bloggaaminen

Naiset joita ajattelen öisin

/ piapas / 4 kommenttia

*Kuvissa vilahtavat viinit tarjosivat Santa Helena ja Juomavinkki

Ei, tämä teksti ei kerro Mia Kankimäen uusimmasta kirjasta Naiset joita ajattelen öisin, vaikka niin saattaisi otsikon perusteella luulla. Opus odottelee vielä vuoroaan kesän lukupinossa, ja sen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Mistä siis on kyse, jos ei kirjasuosituksista? Minäpä kerron.

Yksin mökillä, unettoman yön pikkutunteina mielessäni eivät liitele edellä mainitun kirjailijan tapaan historiaan jälkensä jättäneet voimanaiset. Heidän sijaansa ajattelen niitä poikkeuksellisia naisia, jotka ovat omilla teoillaan olleet tasoittamassa urapolkuani niin, että nyt 43-vuotiaana, voin kutsua itseäni ylpeänä yrittäjäksi. Niitä ihania ja kannustavia ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun ja puhaltaneet ilmaa siipieni alle silloinkin, kun olen räpistellyt epätoivoisesti eteenpäin. Nostaneet itsetuntoani, kun olen kahlannut pohjamudissa, ja osanneet valita sanansa oikein, kun mopo on meinannut keulia tai kun pensseli on sutinut taivaanrantaan shokkiväreillä kirkuvia kuvioita.

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

Taustavoimissani on vahvoja naisia, joita ilman tuskin olisin tässä. Tärkein heistä on oma äitini. Rohkea ja päättäväinen, sitkeä ja sinnikäs, työtä pelkäämätön ja idearikas, jolle vastoinkäymiset ovat vain ratkaisua vailla olevia haasteita, ja joka vielä yli 70-vuotiaanakin vielä ylittää itsensä lisäksi Atlantin ja astuu siekailematta epämukavuusalueelle. Isäni on samaa maata, ja kaiken muun lisäksi käsistään kätevä ja erinomainen seuramies.

Geeniperimäni on siis sangen hyvä, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä. Onnekkaana olen saanut kasvaa kodissa, jossa on kannustettu, tuettu tsempattu ja pidetty positiivista ajattelua yllä. Minun ja sisarusteni valintoja ja päätöksiä on kunnioitettu – jopa alttarille astuminen kaiken kansan edessä sai hetken keskustelun jälkeen hyväksynnän. Jos se kerran oli sitä, mitä oikeasti halusin.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Kun kesäkuun puolen välin tietämillä istahdimme tämän tekstin kuviinkin taltioituneelle grillipiknikille Helsingin kattojen ylle nauttimaan viinistä ja omin käsin grillatusta ruuasta, en voinut olla miettimättä, millaisia kinttupolkuja pitkin olen tuohon bloggaajaporukkaan tieni löytänyt.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen eronnut pitkästä parisuhteesta, suorittanut elämäni kolmannen korkeakoulututkinnon, mennyt naimisiin, päätynyt avioeroon, löytänyt uuden rakkauden, perustanut blogin ja sukeltanut syvemmälle somen syövereihin.

Esinaiseni Aalto-yliopistossa eli vahvasti mukana ja kannusti minua kokeilemaan kaikkea oppimaani myös päivätyössä. Niinpä tein somesuunnitelmia, visioin strategioita ja säädin äänensävyä, jolla työpaikasta puhutaan. Sain tulla ja mennä miten halusin, kunhan hommat hoituivat ja tulokset olivat hyvät. Hän huomasi, että jalkani olivat jo toisien ovien välissä, mutta jousti ja tsemppasi silti. Myös silloin, kun päätin irtisanoutua ja testata siipieni kantavuutta. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nelivuotiaan blogilapseni kehityskaari on vasta alussa, ja se opettelee edelleen, miten tässä maailmassa eletään. Perustamallani yhden naisen sisältötoimistolla on vuosia mittarissa vieläkin vähemmän. Molempien projektien edetessä olen huomannut, että sudenkuoppiin on helppo upota ja omien oksien sahaaminen käy sekin joskus huomaamatta. Pinnalla on kuitenkin pysytty.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Blogin aloittaminen oli kytenyt takaraivossa useita vuosia. Lopullisen potkun takalistoon antoivat omalla esimerkillään rikoskumppanini Miia ja Viola. En voinut jäädä pirjoa pahemmaksi, vaan julkaisin toukokuussa 2015, kuukausi tiedätte-kyllä-minkä-ohjelman päättymisen jälkeen, haparoivat ensiaskeleeni kaiken kansan ruodittavaksi. Blogi otti tuulta alleen jo ensimmäisenä kesänä, mutta kasvu oli silti tuskastuttavan hidasta.

