On toiseksi viimeinen lomapäivä, istun sohvalla ja yritän asettua ajatuksiini. Kirjoittaminen tökkii. Punainen lanka on haalistunut eikä motivaatiotakaan ole viime aikoina näkynyt. Kyllästyi varmaan odottamaan mökkiläisiä kotiin, otti hatkat, tiputti hanskat ja irtisanoi itsensä. Kursori vilkkuu valkoisella ruudulla. En ole kirjoittanut kahteen viikkoon, eikä aloittaminen ole kuukausiin tuntunut näin vaikealta.
Kuusi viikkoa laiskoja aamuja, pitkiä päiväunia, paljaita varpaita, hupenevia kirjapinoja ja niin monta lasillista viiniä, että lakkasin laskemasta jo heinäkuussa. Läppäri on kulkenut koko kesän mukana vain hautautuakseen putkikassin pohjalle, poissa silmistä, poissa mielestä. Olen vältellyt apparaattia, tyrkännyt takaraivossa tykyttävän syyllisyyden tunteen tylysti sivuun ja antanut itselleni luvan heittäytyä huolettomuuteen ja hengittää. Pakkopullaa ei lomalla leivottu.
Olen kuunnellut tuulen raivokasta riehuntaa, palavan puun räiskyvää pauketta, veden voimaa ja laulujoutsenten kaihoisaa huutoa hämärtyvässä heinäkuun illassa. Tuntenut lämpiävän saunan tuoksun, ihollani löylyn kihahtavan kuumuuden ja kylmän järviveden, joka saa veren kohisemaan suonissa niin lujaa, että sen voi melkein kuulla. Olen keittänyt kymmenen kattilallista kesäperunoita, ahminut mansikoita sormet punaisina ja nuollut lautasen, jolla vielä hetki sitten kohosi jäätelövuori.
Olen kahlannut rantavedessä kuusivuotiaan kanssa, nilkat jäässä ja hyttysenpuremat paukamilla. Olen iloinnut ystävien odotuksesta ja pelännyt turhaan pahinta tulevaksi. Olen kuunnellut uskomattomia elämäntarinoita, joiden luulin tapahtuvan vain kirjojen sivuilla ja lukenut kirjoja, jotka jättivät pysyvän jäljen. Olen loikoillut, levännyt ja tuijotellut taivaalla purjehtivia pilviä.
Kaikki loppuu aikanaan. Tyhjentynyt takki ripustetaan naulakkoon ja arki astuu estradille. Viimeiset setelit on sijoitettu syksyyn. Niillä matkustetaan pimeydestä valoon, tummien vesien ääreltä turkooseihin aaltoihin. Siksi Matti on majoittunut kukkaroon, sukkasillaan se sinne sujahti, huomaamattomalla hivutustaktiikalla tunkeutui taskuun ja siellä myhäilee muina miehinä. Tili on tyhjä, todellisuus lyö korville ja epätoivo yrittää ottaa ohjat.
Alan harkita paluuta kokoaikaiseen päivätyöhön. Toisin sanoen luovuttamista. Opintovapaan keskeyttämistä, vastahakoista myöntämistä ja sen tunnustamista, ettei itsensä työllistäminen edes osittain ehkä ollutkaan minun juttuni. Kadehtien selaan ystävieni somevirtaa. Yksi on perustanut juuri yrityksen, toinen liitelee ilmaiselta ravintolaillalliselta seuraavalle, kolmas hukkuu töihin, joita rakastaa ja neljäs tienaa kaksi kertaa enemmän minuun verrattuna. Kaikilla tuntuu olevan se oma juttu.
Sitten sisuunnun ja tartun itseäni niskavilloista. On pikapalaverin paikka, kokouspöydän ympärilla ovat me, myself and I – bloggaaja, kielen ammattilainen, sisällöntuottaja ja ruokaihminen. Vaatimattomia, mutta päteviä osaajia kaikki.
Otan paperia ja kynän. Piirrän ranskalaisia viivoja ja listaan ideoita, nimiä, ehdotuksia, mahdollisuuksia ja ansaintakeinoja. Matti näyttää jo liikehtivän levottomasti. Kuokkavieras alkaa perääntyä ja etsii katsellaan pakoreittiä. Minä käännän kivet ja kannot, sillä aion keksiä keinon, jolla kutsumaton vieras pysyy poissa. Avaan läppärin ja lataan puhelimen. Istun keittiön pöydän ääreen ja aloitan.
Pian pienet purot pulppuilevat hiljalleen palkkapussia kohti. Epätoivo on vaihtunut toiveikkuuteen, rahahuolet kihelmöivään innostukseen ja turhautuneisuus varovaiseen varmuuteen. Tarvittiin vain muutama ääneen lausuttu ajatus, pystyyn nostettu käsi, pari tekstiviestiä, puhelinsoitto, käyntikortti ja kolme sähköpostia. Sillä kukapa häntäni nostaisi ja tekisi osaamisestani numeron, jos en minä itse.
Myös sinä voit osallistua ja auttaa ohjaamaan Matin kauaksi kukkarosta ja loitommaksi lompakosta. Tulevana sunnuntaina 20.8.2017 on jälleen kerran kansainvälinen ravintolapäivä. Minun ravintolassani Kalasataman kattojen yllä tarjotaan thaimaalaista Khao Soi Currya, tervetuloa syömään!
