Olin suunnitellut kirjoittavani tien päältä ja meren aalloilta, tuovani Italian ja Montenegron silmienne eteen niin tuoreena, että kuvittelette olevanne matkalla mukana. Ajattelin käsitteleväni kuvat suit sait sukkelaan, hyödyntäväni hiljaiset alkuillan tunnit ja lojuvani läppäri sylissä sängyllä suihkunraikkaana patikointiosuuden tai pötkötteleväni punkassa purjehduspäivän jälkeen. Äskettäin koetut maisemat vielä verkkokalvoilla, kenkien alle tallautunut polku pohkeita pakottaen ja delfiinien selkäevät silmissä vilistäen.
Kuvittelin kuvaavani pieniä tarinoita ja lisääväni ne muutaman minuutin viiveellä Instagramiin ja Facebookiin. Sellainenhan sujuu vasemmalla kädellä, ohimennen, nappia painamalla ja missä tahansa maailman kolkassa, miksi ei myös viiniköynnösten välissä, Cinque Terren porrastetuilla poluilla ja purjeveneen kannella.
Jälkiviisaana voin todeta suunnitelman sudeksi jo syntyessään. Jo ensimmäisenä päivänä tajusin, etten halua ihailla ympäristöä kännykän ruudun läpi. Puhelin oli pidettävä taskun pohjalla turvallisuussyistäkin. Kun liikkuu suolaveden kastelemalla kannella, köysien ja vanttien valtakunnassa tai kun vaellusreitti kulkee jyrkän rinteen reunalla, irtokivien ja lohkareiden lomassa, kannattaa katsoa jalkoihinsa, ei tuijottaa älypuhelinta tai näpelöidä kameraa. En halunnut itselleni kallioon kiinnitettävää muistolaattaa, johon kaiverrettaisiin: tässä hän horjahti, sommitellessaan täydellistä selfietä.
Tahdoin piirtää horisontin verkkokalvoilleni, haistaa kostean maan ja meren suolaisen tuoksun, kuulla lintujen elämöinnin ja kaskaiden sirityksen, bongata kaukana yläpuolellani kaartavan haukan ja vedessä välkehtivän nokkakalan, huomata hiekassa vipeltävän koppakuoriaisen, ohitse kelluvan meduusan ja viiniviljelmillä lepattelevan perhosen. Halusin olla hetkessä läsnä. Järkeilin, että seuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Toivottavasti olin oikeassa.
Italiassa päiväretket olivat pitkiä ja kun hotellille päästiin, ei tullut mieleenikään kaivaa konetta esiin. Naputtelin nopeasti kännykän näytölle huomioita, ilon aiheita, yksityiskohtia, tuntemuksia ja ranskalaisia viivoja. Pesin hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostin jalat kattoon. Pohkeet huusivat armoa ja polvet olivat rasituksesta turvoksissa, mutta mieli lepäsi. Minibaarin jääkaapissa odotti kylmä juoma ja paperipussissa lähimmän panetterian tomaatti-oliivifocaccia. Ensinälän taltuttua olikin taas lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.
Italiasta palattuamme nukuimme kotona viisi tuntia ja hyppäsimme jälleen lentokenttätaksin takapenkille. Seuraavat seitsemän päivää keinuimme Adrianmeren aalloilla, ahmimme mereneläviä, ihmettelimme mustien vuorten jylhyyttä ja ihailimme pastellinoransseja auringonlaskuja. Punkka oli nukkumista varten, läppäri sai laiskotella laukussaan. Datan käyttö olisi maksanut 5 euroa megatavulta, eikä langatonta verkkoa ollut satamissa saatavilla tai se toimi pätkittäin etenkin veneen sisätiloissa. Sitäpaitsi veneen huviakut olivat jääkaappia varten, eivät läppärin lataamista. Oli laskeuduttava somepaastoon.
Nyt olemme viimein kotona. Kunhan viimeisen yön ukkosmyrskyn mukanaan tuomat univelat on kuitattu, alkaa kirjoittaminen. Vihdoinkin.