Vertaistuki oli tarpeen, ja sitä tarjosivat onnekseni blogikollegat. Toukokuussa 2016 lähetin sähköpostia Nuorgamin Emmille ja ujutin hänen avustuksellaan itseni Ping Helsingin vuosittaisiin kokoontumisajoihin peruutuspaikalta. Kahden päivän aikana uskalsin parin viinilasillisen jälkeen jutella uusien tuttavuuksien kanssa, jakaa edellisenä yönä väsäämiäni tuoksuvia käyntikortteja ja istahtaa idoleideni viereen kysymään kuulumisia. Pääni kuhisi kunnianhimoisia ideoita, enää piti vain päättää, mistä ovesta astelisin sisään ensimmäisenä. Yhtäkkiä aloin ymmärtää, mitä kaikkea voinkaan saada aikaan, jos vain uskallan huutaa unelmani ääneen. Vierivä kivenlohkare oli lähetetty liikkeelle, eikä se hevillä pysähtyisi.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Myöhemmin törmäsin Tiiaan, Janicaan ja Lauraan, joista kukin omalla tavallaan tarjosi käsivartensa, johon nojata, kun teki mieli heittää blogihanskat tiskiin. Tärkeitä kollegiaalisia keskusteluja on käyty myös Jennin, Hannelen, Arnan, Elinan ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä Annin kanssa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Hannalle, joka otti minut siipiensä suojaan, pyysi illallisseuraksi ja kotiinsa piknikille, ehdotti vieraskynäilyä omaan blogiinsa, vinkkasi tapahtumista ja suhtautui kuten keneen tahansa, eikä todellakaan katsonut nenänvartta pitkin. Hän helpotti oloani yksinkertaisesti olemalla maailman sydämellisin tuntemani ihminen. Ulkopuolisuuden tunne alkoi hellittää ja tuntui, että kuuluin vihdoinkin joukkoon.

Pienen Ideapuodin Tanja tarjosi minulle ensimmäisen blogiyhteistyöni koskaan. Jännityksestä jäykkänä istuin Kappelin pöydässä ja kirosin huonoa muistiani, sillä kamerassa oli kiinni potrettilinssi, joka pakotti ottamaan ruokakuvat muutaman askeleen kauempaa. Tiesin jo, mitä kirjoittaisin, sillä ravintola oli toiminut näyttämönä useammassakin elämäni vaiheessa. Sain valtavasti kehuja sekä asiakkaalta että ravintolalta ja olin hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Samana keväänä Clarionin baaritiskillä sittemmin Workday Designers -muotoilutoimiston perustanut Aku Varamäki mainitsi sivulauseessa, kuinka piti postaustani ehkä parhaimpana lukemanaan blogiyhteistyönä koskaan. Punastuin ja kakistelin kiitokset. Olin oikealla tiellä.

Tanjasta on tullut vuosien varrella tärkeä yhteistyökumppani, Aku taas on myöhemminkin auttanut minua työurani muotoilussa ja yrittäjyyden ensi metreillä. Kiitos naiset, olette (todennäköisesti tietämättänne) tärkeitä!

