Kuulumisia kirjamessujen kulisseista

Syksyn hektisin viikko on vihdoin takana. Jalkapohjat ovat hellänä seisomisesta, selkä temppuilee ja hartioissa tuntuu kirjalaatikkojen paino. Työtunteja kertyi normaalin 18 ja puolen tunnin sijaan yli neljäkymmentä. Kun päälle lasketaan vielä viikonloppu- ja ylityölisät, ylimääräisiä tunteja kertyy kolmen viikon verran. Pitkä joululoma tulee tarpeeseen.

storm kytömäki hill ruoka-kalevala

Kirjamessuviikon eteen on tehty töitä kahdeksan kuukautta. Vanhat messukalusteet laitettiin jakoon facebookin kierrätysryhmissä ja uusia vaatteita alettiin viritellä osaston ylle. Kolmenkymmenen neliön ständin uudistamisprojektin vetovastuu on ollut minulla, samoin kuin ohjelmasuunnittelu, kutsulistojen kerääminen, tekniikan, valaistuksen ja seinätarrojen tilaaminen, roudauksen hoitaminen, osaston rakentaminen ja purkaminen. Kaiken lisäksi istun rahakirstun päällä.

Matkan varrella yksi esiintymään buukatuista puhujista yrittää perua puheenvuoronsa, toinen kaatuu pyörällä ja murtaa solisluunsa, tarrojen tiedostot toimitetaan painoon kolmeen kertaan, VIP-vieraat unohtuvat kutsulistalta, messuohjelmaan painetaan vääriä nimiä, mainoskyltin ulkoasu muuttuu lennossa, kustantamon roll-up jää toimistolle, parhaiten myyvä kirja loppuu kesken messujen ja kassajärjestelmä kenkkuilee kriittisillä hetkillä. Onneksi rinnalla on timanttinen tiimi ammattitaitoisia naisia. Jokaiseen ongelmaan löytyy ratkaisu ja messuilla tehdään parempi tulos kuin koskaan aiemmin.

aalto arts books kirjamessut

Samaan aikaan toisessa messuhallissa maistellaan muhevia punaisia, hapokkaita valkoisia ja kuplivia kuohujuomia. Kansa vaeltaa viinilasi kädessään kohti seuraavaa kaatoa ja poimii ohimennen suuhunsa näytteilleasettajien tarjoamia juustonokareita, suklaakonvehteja tai haarukoi kupuunsa katuruokaa, jota myydään paikalle parkkeeratuista ruokarekoista.

Pidän tauon ja osallistun Viini-lehden tarjoamaan samppanja-tastingiin yhdessä muitten ruokabloggaajien kanssa. Seuraan hetken myös viininpoljennan SM-kisoja. Rypälemehu roiskuu, hiki virtaa ja kirosanat halkovat ilmaa neljän kilpailijaparin talloessa hedelmiä puisien saavien pohjalla. Myöhemmin kuulen, että voiton vie sommelier-joukkueen edestä Madventures-kaksikko Riku ja Tunna.

samppanja-tasting

Päivystysvuoroni päätteeksi kaivan puhelimestani muistilistan ja laukkaan läpi muiden kustantajien osastot. Paperikassiin päätyvät tällä kertaa Nathan Hillin Nix (Gummerus), Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus) sekä yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista Annastiina Stormin Me täytytään valosta (S&S). SKS:n naapuriosastolta nappaan vielä mukaani Ruoka-Kalevalan pressikappaleen, kirjan, joka on täynnä tavallisten suomalaisten ruokatarinoita.

Ruokapuolelta olen suunnitellut ostavani uudet suola- ja pippurimyllyt, pieniä paistovuokia ja hyvässä tarjouksessa olevan mandoliinin (ei sitä soitinta, vaan keittiövälineen). Lompakko laihtuu lopulta vain viimeisimmän verran, sillä kaikki muu on myyty loppuun jo pari tuntia ennen messujen sulkeutumista.

storm kytömäki hill ruoka-kalevala

Sunnuntaina puramme pikavauhtia, roudaamme räntäsateessa ja rullaamme jäljelle jääneet kirjalaatikot varastoon. Kotona olen iltayhdeksän jälkeen. Kaadun sohvalle ja saan käteeni lasillisen kylmää rieslingiä. Nostan jalat kattoon ja suljen hetkeksi silmät. Seuraaviin kirjamessuihin on enää 364 yötä.

ps. Hotkaisin Annastiina Stormin esikoiskirjan heti maanantaina reilussa tunnissa ja olen varma, että opus on erittäin vahvoilla kirjallisuuspalkinnosta kisatessa. Oivaltava, raikas ja kieleltään sopivan kimurantti.

Paluu arkeen – pikapalaverin paikka!

