Terveisiä Lontoosta! Olo on tällä hetkellä kuin katujyrän alle jääneellä. Huhti-toukokuu ei ole antanut armoa. Sen lisäksi, että pää on täynnä, se on myös jäässä. Ajatukset liikkuvat jähmeästi kuin hyttynen hyllyvässä hyytelössä. Kolmen viikon ylityöt, aamusta iltamyöhään tukkoon täytetty kalenteri ja huonosti nukutut yöunet muodostavat mahdottoman yhtälön.
Ei ole ihme, että Lontoon työmatkasta tuli läpijuoksu. Suoritin ne tehtävät, joita varten Lontooseen lähdettiin, mutta en piiruakaan enempää. Aidan korkeimmat kohdat jätin suosiolla kollegoille kiivettäviksi.
Tutustuin museoiden kirjakauppoihin, kuten suunnitelmissa oli, mutta en nähnyt yhtäkään näyttelyä. Kuuntelin kohteliaasti hymyillen oppaan tarinoita University of the Arts Londonin esittelykierroksella, istuin koulutusohjelmaesittelyssä kätkien haukotukset käsieni taakse ja poltin kieleni tulikuumaan teehen opiskelijakuppilassa.
Junailin Oxfordiin, tutustuin kahteen kirjakauppaan, väistelin turisteja ja värjöttelin farkkutakissa englantilaisen pikkukaupungin tuulisilla mukulakivikaduilla. Tankkasin pubiruokaa ja sain vatsani sekaisin. Oikeastaan olisin mielummin ollut kotona.
Työmatkalle lähden liian usein takki auki. Matkaohjelmasta on vastuussa joku muu, minun tarvitsee vain olla sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Metrokarttaa ja lentokenttäyhteyksiä saatan vilkaista etukäteen, mutta muuten matkustan muina lampaina.
Saatan huomata vasta Helsinki-Vantaalla, ettei taskussani ole punnan puntaa saati muuta eurooppalaista valuuttaa. Pistorasiaan tökättävä adapteri on unohtunut kotiin ja kohteen opaskirja karttoineen hyllyyn. Passin uusiminenkin jäi tänä vuonna sille hilkulle.
Olen oppinut luottamaan asioiden lutviutumiseen, sillä hätä kyllä keksii keinot. Se tuli huomattua myös elämäni ainokaisella New Yorkin matkalla, kun pakaaseihin pakattu adapteri ei sopinutkaan uudenkarhean läppärin maadoitusulokkeella varustettuun virtajohtoon. Tarvittavaa teräasetta ei ollut, joten luovaa ongelmanratkaisutaidot joutuivat koetukselle (sillä jetlagista hämmentyneenä en tietenkään osannut lähteä etsimään lähikaupasta oikeanlaista vekotinta). Lykkäsin silitysraudan seinään ja sulattelin sen kärjellä adapteriin sopivan loven. Johan alkoi lyyti ja omppukone kirjoittaa!
Kun vapaa-aikaa ei ole, eikä energia riitä työvelvoitteiden jälkeen muuhun kuin hotellihuoneessa hengailuun, yritän keskittyä pieniin positiivisiin yksityiskohtiin ja lyhyisiin hetkiin. Sillä jokaisessa pilvessä on hopeareuna, vaikkakin ohut ja huomaamaton, jos ei malta pysähtyä ja katsoa tarkkaan.
Viinilasillinen paikallisen kauppahallin pitkässä pöydässä, vaikka jäätävä kylmyys hiipiikin aaltopeltiseinien takaa tennareihin ja villakangastakin alle. Tehokas hiustenkuivaaja hotellihuoneessa. Sininen taivas ja aurinko, joka ensimmäisenä matkapäivänä lämmittää kuin kesäpäivänä. Tuore leipä ja raikkaat hedelmät hotelliaamupalalla. Brittiläinen kotiruoka, joka muuttaa käsitykseni saarivaltakunnan keittiöstä. Paikallispubin suodattamaton hanasiideri, joka vauhdittaa rasvaa tihkuvan fish&chips-annoksen matkaa kohti mahalaukkua.
Professorin innostus ja intohimo omaa alaansa kohtaan, vaikka en ymmärrä koulutusohjelman sisällöstä sanaakaan. Yliopistokustantamon 1700-lukulainen miljöö ja taideyliopiston komea kampus, joka on rakennettu vanhaan viljavarastoon. Keltaisina hehkuvat rypsipellot, sadat lampaat ja kymmenet hevoset, jotka laiduntavat vain puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Oxfordin läpi virtaavien kanavien vehreys, Euroopan ensimmäisen ostoskeskuksen ränsistynyt ulkokuori ja ketjuravintolat, jotka ovat erikoistuneet terveelliseen pikaruokaan. Hotellihuoneen puhtaat valkeat lakanat ja patja, joka sopii selälleni. Finnairin A350, jonka kyytiin pääsin ensimmäistä kertaa.
Kaikkein kurjinta kiireessä on se, että joudun karsimaan siitä, mistä eniten pidän – kirjoittamisesta. Sanottavaa olisi paljonkin, mutta lauseet eivät keskellä kiirettä löydä tietä ulos. Mielen mittarit ovat punaisella, mutta laskemaan päin, luojan kiitos.
Tämän tekstin luonnos syntyi lentokoneessa matkalla kotiin. Tarkoitus oli julkaista postaus heti lennon laskeuduttua, mutta kesken prosessin väsymys voitti. Editoinnin sijaan keskityin loppumatkan liikuttavaan elokuvaan ja annoin väsymyksen kirvoittamien kyynelten valua poskia pitkin.
Siksi julkaisen tekstin vasta nyt, kolmen päivän viiveellä. Takana on työmatkan lisäksi 48 tuntia rakkaiden ystävien juhlia, laulua, soittoa ja lämpimiä halauksia. Siitä ja Lontoon ruokaelämyksistä lisää myöhemmin, nyt suljen koneen ja kömmin pehkuihin. Hyvää yötä.
