Helsingin helmiä – tarinoiden ja kohtaamisten Kappeli

Kaupallisessa yhteistyössä: Kappeli

Astuessasi ravintola Kappelin ovista sisään, saat seuraksesi suomalaiset suurmiehet, Helsingin huvielämän historian ja Esplanadin puistossa flaneeraavan herrasväen. Puuseinät ovat imeneet itseensä Sibeliuksen sikarien tuoksun, häivähdyksen rouvien hajuvesistä ja vappurientojen riehakkaan tunnelman.

ravintola kappeli

Tänä vuonna 150 vuotta täyttävän Kappelin puiset rakenteet, ikkunoiden metallikoristeet ja interiöörin pulleat muodot tekevät ravintolasta ainutlaatuisen ilmestyksen. Talvisin se on tunnelmallinen, kuin lämmin ja turvallinen pesä, joka suojaa mereltä puhaltavalta kostealta pakkaspuhurilta. Kesäisin Kappeli levittäytyy terasseille, joilta aukeaa näkymä kaupunkilaisten vihreään olohuoneeseen ja kauppatorin hektiseen vilinään. Ravintoloitsija Josef Wolontisin vuonna 1887 rakennuttama Esplanadin lava seisoo tukevasti paikallaan ilahduttamassa musiikillaan ohikulkijoita ja aurinkoterassin asiakkaita.

ravintola kappeli

Runsaslumisena talvena jokunen vuosi sitten, kun vielä asustelin Ullanlinnan tietämillä, hytisin illansuussa kauppatorin pysäkillä ja odotin raitiovaunua – turhaan. Joku ajattelematon citymaasturin omistaja oli jossain päin kantakaupunkia pysäköinyt sotavaununsa liian lähelle ratikkakiskoja ja kaikki ratikat seisoivat jonossa odottamassa hinausauton ilmestymistä paikalle. Ulkona oli pimeää ja jäätävä tuuli tuiskutti lunta kärsimättömäksi käyneen ihmisjoukon niskaan. Minunkin olisi jo pitänyt olla kotona lukemassa tenttiin, aika valui hiekkana sormien välistä suoraan jalkojeni alle tallautuneeseen hankeen.

ravintola kappeli

Katselin kaihoten Kappelia, joka hohti lämpöä ja valoa tien toisella puolen, melkein kuulin puheensorinan, taustamusiikin ja ikkunapöydässä istuvan pariskunnan naurunpyrskähdyksen. Jos piirtäisin sarjakuvaa, loistaisi pääni vieressä tässä kohtaa hehkulamppu. Vartin viluisen värjöttelyn jälkeen nimittäin ymmärsin vihdoin, että voin siirtyä odottamaan sisätiloihin. Ottaa itselleni pöydän, tilata kuuman juoman ja jatkaa kassissa kulkevan tenttikirjan lukemista lämpimässä. Niinpä menin ja istahdin yhteen Kappelin pyöreistä pöydistä. Vietin teekupin ja teorian äärellä useamman tunnin. Kirjan sivut hupenivat ja jäseniin palasi lämpö. Raitiovaunutkin alkoivat kulkea normaalisti. Miksi ihmeessä en keksinyt tätä aiemmin?

kappeli kahvila

Pari vuotta myöhemmin istun viereisessä pöydässä, edessäni kupillinen kermavaahdolla kruunattua kaakaota ja kahvinväriseen duffelitakkiin ja kashmirkaulaliinaan pukeutunut kolmekymppinen mies – nettideittini. Kohdatessamme ravintolan ulko-ovella aavistelin, etten taida olla hänelle se oikea. Keskustelun edetessä tunne vahvistuu. Hän piikittelee ja testaa huumorintajuani omituisin jutuin ja kommentein. Hän kyseenalaistaa opintoni ja ammattini, mutta ei suostu kertomaan omistaan kuin kiertoilmaisuin. Ensimmäisen kupillisen jälkeen sanon suoraan, että en pidä hänen tavastaan keskustella, eikä hän ymmärrä mitä tarkoitan. Seuraavia treffejä ei tullut, enkä usko että kumpikaan niitä edes odotti.

kappeli siika

Huhtikuisena lauantaina vuonna 2017 olen jälleen Kappelissa, tällä kertaa avomieheni kanssa. Aperitiiviksi olemme siemailleet Hotelli- ja ravintolamuseon Nautinnon nälkä -näyttelyn. Elämyksellinen esillepano kertoi nautintojen historiasta, fine diningista, alkoholista, ravintoloiden solmio- ja sukkahousupakosta, sateenkaarikansan baarikokemuksista ja tanssista, joka on ihmisoikeus.