On toiseksi viimeinen lomapäivä, istun sohvalla ja yritän asettua ajatuksiini. Kirjoittaminen tökkii. Punainen lanka on haalistunut eikä motivaatiotakaan ole viime aikoina näkynyt. Kyllästyi varmaan odottamaan mökkiläisiä kotiin, otti hatkat, tiputti hanskat ja irtisanoi itsensä. Kursori vilkkuu valkoisella ruudulla. En ole kirjoittanut kahteen viikkoon, eikä aloittaminen ole kuukausiin tuntunut näin vaikealta.

rantakivet

Kuusi viikkoa laiskoja aamuja, pitkiä päiväunia, paljaita varpaita, hupenevia kirjapinoja ja niin monta lasillista viiniä, että lakkasin laskemasta jo heinäkuussa. Läppäri on kulkenut koko kesän mukana vain hautautuakseen putkikassin pohjalle, poissa silmistä, poissa mielestä. Olen vältellyt apparaattia, tyrkännyt takaraivossa tykyttävän syyllisyyden tunteen tylysti sivuun ja antanut itselleni luvan heittäytyä huolettomuuteen ja hengittää. Pakkopullaa ei lomalla leivottu.

Olen kuunnellut tuulen raivokasta riehuntaa, palavan puun räiskyvää pauketta, veden voimaa ja laulujoutsenten kaihoisaa huutoa hämärtyvässä heinäkuun illassa. Tuntenut lämpiävän saunan tuoksun, ihollani löylyn kihahtavan kuumuuden ja kylmän järviveden, joka saa veren kohisemaan suonissa niin lujaa, että sen voi melkein kuulla. Olen keittänyt kymmenen kattilallista kesäperunoita, ahminut mansikoita sormet punaisina ja nuollut lautasen, jolla vielä hetki sitten kohosi jäätelövuori.

järvimaisema

Olen kahlannut rantavedessä kuusivuotiaan kanssa, nilkat jäässä ja hyttysenpuremat paukamilla. Olen iloinnut ystävien odotuksesta ja pelännyt turhaan pahinta tulevaksi. Olen kuunnellut uskomattomia elämäntarinoita, joiden luulin tapahtuvan vain kirjojen sivuilla ja lukenut kirjoja, jotka jättivät pysyvän jäljen. Olen loikoillut, levännyt ja tuijotellut taivaalla purjehtivia pilviä.

Kaikki loppuu aikanaan. Tyhjentynyt takki ripustetaan naulakkoon ja arki astuu estradille. Viimeiset setelit on sijoitettu syksyyn. Niillä matkustetaan pimeydestä valoon, tummien vesien ääreltä turkooseihin aaltoihin. Siksi Matti on majoittunut kukkaroon, sukkasillaan se sinne sujahti, huomaamattomalla hivutustaktiikalla tunkeutui taskuun ja siellä myhäilee muina miehinä. Tili on tyhjä, todellisuus lyö korville ja epätoivo yrittää ottaa ohjat.

järvimaisema

Alan harkita paluuta kokoaikaiseen päivätyöhön. Toisin sanoen luovuttamista. Opintovapaan keskeyttämistä, vastahakoista myöntämistä ja sen tunnustamista, ettei itsensä työllistäminen edes osittain ehkä ollutkaan minun juttuni. Kadehtien selaan ystävieni somevirtaa. Yksi on perustanut juuri yrityksen, toinen liitelee ilmaiselta ravintolaillalliselta seuraavalle, kolmas hukkuu töihin, joita rakastaa ja neljäs tienaa kaksi kertaa enemmän minuun verrattuna. Kaikilla tuntuu olevan se oma juttu.

Sitten sisuunnun ja tartun itseäni niskavilloista. On pikapalaverin paikka, kokouspöydän ympärilla ovat me, myself and I – bloggaaja, kielen ammattilainen, sisällöntuottaja ja ruokaihminen. Vaatimattomia, mutta päteviä osaajia kaikki.

järvimaisema

Otan paperia ja kynän. Piirrän ranskalaisia viivoja ja listaan ideoita, nimiä, ehdotuksia, mahdollisuuksia ja ansaintakeinoja. Matti näyttää jo liikehtivän levottomasti. Kuokkavieras alkaa perääntyä ja etsii katsellaan pakoreittiä. Minä käännän kivet ja kannot, sillä aion keksiä keinon, jolla kutsumaton vieras pysyy poissa. Avaan läppärin ja lataan puhelimen. Istun keittiön pöydän ääreen ja aloitan.

