Kesäisiä kotimaan kohteita – Suomi-neito päästä varpaisiin

Tänään päivä on Helsingissä 18 minuutin verran yötä pidempi, hurraa! Vaikka kuinka pidänkin armollisesta pimeydestä, hämäränhyssyssä hyggeilystä, takkatulesta ja kynttilöistä, iloitsen, kun valo vihdoin voittaa. Vihreä valloittaa kaupungin ja aurinko sulattaa jäyhimmätkin sydämet.

Lisääntyvä valo saa paitsi haaveilemaan keväästä ja kesästä, myös suunnittelemaan tulevaa. Nälkä todellakin kasvaa syödessä, sen olen todennut tutustuessani tänä keväänä useaan uuteen matkablogiin. Vaikka lukkoon on lyöty matkoja maailman muihin kolkkiin, houkuttelevat myös Irlanti, Patagonia, Japani, Australia ja Portugali, vain muutamia mainitakseni. Kyseisiä kohteita en pääse yliviivaamaan listalta vielä tänä vuonna, mutta jonain päivänä, ihan varmasti.

kumpupilvet

Kotimaan ämpärilista on yhtä pitkä, ellei jopa pitempi. Suomi-neito kutsuu ja minä vastaan huutoon rinta rottingilla. Suunnittelen kesälle reissuja ja retkiä, lyhyitä hetkiä, luonnossa, Lapissa, merellä ja metsissä. En lähde merta edemmäs kalaan, vaan teen kaikkeni nähdäkseni metsän puilta. Sillä piilotettuja aarteita, niitä Suomi-neidon helmoista, hihansuista ja lanteilta löytyy lukemattomia. Vuodelle 2017 valitsen jalokivistä viisi.

1. Utö

Utö on Suomen ulkosaariston eteläisin asuttu saari, jossa olen käynyt kerran tai kaksi 1990-luvulla. Ikä alkoi silloin ykkösellä ja 27-jalkaisessa purjeveneessä riehui lisäkseni kolme muuta riiviötä. Muistan reissuista lähinnä kiviset rannat, punavalkoisen majakan, kalastajan myymän savukampelan ja aamulla sataman kioskista haetut tuoreet sämpylät. Haluan aikuisen näkökulman saareen. Ei ahdasta ja aalloilla keinuvaa pikkuvenettä, vaan tilava aamiaismajoitus ja maata jalkojen alla. Aava vesi, kirkuvat lokit ja suolainen merituuli, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?

Kuva: Tuomas Romu / fi.wikipedia / CC BY 2.5

2. Saimaa

Pelkään syviä vesiä, mutta hakeudun silti niiden ääreen. Haluan mökkeilemään Saimaan saareen, pikkuiseen torppaan, kauaksi kavalasta maailmasta. Tahdon onkia, uida, saunoa, lukea, grillata ja vain olla. Soudella nousevien ukkospilvien pimentäessä taivaan, huljutella varpaita linnunmaidon lämpöisessä järvivedessä, ihailla lumpeita, seistä kesäsateessa ja seurata joutsenpariskunnan soidinmenoja. Jospa vihdoinkin bongaisin saimaannorpan.

3. Karhunkierros

Vaelluskengät ovat pölyttyneet kellarivarastossa kohta kuuden vuoden ajan. Viimeksi niillä on koluttu Kolin vaaroja ja kallioita liian pitkällä päiväretkellä, jonka vain kokematon retkeilijä osaa suunnitella. On aika vetää kengät jalkaan ja panna vaellustaidot testiin. Itärajan tuntumassa, Sallan ja Kuusamon välissä on maamme suosituin vaellusreitti, 82 kilometria pitkä, Oulankajokea myötäilevä Karhunkierros. Saman reitin ovat taivaltaneet aikanaan myös vanhempani, joten veri velvoittaa. Huikeilla maisemilla saattaa myös olla osuutta unelmaan.

karhunkierros kiutaköngäs

Kuva: Jochen.wurster / CC-BY-SA-3.0 / via Wikimedia Commons

4. Nuorgam ja Jäämeri

Olen asunut lapsuuteni Lapin läänin alueella, mutta en ole koskaan nähnyt Jäämerta. Olen houkutellut meillä asuvaa motoristia lähtemään kanssani kaksi päällä pohjoiseen. Ensin autojunalla Kemijärvelle ja siitä pyörällä perille saakka. Toistaiseksi mies ei ole lämmennyt, mutta väsytystaistelu jatkuu.