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Tein freelancerin hommia päivätyön ohessa jo ennen kuin perustin varsinaisen toiminimen. Elokuussa 2017 kirjoitin somepäivityksen, jossa huhuilin kalenterini täytteeksi sisällöntuotantoprojekteja. Se poiki useita yksityisviestejä, joista yksi tuli graduohjaajaltani, Terhiltä. Hänen yritykseltään sain toimeksiannon, joka hymyilyttää vieläkin. Myöhemmin minulle tarjottiin samasta pienestä firmasta toimitusjohtajan paikkaa. Olen edelleen häkeltynyt moisesta luottamuksenosoituksesta, vaikka en silloin voinutkaan pestiä ottaa vastaan. Itseluottamuksen se joka tapauksessa buustasi aivan uudelle levelille.

Kollegoiden ja asiakkaiden tuki ja palaute ovat tuiki tärkeitä, mutta työajan ulkopuolella paras olkapää löytyy kotoa. Koska mies ei kuitenkaan mahdu tämän tekstin otsikon alle, sivuutamme hänet nyt itsestään selvänä öisien ajatusten kohteena ja siirrymme kategoriaan ystävät. Lähipiirini on ollut antelias, sillä työntöapua ja hyvää esimerkkiä on ollut aina anteliaasti tarjolla. Kiitos rakkaat siskoni Miia, Tiina ja Niina, todellinen ihmenainen ja idolini Elisa, energinen ja aina niin säihkyvä Suvi sekä Lotta, joka johdatti minut viisi vuotta sitten ruokaihmisten pariin ja yhdessä syömisen saloihin.

Teitä kaikkia minä ajattelen öisin, tirautan ehkä muutaman suolaisen kyyneleen ja ihmettelen, miten juuri minua on kohdannut näin odottamaton onni. Kiitos.

ps. Jos yllä olevien kesäisten grilli- ja piknikherkkujen reseptit alkoivat kiinnostaa, niitä pääset tutkailemaan täällä:
Grillattuja munakoisoja vuohenjuustolla  / Beach House Kitchen
Kurkku-fetasalaatti / Hannan soppa
Munakoiso-kaurapala-teriyakivartaat / Tiskivuoren emäntä & Juomavinkki
Persikka-mustikkasalaatti / The Queen of Delicious
Porkkanahodarit / Hannan soppa & Juomavinkki
Taleggio-grillipizza / Lumo Lifestyle

Tässä seison, enkä muuta voi

/ piapas / 4 kommenttia

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niin otsikoivat monet tulevan vuoden suunnitelmia. kymmenen päivää vuodenvaihteen jälkeen voin allekirjoittaa väitteen vain osittain. Tietyt asiat ovat pysyväistä laatua. Puoliso, perhe, ystävät, työ, kokkaaminen, lukeminen ja kirjoittaminen, ne rytmittävät elämääni edelleen. Ei minusta kuoriutunut kellon lyödessä keskiyötä uutta ja upeaa ihmistä, tässä seison edelleen epätäydellisenä itsenäni. Päiväni saattavat täyttyä uudenlaisesta tekemisestä, mutta työpöydän takana ja ystävien ruokapöydässä istuu sama ihminen kuin viimekin vuonna.

Jotain olen kuitenkin vuoden aikana saavuttanut. Sivutoiminen yrittäminen on kasvattanut itsevarmuutta ja osaamista, ja on vähitellen pakko myöntää, että saatan hyvinkin tietää, mitä olen tekemässä. Ainakin asiakkaat tuntuvat olevan sitä mieltä, sillä kirjoittaminen on alkanut kantaa leipää pöytään. Voita ja muita särpimiä saattaa niitäkin leivän päälle löytyä. Kiitos luottamuksesta, te kaikki vuoden 2018 asiakkaat ja yhteistyökumppanit, jatketaan hyvissä väleissä tänäkin vuonna.