Pian pienet purot pulppuilevat hiljalleen palkkapussia kohti. Epätoivo on vaihtunut toiveikkuuteen, rahahuolet kihelmöivään innostukseen ja turhautuneisuus varovaiseen varmuuteen. Tarvittiin vain muutama ääneen lausuttu ajatus, pystyyn nostettu käsi, pari tekstiviestiä, puhelinsoitto, käyntikortti ja kolme sähköpostia. Sillä kukapa häntäni nostaisi ja tekisi osaamisestani numeron, jos en minä itse.

laiturilla

Myös sinä voit osallistua ja auttaa ohjaamaan Matin kauaksi kukkarosta ja loitommaksi lompakosta. Tulevana sunnuntaina 20.8.2017 on jälleen kerran kansainvälinen ravintolapäivä. Minun ravintolassani Kalasataman kattojen yllä tarjotaan thaimaalaista Khao Soi Currya, tervetuloa syömään!

Brittiläinen ruokako pahaa – Ravintolatärpit Lontooseen

Rasvaista, mautonta, raskasta ja kaukana fine diningista. Paneerattua turskaa ja rasvaa tihkuvia ranskalaisia, munuaispiirasta, ronskia lihaa. Stereotypiat jylläävät, kun puhutaan englantilaisesta keittiöstä. Brittiläistä ruokakulttuuria on kai turha verrata naapurimaa Ranskaan, mutta ei se läpensä mätä missään tapauksessa ole. Ennakkoluuloja murentaakseni tarjoan muutaman ravintolatärpin Lontooseen, olkaapa hyvät.

Työmatkoilla on tullut tavaksi, että minä perehdyn paikallisiin ravintoloihin etukäteen ja varaan pöydän yhteistä illallista varten. Muut hoitavat sitten hotellin valitsemisen ja reittisuunnitelmat. Minulle ei ole niin väliä millaisessa huoneessa yövyn, kunhan siellä ei ole ötököitä ja muutenkin siivo tunnelma, joten diili on varsin mainio.

hereford road

Aloitan yleensä googlettamalla Michelin-oppaan valinnat. Tähtiravintoloita en edes vilkaise, ne eivät matkabudjettiin mahdu, sen sijaan otan käsittelyyn Bib gourmand -mestat, joihin on hyvät kulkuyhteydet valitulta hotellilta käsin. Bib gourmand -merkintä annetaan paikoille, joissa on sujuva palvelu ja erinomainen hinta-laatu-suhde. Suomeksi sanottuna viihtyisiä oman rahan ravintoloita, joiden keittotaitoon voi huoletta luottaa.

Käyn ravintolat järjestelmällisesti läpi. Hylkään ne, joihin ei voi tehdä varausta ja annan etusijan niille, joissa näkyy paikallinen, sesonginmukainen ruokakulttuuri. Etniset skippaan suosiolla, sillä haluan syödä maassa maan tavalla edes yhtenä iltana. Interiöörilläkin on väliä, mielummin luonnonvaloa tulviva kuin kellariin sijoitettu pimeä loukko.

Jos valinta tuottaa päänvaivaa, saatan vilkaista Trip Advisoria tai googlettaa kokemuksia kyseisestä ravintolasta blogeista ja sanomalehtien matkailusivustoilta. Trip Advisorin kommentteja pitää tosin lukea suodattaen, sillä huonon arvostelun takana saattaa olla pettynyt matkaaja, joka antaa yhden tähden pippuripihvin puuttuessa listalta.

Tällä metodilla olen onnistunut avartamaan kollegoideni makumaailmaa melkoisesti. Venetsia, Frankfurt, Milano, Berliini ja viimeisimpänä Lontoo ovat esitelleet parhaimpia puoliaan ja saattaneet jopa hälventää joitakin ennakkoluuloja paikallista ruokaa kohtaan. Jokaisella kerralla olemme poistuneet ravintolasta tyytyväisinä, hieman hiprakassa ja vatsat täynnä.

Toukokuun alussa matkasimme siis Lontooseen. Tällä kertaa kunnian sai Hereford Road, joka sijaitsi kätevästi Bayswaterissa, vain kahden metropysäkin päästä Kensingtonista, jossa hotellimme oli. Aikaisen tiistaiaamun lennon vuoksi päätin varata pöydän ensimmäiseksi illaksi jo seitsemän aikaan, vaikka tiesin sen olevan paikallisille aikainen ajankohta. Bayswaterin pikkukadut ovat täynnä vieri vieressä seisovia hotelleja, joiden ovenpieliä koristavat valkoiset vuosisatoja vanhat pylväät. Jos hotellien omia ravintoloita ei lasketa, rafloja saa alueelta hakemalla hakea. Veikkaan, että tässä on kortteliravintolaksi itseään kutsuvan Hereford Roadin suosion syy.

hereford road ravintola

Olimme illan ensimmäiset asiakkaat. Valkoisia liinoja ei näkynyt ja tunnelma oli mutkaton. Ruokabloggaaja huomasi heti ravintolasalin katossa olevan suuren ovaalinmuotoisen ikkunan, josta valo tulvi sisään huoneeseen. Täydellistä.