5. Rovaniemi

Olen elänyt jo hyvän aikaa jonkinlaisessa nostalgian nostattamassa aallossa. Haluan nähdä, kokea ja dokumentoida paikkoja, joissa olen asunut, elänyt ja viettänyt viikkoja tai vuosia elämästäni. Siksi haluan palata Rovaniemelle. Rautiosaareen, Leipeelle, Muurolaan, Syväsenvaaraan ja Ylikylään. Tahdon kuvata kotitalot, tallentaa koulunpihat ja piirtää paperille kaiken minkä muistan. Toivottavasti jo tänä kesänä.

varpaat matolla

Minne sinä matkaat tänä kesänä?

Minna Canthin jalanjäljillä – yhteiskuntakritiikkiä ja maustekakkua

Kolmisen vuotta sitten juhlimme itsenäistä Suomea illallisella pitkän pöydän ääressä, uusien ja vanhojen ystävien kesken. Illan aluksi jokainen vieras sai painaa rintaansa ruusukkeen. Arvomerkin keskelle oli varattu paikka suurelle suomalaiselle. Kenelle, sen sai jokainen itse valita. Silmäilin paperille tulostettuja kasvoja, tiesin heti ketä niiden joukosta etsin.

Jyväskylässä syntynyt ja sittemmin savolaistunut Minna Canth on yksi historian merkittävimmistä suomalaisista naisista. Rohkea suunnannäyttäjä, joka osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Joka ymmärsi jo varhain, että kansakunnan kieliriidat olivat vain jäävuoren huippu, sillä todellisuudessa yhteiskuntaa repivät köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus.

minna canth

Minna Canth oli Suomen ensimmäinen lehtinainen, kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja sisällöntuottaja noin sata vuotta ennen kuin termiä edes oli keksitty. Hän oli aikansa mielipidevaikuttaja, jonka tekstit ravistelivat asenteita ja muuttivat maailmaa.

Canth hivutti yhteiskuntakritiikkinsä näytelmiin, joita esitettiin Suomen suurimmilla näyttämöillä. Teatterin varjolla vaikeiden aiheiden ja ruman totuuden käsitteleminen oli helpompaa. Minna Canthin terävä kynä kommentoi köyhyyttä, naisen asemaa ja tasa-arvoa, alkoholin aiheuttamia ongemia, uskonnonvapautta, kielikysymyksiä, ihmisoikeuksia ja koulupolitiikkaa. Hän suomi julkisesti myös kirkon vanhoillisuutta ja sen valtaa ihmiseen sekä armokuolemaa. Kuulostaako tutulta? Samat aiheet puhututtavat vielä 2000-luvullakin.

Kuten arvata saattaa, modernia ajattelutapaa ja in your face -asennetta ei otettu avosylin vastaan. Canth sai niskaansa kritiikkiä, vastalauseita ja kommentteja, joita internetin aikakaudella kutsuttaisiin vihapuheeksi. Iltapäivälehtien klikkiotsikoiden sijaan kansa kohisi kaduilla, kahviloissa, yhdistyksissä ja yksityiskodeissa. Uutta demokraattista ajattelua paheksuttiin, mutta onneksi sille löytyi myös kannattajansa.

1800-luvun maakunnissa asuvilla naisilla ei ollut paljon valinnanvaraa mitä koulutukseen tulee. Vaihtoehtoina olivat kätilöopisto ja opettajan työhön valmistava Jyväskylän seminaari. Ne, joille näiden koulujen ovet eivät auenneet, viettivät elämänsä vaimoina, kotiäiteinä, taloudenhoitajina, piikoina tai kotiopettajattarina. Avioliitto tarkoitti siirtymistä miehen määräysvallan alle.