kippis

Jossain vaiheessa viime vuotta päätimme työpaikalla nostattaa tunnelmaa positiivisuuskirjekuorilla. Jokaiselle nimettiin oma kuori, johon kukin työkavereista sujautti seuraavien viikkojen ajan pieniä kehuja ja tsemppiviestejä. Löysin omasta kuorestani sanoja, joiden mukaan olen superälykäs monitaituri, naseva sanaseppo, jämpti, inspiroiva ja luotettava. Uskomaton energia, organisointitaidot ja viihdyttävät vitsit mainittiin myös. Kun mieli on maassa, ja tuntuu, etten osaa yhtään mitään, kaivan kuoren esiin ja luen kollegoitteni kirjelmiä. Äkkiä suo lakkaa upottamasta ja rämmin itseni rämeen reunalle. Pilvet lipuvat auringon edestä ja mielen musta mörkö väistyy takavasemmalle.

Blogivuoden tilastoja ja huippuhetkiä

Kun piirrän paperille numeroita, huomaan, että blogikodinkin koko on kasvanut tasaista tahtia. Vuoden 2018 aikana julkaisin 112 tekstiä, joita käytiin lukemassa reilusti yli 200 000 kertaa (huhhuh!). Edelliseen vuoteen verrattuna postauksia on ollut vähemmän, mutta ne ovat olleet pidempiä, monipuolisempia, ja ainakin omasta, hyvin subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna, myös parempia ja mielenkiintoisempia. Yhteistyötä pääsin vuonna 2018 tekemään yli 20 arvomaailmaani sopivan ja blogin tunnelmaan sujuvasti solahtavien yrityksen kanssa. Rima pidetään jatkossakin korkealla, eikä korkealuokkaisesta kirjoittamisesta ei tingitä missään tilanteessa.

Ruokapostauksista viiden kärkeen kipusivat tänä vuonna sähköuunissa paistettu ruisleipä, gluteeniton pizzapohja, helppo punajuuri-vuohenjuustokeitto, klassinen gin & tonic sekä iki-ihana Vanhan Porvoon Glassikko. Tänä vuonna sarjaa jatkavat useat ravintolatestaukset, hapanjuurileivonnan alkeet, pastareseptit, kasvisruoka sekä keittokirjahaasteen paluu. Olemmepa blogikollegoiden kanssa puhuneet myös keittokirjaklubista, mutta siitä lisää tuonnempana.

Matkajutuista kiinnostivat eniten laskureissun pakkausrutiinit, vinkit edullisempaan Lapin-lomaan, matkakassan kerryttäminen, yökyläily Vallisaaressa sekä Barolon viinialue Piemontessa, Italiassa. Saamanne pitää, sillä tämä vuosi on kotimaan matkailun. Yksi ainoa ulkomaanmatka on varattuna ja se suuntautuu Ranskan maaseudulle. Voi hyvinkin olla, että sielläkin juodaan viiniä.

mas palomas dyynit

Rakkaudestakin kirjoitin, ja nelikymppisen naisen elämästä. Luetuimpia aiheita olivat luomen poistattaminen kasvoista, vinkit vuosipäivän viettoon, vapaaehtoinen lapsettomuus sekä erikoiset erojuhlat. Top-viiden joukkoon ylsi myös kertomus rohkeista naisista, jotka purjehtivat yli Atlantin.

Blogi on tuonut tullessaan myös ihania ystäviä, ikimuistoisia tapahtumia, unohtumattomia elämyksiä ja työtilaisuuksia, joihin tuskin olisin törmännyt ilman vuosien mittaan virinneitä verkostoja. Samaan hengenvetoon on todettava, että välillä vaikuttajien pienet piirit ja suljetut kaverikerhot ovat nostaneet pintaan riittämättömyyden, ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunteita. Alakuloisuuden alhot ovat onneksi olleet ohimeneviä. Yritän takoa kovaan kallooni, että minä kelpaan sellaisena kuin olen. Vaakakuppi painuu onneksi hymyjen, hyvän ja halausten puolelle, eikä todellakaan vähiten teidän ansiostanne. Kyllä, juuri teidän – sinun ja kaikkien siellä toisella puolella ruutua. Kiitos.