uudet perunat

Jo alkuruoka osoitti ennakkoluulot brittiläisestä ruuasta vääriksi. Runsaita, mutta hienostuneita makuja. Annokset olivat suuria, mikä ei meitä nälkäisiä suinkaan haitannut. Omalle lautaselleni valitsin sisäelimiä, alkuun maksaa ja pääruuaksi munuaisia. Seuralaiseni söivät parsakeittoa, lohisalaattia, kaninreittä, linssipataa sekä haudutettua varhaiskaalia ja uusia perunoita. Jälkiruokavatsa vaati omansa, sinne solahtivat raparperinen creme brulee ja veriappelsiinisorbet.

kaninkoipi hereford road

vasikan munuaiset

raparperi creme brulee

Menu vaihtuu päivittäin. Pelkästään se kertoo intohimosta ja rakkaudesta raaka-aineita kohtaan. Sesongin mukaista, mahdollisuuksien mukaan lähellä tuotettua, taiten laitettuna ja modernilla vivahteella – kyllä kiitos! Lähtiessämme paikka oli pakattu täyteen ystäväporukoita ja pariskuntia. Kiitimme avokeittiössä heiluvaa kokkia ja poistuimme pimenevään iltaan.

hereford road

Kaksi seuraavaa illallista nautittiin rennommissa olosuhteissa. Elephant & Castle -metroaseman ja taideyliopiston kampuksen kulmilta löytyi entinen kauppahalli Mercato Metropolitano, joka oli valjastettu street food -ravintoloiden käyttöön. Napolilainen pizza paistettiin asiakkaan edessä, se viihtyi uunissa vain minuutin tai korkeintaan kaksi. Kerrankin söin hyvällä halulla kokonaisen lätyn, siihen en suomalaisissa pizzerioissa yleensä kykene. Kauppahallin perällä oli elämyksellinen leffateatteri Backyard Cinema, joka sisustetaan erikseen jokaista elokuvateemaa varten. Seuraavalla kerralla ehdottomasti sinne!

mercato metropolitano London

mercato metropolitano napolilainen pizza

Pubiklassikko fish & chips oli pakko testata viimeisenä iltana. Kollega varoitteli vatsakivuista, rasvainen annos voi laittaa pötsin sekaisin. En uskonut vaan siemailin siideriä ja rouskutin hyvällä ruokahalulla rapeaa kalaa ja paksuja perunatikkuja. Jo matkalla hotelliin vatsa protestoi ja normalisoitui vasta seuraavana päivänä.

Työmatkan lounaat ovat samaa kaliperia kuin toimistollakin. Heittoeväitä, jotka syödään seisaaltaan tai ainakin 15 minuutissa. Vaan mikäpä pikalounaita syödessä, kun jokaisessa kadunkulmassa oli Pret A Manger tai vastaava terveellisen ruuan ketjuravintola. Kuullessaan minun olevan ruokabloggaaja, halusi brittiläinen kustantajakollega esitteli meille Fitzrovian kaupunginosan parhaat kasvispikaruokalat, luomuketjut ja suosikkikahvilat. Maistuvan liukuhihnalounaan söimme lopulta Planet Organicissa, mutta muitakin alla olevia kannattanee kokeilla, jos pikaevästä mielii.

planet organic london lunch

planet organic london

Planet Organic – luomuruokakauppojen ketju, joka on perustettu jo 1994. Ainakin Tottenham Court Walkin Storessa oli myös erillinen lounastiski, josta sormella osoittamalla sai valita täytettä pieneen, keskisuureen tai suureen biohajoavaan kulhoon (hinta 6,90–9,90 puntaa). Mahdollisten täytteiden määrä sai pään pyörryksiin, pelkästään erilaisia salaatteja oli kymmeniä.

ravintolatärpit lontooseen

Leon – Lontoon laajin terveellisen pikaruuan ketju. Syntynyt vuonna 2004 halusta vastustaa monikansallisia hampurilaisketjuja ja muita epäterveellisen fast foodin tarjoajia. Panostaa kestävään kehitykseen.

DF Mexican Diner – Ilmeisen nopea ja autenttinen pikameksikolainen. Paikallinen kustantamo oli pitänyt henkilöstön pikkujoulut ravintolan tiloissa.

Lantana Cafe – Fitzrovian paras kahvi. Kahvilassa on kaksi puolta: IN, jossa istutaan pöydissä ja OUT, josta haetaan take away -kahvit.

En olisi koskaan uskonut miettiväni ruokamatkaa Lontooseen, mutta tässä sitä ollaan, täysin vakuuttuneita siitä, että brittiläisetkin osaavat.