Minna Canth raivasi tietä vuosisadan vaihteessa Kuopioon perustetuille talouskoululle, kauppakoululle, palvelijattarien sunnuntaikoululle ja kansanopistolle. Canthin kirjoittama näytelmä Työmiehen vaimo vaikutti valtiopäivien kautta suoraan Suomen lainsäädäntöön. Vain muutama vuosi ensiesityksen jälkeen säädettiin laki, joka oikeutti avioliitossa elävän naisen hallitsemaan omaa ansiotuloaan.

Minna Canthin mukaan on nimetty katuja ja kouluja, hänen kunniakseen on pystytetty myös useita patsaita ja puistoja. Canth oli kirjailija, kauppias ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, mutta myös äiti ja leskivaimo, joka piti kotia pystyssä ja kasvatti seitsemän lasta, pääosin yksin. En tiedä oliko tällä supernaisella palvelushenkilökuntaa, joka tapauksessa jälkipolville sanotaan säilyneen ainakin yhden reseptivihon, josta google löysi maustekakun reseptin. Tänään, Minna Canthin päivänä, leivon kakun ja kuvittelen millaista olisi ollut nauttia palanen sitä 1800-luvun salongissa yhdessä älykkäiden naisasianaisten kanssa. Kermavaahdolla ja hillolla, tietenkin.

Minna Canthin maustekakku

2 dl kuohukermaa
1 muna
1 dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
1/2 rkl pomeranssinkuorta
1/2 tl neilikkaa
1/2 tl inkivääriä
1 tl soodaa
1 dl siirappia
2 rkl sulatettua voita

Vaahdota kuohukerma, vatkaa myös munat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä vaahdot varomasti nostellen. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja siirappi vuorotellen vaahtoon. Lisää lopuksi sula voi. Kaada taikina voideltuun, korppujauhotettuun n. 1,5 litran kuivakakkuvuokaan korkeintaan 3/4 korkeudelle, sillä kakku kohoaa paljon.

Paista puoli tuntia 175 asteessa ja noin puoli tuntia 150 asteessa tai kunnes kakku on kypsä. Tarkista kypsyys tuli- tai hammastikulla. Kun tikkuun ei tartu taikinaa, on kakku kypsä. Anna hetki jäähtyä ja kumoa kakku sitten lautaselle. Koristele tomusokerilla.

minna canth

Kannan edelleen ylpeänä tuota pahvista askarreltua arvomerkkiä. Sen keskeltä katsoo Minna Canth. Mustavalkoisena, epäselvänä tulosteena, mutta silti niin voimakkaana. Jos minulta kysytään, Minna Canthin suurin perintö on itsenäinen, suomalainen nainen. Tasa-arvoasiassa on sadassa vuodessa edetty harppauksin, mutta vielä on tekemistä. Ollaan ylpeitä itsestämme, naiset. Pystymme, osaamme ja arvostamme osaamistamme. Vain siten maailma muuttuu. Asenne kerrallaan.

Kuntavaalit ovat nurkan takana. Muistakaa äänestää.

Lähteet:
Kaari Utrio: Suomen naisen tie – Pirtistä parlamenttiin
Kuopion kulttuurihistoriallinen museon nettisivut

Hiihtokilpailujen viimeinen – tasatyöntöä Tiaissärkän laavulle ja takaisin

Olen voittanut koulun hiihtokilpailuista kaksi hopealusikkaa. Niihin on kaiverrettu palkintosija – ensimmäisellä luokalla kolmas ja toisella viides. Pienen kyläkoulun luokkakoot olivat pieniä. Meidän luokalla oli viisi oppilasta. Ensimmäisissä kisoissa luokkakavereista kaksi oli sairaana. Vaikka olin viimeinen, sain silti hopeisen lusikan. Ihan kiva.