Oven takana tuntematon tulevaisuus

Työnhaku jatkuu edelleen, ja pettymyksistä toivutaan, sillä suomalainen sisu jaksaa nostaa päätään syvästäkin suosta. En edelleenkään tiedä mitä tuleman pitää. Neljästä kupongista kolme on vetänyt vesiperän. Yhtä vielä odotellaan, mutta juuri nyt näyttää siltä, että parin viikon kuluttua koittaa se kuuluisa yrittäjän vapaus. Ystävän kysymys kahvikupin äärellä yllättää: miltä sinusta nyt tuntuu? Mietin hetken, ja vastaan, että ei oikein miltään. Jossain syvällä kuplii kuitenkin onni, joka saa tanssimaan, kun sininen taivas näyttäytyy tavallisena tammikuisena iltapäivänä ja radiossa soi Coldplayn Viva la Vida.

sardina gran canaria

Maiseman pimennyttyä ailahteleva mieli kääntää takkia ja kyseenalaistaa koettua iloa. Oliko ratkaisu sittenkään oikea, sinustako muka yrittäjä? Ota tästä nyt sitten selvää. Ehkä otankin, mutta en ihan vielä. Ensin hengitän syvään, ja tunnustelen mihin suuntaan elämä vetää. Uskon, että siivet kantavat, kun uskaltaa laskeutua niiden varaan. Yhden oven sulkeuduttua aukeaa monta uutta. Seison paikallani pitkään, mutta lopulta uteliaisuus ottaa vallan ja käsi haparoi ovenkahvaa. Oven takana tuntematon huutaa ja minä vastaan, vaikka pelottaa.

Lyhyenä hetkenä – komeasti kolmevuotias!

/ piapas / 7 kommenttia

Ei mene tasan nallekarkit tämän blogilapsen syntymäpäivillä. Ensimmäistä ja toista vuosipäivää juhlittiin myöhässä ja kolmannella maataan punkan pohjalla kesäflunssassa. Hengitys rohisee, pää on tukossa ja kuumemittarin lukema pysyttelee sitkeästi 37 asteen yläpuolella. Voi lapsiraukkaa. Täten pyhästi lupaan, että neljättä vuotta juhlitaan menneidenkin merkkipäivien edestä. Kakkukekkereillä, kaikenkirjavilla ilmapalloilla ja kuplajuomalla, joka ei lopu kesken. Päivämäärä on jo merkitty kalenteriin ja ympyröity punaisella sydämellä.

Tukkoinen pää on hidas ja sormet helteestä hikiset, joten onnitteluvärssy saattaa jäädä minimittaiseksi, eikä sen sisällöstäkään ole takeita, mutta yritetään nyt kuitenkin. Tärkeintä on ajatus, vai miten se meni?

appelsiinipuu

Miten luonnehtisin silmäterääni? Ikäisekseen se on fiksu ja vähän filmaattinenkin. Omapäinen, erilainen, iloinen ja joskus jopa hauska. Loputon uteliaisuus on sen vallitsevin luonteenpiirre. Välillä tiedonjano yltyy niin valtavaksi, että kirjoittajaa hengästyttää. Se on tietoinen maailmasta ja osaa jo puhua ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä ja kestävistä valinnoista. Kaikkein mieluiten se puhua pälpättää kuitenkin ruuasta ja reissaamisesta. Olen kyllä yrittänyt kertoa, että ilmastonmuutos ja lentäminen kulkevat käsi kädessä, mutta tieto ei ole vielä tavoittanut kolmevuotiaan korvia. Tänä vuonna on valloitettu Englanti, Viro, Espanja, Ruotsi, Montenegro, Hollanti, Portugali, Skotlanti ja kahteen kertaan Italia. Tulevana vuotena piilotan matkalaukun vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan ja siirrän rinkan saataville. On aika mennä mökille ja metsään.

