose Maoziin eräällä työväenopiston ruokakurssilla kolme vuotta sitten. Siitä lähtien olemme seuranneet toistemme tekemisiä somemaailmassa ja kun Ninarose kysyi, tahtoisinko saada arvostelukappaleen, hihkaisin innoissani kyllä. Postin ilmoitus saapuneesta paketista tuli pari päivää myöhemmin, lappusta tutkaillessani ajattelin, että mukaan on pakattu vähintään kaksi opusta, sillä painoksi oli merkitty 2,5 kiloa. Olin väärässä. Pahveista nimittäin kuoriutui jättimäinen, yli 400 sivun ja reilun kahden kilon järkäle, joka lumosi minut värikkäillä kuvillaan välittömästi.

värikästä vegeä

Kirjaan on koottu reseptejä yli 20 eri Israelissa asuvalta tai sieltä kotoisin olevalta ruokaihmiseltä. Joukossa on keittiömestareita, kokkeja ja bloggaajia, mutta myös meitä tavallisia talliaisia, joita yhdistää rakkaus ruokaan, ja jotka jakavat sukunsa reseptit meidän kaikkien kokattavaksi. Ihanaa!

Kuvat ovat mielettömiä, mutta kun kirjassa on sivuja yli 400 ja paperi paksua, neljä peräkkäistä kuva-aukeamaa on ehkä liioittelua. Resepti- tai raaka-ainehakemistoa ei ole, ja ohjeita on hankala löytää runsaasti kuvitetun kirjan uumenista. Shakshoukan resepti on kirjassa peräti kolme kertaa, mutta kuten kirjoittaja kertoo, jokaisella kotikokilla on tähän lähi-idän aamiaisklassikkoon oma ohjeensa.

värikästä vegeä

Kustannustoimittaja minussa harmittelee myös painovirhepaholaisia ja toistoa, joka olisi ollut helposti karsittavissa tarkan toimittajan käsissä. Reseptien soveltaminen Suomen oloihin on paikoin jäänyt puolitiehen, kun valmiiden annoksen kuvia katsoo. Esimerkiksi yksi israelilaiselta torilta ostettu tomaatti vastaa kooltaan helposti 3–4 suomalaista kasvihuonetomaattia, joten reseptissä mainittu yksinäinen punaposki ei riitä mitenkään. Pikkuinen miinus tulee myös kirjoitettua arabiaa mukailevasta otsikkofontista, jota on etenkin eksoottisempien ruokalajien yhteydessä vaikea lukea.

Kirjaa ei voi silti olla selaamatta ilman veden herahtamista kielelle. Värikkäät mausteet, lähi-idän lämpö, perinteiset astiat ja tuoreena torilta hankitut raaka-aineet hurmaavat paatuneimmankin kotikokin. Olen valmistanut yllä olevassa kuvassa näkyvää paistettua halloumia jo kolme kertaa. Kirjasin sen myös blogiini, joten jos suusi ehti jo vettyä, kurkkaa resepti ja ryhdy tositoimiin vaikka saman tien. Ainekset ovat yksinkertaiset, ja maku mahtava.

Parhaat kalareseptit – by Peggyn pieni punainen keittiö

Lihansyönti on vähentynyt taloudessamme minimiin. Lihaproteiini on korvattu mm. herneillä ja pavuilla, nyhtiksellä sekä uudella suosikillani Yosan kaurapaloilla. Sisäelimiä syömme edelleen, sillä ne syntyvät lihantuotannon sivutuotteena, ja kalaa ja äyriäisiä ostamme ja syömme viikoittain muodossa tai toisessa. Omat ideat kalankäsittelyyn ja valmistukseen on jo käytetty ja kierrätetty moneen kertaan, joten otin erityisellä ilolla vastaan tiedon Peggy Thomasin ensimmäisen, kalaan keskittyvän keittokirjan ilmestymisestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Parhaat kalareseptit* on sekin varsin tuhti tapaus. Reseptejä on lähes 100 ja sivumäärä kolminkertainen. Jälleen kerran tunnelmalliset kuvat herättävät ruokahalun ja kuola alkaa valua suupielistä heti ensimmäisien reseptien kohdalla. Ohjeet on jaettu käyttötarkoituksensa mukaan: on suupaloja, arkireseptejä, juhlavampia aterioita sekä sooseja ja lisukkeita. Hakemistokin on kunnossa.

parhaat kalareseptit

Totuuden nimissä kerrottakoon, etten ole ehtinyt vielä kokeilemaan yhtäkään Peggyn reseptiä, mutta hiirenkorville olen kääntänyt silti tämäkin kirjan sivut. Olen säästänyt kirjaa mökkimaisemiin veden äärelle ja nyt kun täällä ollaan, aion testata ainakin ahvenella ryyditettyä aasialaista nuudelisalaattia, särkipyöryköitä ja pinaatti-perunapyreetä sekä paholaisen dippimuikkuja. Enää tarvitsisi etsiä eväkkäät käsiinsä. Pitäisköhän laskea katiska vesille vielä tänään?

*Kirjat on saatu kustantajilta pressikappaleina