kappeli turska

Ravintolan menu on perinteisen suomalainen. Listalla on kalalautasta, lohta, turskaa ja siikaa, maksaa, poroa ja punajuuririsottoa. Juuri sitä, mitä Helsingissä vieraileva matkaaja odottaa laadukkaasta ravintolasta löytävänsä. Ruoka on hyvää ja hinta-laatusuhde kohtuulinen. Maut ovat kohdallaan ja annosten lisukkeina on käytetty kiitettävästi satokauden mukaisia juureksia. Uutta tuttavuutta, merikorallia, on molempien lautasilla. Grillattu turska on erityisen maukasta, turskakroketti, haudutettu kananmuna ja persiljanjuuri ovat lisukkeina miehen mielestä jopa rohkeita. Tyrnijälkiruoka on minun makuuni: kirpeää ja makeaa, kuin elämä itse.

kappeli tyrnijälkiruoka

kappeli juustokakku

Viereisessä pöydässä istuu vanhempi pariskunta. Kuohuviiniä on juotu läpi aterian, jälkiruokaa syödessään mies katsoo vaimoaan lämpimästi. Sivukorvalla kuulen, kuinka nainen kertoo tarjoilijalle heidän menneen kihloihin tuossa samassa pöydässä 41 vuotta aiemmin. Nyt he ovat tulleet juhlistamaan hääpäiväänsä, myös häitä oli juhlittu Kappelissa. Pian he nousevat lähteäkseen kotiin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni, miten mahtavia tarinoita tämä ravintola onkaan täynnä.

kappeli

Me istumme ravintolan puolella yhdessä ensimmäistä kertaa. Kesällä 2015 piipahdimme kahvilassa iltamyöhään. Oli torstai, treffipäivä. Keskellä viikkoa kahvilassa oli väljää ja suosikkipaikkani lasisessa erkkerikulmauksessa vapaa. Suljimme lasioven, skoolasimme ja vaihdoimme suudelman muiden katseilta piilossa. Ilta oli meidän ja öisen Helsingin, joka avautui Kappelin suurien ikkunoiden takana.

kappeli erkkeri

Minulla on siis erityinen suhde 150-vuotiaaseen Kappeliin. Vähintään yhtä erityinen on suhteeni 112-vuotiaaseen Savolaiseen Osakuntaan. Nämä suhteet ovat kulkeneet rinta rinnan aina vuodesta 2005 lähtien. Vuosijuhlien jälkeisen aamun silliaamiaiset alkavat perinteisesti kylmällä huurteisella tai kuohuviinilasillisella Kappelissa. Iltapuvut yllään yön yli valvoneet juhlavieraat vaeltavat uudelta ylioppilastalolta Esplanadin puiston halki ja järjestäytyvät jonoon Kappelin ovien eteen.

kappeli baari

Oikeastaan nämä suhteet ovat niin solmussa toistensa kanssa, ettei niitä voi enää erottaa toisistaan. Kun osakunta täytti 100 vuotta, sen kunniaksi sävellettiin ooppera Helsinkiin! Juhani Ahon pienoisromaanin pohjalta. Libretossa Antti, Helsingin yliopistoon opiskelemaan saapunut savolainen ylioppilas, vedetään mukaan ylioppilaselämän pyörteisiin, jonka näyttämönä toimii tietysti Kappeli. Samaisella näyttämöllä huojun kuorolaisena myös minä, juopunutta ylioppilasta esittäen. Lakki päässäni, vappupallo kädessäni ja viinipullo toisessa heiluen. Ennen ensi-iltaa teimme taustatutkimusta istuen muutamalla Kappelissa, sivistyneesti tietenkin, kuvitellen millaista ylioppilaselämä 1800-luvun lopun Helsingissä mahtoikaan olla.

– Nyt otammekin Antin maljan! – Ja kysy aina minulta, kun haluat tietää neuvoa. Minä tiedän paremmin kuin professorit! Kyllä täällä niitä riittää, jotka hautautuvat kirjoihinsa. Eivät tunne kuin luentosaliensa seinät. Ja niissä ei jumalaut’ ole paljon tutkimista. Antti tekee johtopäätöksensä ja huudahtaa: – Minä lähden Kappeliin! (Ote libretosta julkaistu säveltäjä Pasi Lyytikäisen luvalla)

ravintola kappeli

Kiitos sokerileipuri Jerngrenille, joka rakennutti Helsingin Esplanadille kirkkoa muistuttavan myyntikojun, jossa myytiin leivoksia ja limonaadia. Samalle paikalle rakennettiin 1867 ravintola Kappeli. Ilman tuota aikansa start-up yrittäjää kokematta olisi jäänyt moni ikimuistoinen hetki. Onnea Kappeli ja pitkää ikää!

Katupölystä keväthangille – Sallatunturi kutsuu!