tiaissärkän laavu sukset

Kivaa kilpaileminen ei silti ollut. Tuskanhiki helmeili otsalla, kun yritin lykkiä maaliin mahdollisimman nopeasti suksilla, jotka eivät luistaneet. Vääränlainen sukka oli hiertänyt rakon kantapäähän jo ensimmäisen vartin aikana. En muista kuinka monta kilometria latu oli pitkä, mutta sen muistan, että jouduin antamaan latua kaikille takaa tuleville ja tiesin varsin hyvin, ettei minusta todellakaan tule uutta Marja-Liisa Kirvesniemeä.

mäntymetsä

En inhonnut hiihtämistä, mutta inhosin sitä, että lajissa oli pakko kilpailla. Olin hidas ja teknisesti taitamaton. Luisteluhiihtoa en oppinut koskaan kunnolla, en vaikka opettaja antoi lisäopetusta omalla ajallaan.

tiaissärkän laavu

Ala-asteen jälkeen ei onneksi ole tarvinnut kilpailla. Olen oppinut nauttimaan hiihtämisestä omaan tahtiin, välillä vuorovedoin, toisinaan tasatyönnöin. Haluan hiihtää hiljaa, jotta ehdin katsella ympärilleni. Huomata jäniksen jäljet hangella, kuulla talitiaisen kevätlaulun, ihailla lumen kimallusta ja nähdä naavan puissa. Aikataulua rajoittavat korkeintaan latukahvilan aukioloajat.

rauasjoki

Mies on meistä se innokkaampi hiihtäjä. Hänen kanssaan lähden ladulle mielelläni. Minä pidän perää, hän sivakoi sukset suhisten edellä. Tänä viikonloppuna hiihtelimme lainavälineillä, minulla anoppiehdokkaan kaksi kokoa liian suuret monot, miehellä jalassa isänsä vastaavat. Hyvin sujui silti, rakoiltakin vältyttiin, kun jalkaan oli vedetty kolmet sukat päällekkäin.

tiaissärkän laavu

Pohjois-Karjalan sydämessä, Kolin kupeessa sijaitsee useita luontokohteita, joista lähinnä miehen kotipaikkaa sijaitsee Viklinrimmin Natura 2000 -alue. Kesäisin Viklinrimmillä kulkee helppo, edestakainen patikointireitti, jonka pituus on 4 kilometriä suuntaansa. Reitti alkaa Metsähallituksen ylläpitämältä Tiaissärkän laavulta, joka sijaitsee kapean Rauanjoen rantatörmällä. Talvisin laavulle pääsee hiihtämällä naapuruston yhdessä ylläpitämää latua pitkin.

tiaissärkän laavu

Hämmästelen metsiimme piiloutuneiden laavujen laatua ja hyvää kuntoa joka kerta. Viimeaikaiset uutisoinnit hätkähdyttivät, mutta Tiaissärkän laavu on säästynyt ilkivallalta. Puuvaja oli täynnä ja sivummalla seisoi siisti kuivakäymälä. Itse laavurakennus oli puhdas, jopa laavun ylälaitaan kiinnitetyt hyttysverkot olivat tallella.

laavun tulipaikka

Kätevä mies sytytti tulet alta aikayksikön ja pian tirisivät juustomakkarat ritilällä. Nuotiopaikan penkit ja retkipöytä olivat lumen ja jään peitossa, mutta onneksi tulet lämmittivät myös laavun laidalla istujaa. Joenmutka oli vielä umpijäässä, vaikka aurinkoisena kevätpäivänä mittarin elohopea nousi peräti viiteen asteeseen.

viklinrimpi

Paluumatkalla jalat alkavat jo anoa armoa, onneksi aurinko on painunut metsän taa, ilma pakastunut ja varjoon jäänyt latu liukas. Autoon noustessa askel on raskas. Talven ensimmäinen hiihtoreissu vaatii näköjään veronsa. Anoppilassa odottaa valmis pöytä ja puulämmitteinen sauna. Kaukana on hiihtokilpailujen viimeisen sijan häpeä.