Huhtikuinen Helsinki on kolean kaunis. Lämpötila keikkuu tukevasti plussan puolella, aurinko paistaa ja harmaat hanget ovat muisto vain. Tuuli pyörittää katupölyä, silmiä kirvelee ja hiekka narskuu hampaissa. Paju kukkii ja allergikot jonottavat apteekkiin. Viherpeukalot työnnetään multaan ja parvekepuutarha on suunnittelua vaille valmis.

sallatunturi

Samaan aikaan Sallatunturissa on 90 senttiä lunta. Siis melkein metri. Valo on niin kirkas, ettei ilman aurinkolaseja ja suojakertoimia ole ulos mitään asiaa. Aamulla pakkasta on 15 astetta, iltapäivällä riisutaan untuvatakit ja lekotellaan rinneravintolan terassilla. Ladut ovat huippukunnossa, eikä ruuhkaa ole. Nuotiopaikalla seuraa pitävät vain puolikesyt kuukkelit.

sallatunturi

Harva tietää, että Sallatunturit eivät ole aina sijainneet nykyisellä paikallaan. Alkuperäiset, korkeammat ja jyrkemmät tunturit jäivät sodan melskeissä rajan toiselle puolen. Vuonna 1937 näillä alkuperäisillä Sallatuntureilla kuitenkin kuhisi. Silloisen Sallan kirkonkylän ensimmäiset talviurheilun suurkisat olivat alkamassa. Suomenmestaruudesta kamppailtiin pujottelussa ja syöksylaskussa. Olosuhteet olivat vaativat, huipulle noustiin jalan, sukset olivat puuta eikä kukaan käyttänyt kypärää. Laskijat väistelivät puita ja tunturiin kokoontunutta yleisöä. Tunnelma on silti taatusti ollut huikea.

sallatunturi

Nykyisessä Sallatunturissa laskuhommia aloiteltiin 1960-luvulla. Myös isäni, joka on kotoisin Sallasta ja äitini, joka oli sattuman johdattelemana saapunut Savosta Sallaan sairaanhoitajaksi, viettivät kaiken vapaa-aikansa tunturissa. Rakensivat kaveriporukalla rinteitä, pistivät pystyyn ensimmäisen hiihtohissin, laskivat kilpaa ja opettivat pujottelua muillekin. Siinä sivussa rakastuivat ja menivät naimisiin.

sallatunturi 1968

Äitini tyylinäyte Sallan Karhujen piirimestaruuskisoissa vuonna 1968.

Sallatunturin ensimmäinen rinne muokattiin ihmisvoimin ja tunturin laelle kiivettiin sukset olalla, omin jaloin. Talvella kaavaillun rinteen paikalla olevat, hangesta esiin pistävät kivet sudittiin maalilla punaisiksi. Kesällä kaikki punavärillä merkityt lohkareet moukaroitiin lekalla pieniksi palasiksi. Kisoja varten lunta siirrettiin rinteiden ulkopuolelta aaltopeltikouruja pitkin radalle. Kisarinne tampattiin tiiviiksi miesvoimin: avuksi saapui rajavartiosto, jonka jalkaparit polkivat pinnan tasaiseksi. (Tamppaajia on siis ollut oikeasti olemassa, muuallakin kuin siinä merimerkin mukaan nimetyssä suomalaisessa huumoriohjelmassa!) Vasta sen jälkeen rinne tasoitettiin suksilla, sillä niiden pintapaine jakautui laajemmalle alalle kuin jalkaterän. Kierrettävät kepit haettiin metsästä ja iskettiin lumeen hartiavoimin. Sukset olivat edelleen puuta ja päässä kypärän sijaan villapipo. Hieman ovat välineet sittemmin kehittyneet.

sallatunturin kota

Vaikka tunturi on vuosien vieriessä vaihtunut, ei se aktiiviharrastajia lannistanut. Rakkaus lajiin elää ja hengittää tänäkin päivänä täysin keuhkoin. Lapsia ja nuoria kannustetaan pujottelun pariin, sillä hiihtokeskus ja kunta tarjoavat jokaiselle alle 16-vuotiaalle kausikortin nimelliseen parinkympin hintaan. Myös vuokrasuksien hintaa tuetaan, jotta kaikilla olisi sama mahdollisuus harrastaa.

sallatunturi

Tänä talvena ensimmäisistä Sallan suurkisoista tulee kuluneeksi 80 vuotta. Virstanpylvästä juhlistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa viisi päivää kestävillä aikuisten ja nuorten SM-kisoilla, joissa keppejä kiertää Suomen parhaimmisto. Vaikka tunturin laelle nyt noustaan konevoimin ja rinteet on tassuteltu lumikissoin huippukuntoon, tapahtuman järjestelyt hoituvat tälläkin kertaa talkoilla, sallalaisten voimin.

sallatunturi

Keväthankikammassani on enää neljä piikkiä. Ensi maanantaina lennähdän Rovaniemelle, josta linja-auto kuljettaa minut Kemijärven kautta Sallatunturiin. Palaan Itä-Lappiin jo neljättä kertaa tänä talvena. Veri vetää, kuten sanotaan. Tunturin voima on vastustamaton.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja – lihallista mässäilyä KOM-teatterissa

Vatsataudin jälkimainingeissa ei ensimmäiseksi tulisi mieleen lähteä katsoa teatterikappaletta, jossa ahmitaan ylettömiä määriä ruokaa, ahnehditaan, röyhtäillään, voidaan pahoin, ammutaan, humallutaan ja sikaillaan, jossa veri valuu ja miehet seisovat munasillaan katsojan silmien edessä. Ennakkoasetelmasta huolimatta tartun KOM-teatterin lavalle rakennetusta keittiöstä tarjoiltuun valkosipulileipään ja heittäydyn hetkeen, tuli mitä tuli.

KOM-teatteri Antto Melasniemi

Ranskalainen luomukana menettää kaulansa Antto Melasniemen heilauttaessa veistään. Parsa-annosten päälle valutetaan hollandaise-kastiketta ja sinisimpukat kypsyvät silmiemme alla. Jälkiruoan marenki liekitetään avotulella, joka roihuaa hetken aikaa kaasuhellan lisäksi työtasolla ja lattialla. Lopuksi pöytään kannetaan koston väline, se karmaisevin ruokalaji, jota nuollaan, nuuskitaan ja imeskellään hartaasti.

Ensimmäisen näytöksen aikana lavalla ja sen takana tapahtuu. Kameramies (joka itse asiassa on nainen) juoksee näyttelijöiden mukana pihalla, autossa, kadulla ja kirjastossa, joka on piilotettu sivuhuoneen oven taakse. Samaan aikaan ravintolan valokirjaimet vilkkuvat, Elmer Bäckin kertoja lukee otteita gourmetkirjallisuudesta ja Vilma Melasniemen näyttelemä vaimo purjehtii paljettiasussaan vasemmalta oikealle. Lava täyttyy teatteritupakan savusta, varkaan veli suoltaa solvauksia ja poikasopraano laulaa mikrofoniin. Kun kaiken tämän lisäksi teatterisalissa leijuu vastavalmistetun ruuan tuoksu, aistien ylikuormittuminen on todella lähellä.

KOM-teatteri Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Kuva: Noora Geagea

Vuosiin en ole nähnyt vastaavaa visuaalista ilotulitusta näyttämöllä. Ärsykkeiden yltäkylläisyys hengästyttää, eivätkä silmät ehdi millään mukaan jokaiseen yksityiskohtaan. Jättikokoisen taulun kehyksiin heijastetaan lähikuvaa keittiöstä. Livekuvassa apupoika ja kokki mässäilevät vihanneksilla ja hedelmillä tavalla, jonka symbolinen merkitys ei jää epäselväksi. Mehustetun kurkun siemenet valuvat leukaa pitkin, survotun sitruunan mehu lainehtii kaulalla ja kädet tekivät työtä käskettyä. Suorasukainen ja irstas leikki saa kolme vanhempaa rouvaa poistumaan päitään pyöritellen katsomon takaovesta. Väliajan alkaessa ranskalainen kananpoika pilkotaan palasiksi ja tarjoillaan halukkaille. Olen ensimmäisenä jonossa.

KOM-teatterin aula

Toisella puoliajalla ehtii hengittää. Varsinainen väkivalta ja kidutuskohtaukset on onneksi jätetty valkokankaalle. Fiktiokin karkaa lavalta, mutta palaa takaisin loppukohtaukseen.

Esityksen jälkeen vatsa ei vello, mutta pää humisee. En tiedä ymmärsinkö mitään, mutta taidetta ei aina tarvitsekaan ymmärtää. Riittää että ajatukset saavat uuden suunnan. Himoitsemme valtaa, mutta kestämmekö seuraukset? Onko meillä oikeus uhrata eläviä olentoja lautasillemme pelkän nautinnon vuoksi? Sillä niinhän me teemme, emme me elääksemme lihaa tarvitse.

KOM-teatteri Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Kuva: Noora Geagea

Peter Greenawayn vuonna 1989 ohjaamasta elokuvasta muokattu teatterisovitus on ruokaharrastajalle ehdoton elämys. Mutta millainen, sen saa jokainen päättää itse. Näytökset pyörivät toukokuun puoliväliin saakka ja lippuja on edelleen saatavilla.