Myös rakkautta on ruodittu. Vaaleanpunaisena mohairlankana se kulkee meteliä pitämättä muiden teemojen lomassa. Tulipunaisen kankaan kuteet odottavat jo syksyä, jolloin kangaspuihin viritellään vähän valkoista, aavistus sinistä, jotain uutta, häivähdys lainattua ja pikkuisen vanhaa. Ei, en tietääkseni ole menossa naimisiin, mutta blogilapseni saa sisaruksen, joka näkee päivänvalon Maikkarin netissä sillä hetkellä, kun uudet rohkeat ja ennakkoluulottomat parit astuvat televisiossa avioon ensimmäisillä treffeillään.

Vauhtia ei puutu, eikä vaaratilanteiltakaan ole vältytty, sillä sellaisia ne kolmevuotiaat ovat. Haparoivat askeleet ovat historiaa – nyt juostaan ja kovaa! Oma tyyli  ja osaaminen on vahvistunut ja vihdoinkin olen saanut taottua kaaliin myös sen, ettei haittaa, vaikka on erilainen tai genren outolintu. Umpihangessa uppuroidessa näkee, kokee ja tuntee tuhannesti enemmän kuin seuratessa valmiiksi aurattua polkua. Siellä me taaperramme käsi kädessä, jalat reittä myöten lumessa, blogilapseni ja minä.

puutarhassa

Yhdessä olemme yltäneet umpihankihiihtojen palkintosijoille. Enkä tarkoita nyt bling-bling-blogigaaloja ja niissä jaettavia pönöttäviä pystejä, vaan rutikuivaa rahaa, jolla voi maksaa lainaa ja täyttää jääkaappia. Seteleiden eteen on tehty oikeita töitä: suunniteltu somesisältöjä, kirjoitettu konsepteja, lähetetty kymmeniä tarjouksia, kuvattu ja käsitelty tuhansia ruutuja, konsultoitu, neuvoteltu, hiottu lauseita, höylätty sanoja ja viilattu pilkkujen paikkaa. Sekä blogissa että sen ulkopuolella. Lopulta tultiin siihen pisteeseen, että ainoa järkevä ratkaisu oli perustaa yritys. Näin yrittäjien tyttärestä, joka koko elämänsä on vannonut palkkatyön nimeen, tulikin sivutoiminen yksinyrittäjä. Tilipussiin kolahtaa toistaiseksi myös puolikkaan päivätyön palkka, mutta ensi vuonna tähän aikaan tilanne saattaa olla aivan toinen.

Kiitos kuuluu paitsi kolmevuotiaalle, myös teille kaikille lojaaleille lukijoille – olette korvaamattomia! Viimeisen vuoden aikana olette käyneet kolistelemassa blogikotini ovia reilut 250 000 kertaa. Se on hurja luku itsenäiselle, itsepäiselle ja itseoppineelle, joka tarpoo tuntemattomassa maastossa ilman portaalien tukea. On mielettömän mukava huomata sekin, että mielenkiintonne kohteet ovat yhtä monipuolisia kuin bloginkin. Eniten suosiota on niittänyt täydellisen ruisleivän resepti, hopeamitali ripustetaan vapaaehtoisesti lapsettoman kaulaan ja pronssia jaetaan laskureissun pakkausvinkeille. Mitalisateen tuntumassa keikkuvat myös Vanhan Porvoon Glassikon suloinen brunssi, kestosuosikkini sitruunarisotto sekä teksti siitä, kuinka rakkaus ei ole vain ruusuja ja romantiikkaa.

Pia Alapeteri kuva: Teemu Kurko

Onnea ihana ja itsepäinen Lyhyenä hetkenä, olet saavuttanut kolme vuodessa paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitellakaan! On ilo seurata kasvupyrähdyksiäsi, rämäpäisen rohkeuden ryöpsähtelyä ja kärrynpyöriä, jotka heittävät maailmani välillä ylösalaisin. Yritän pysyä vauhdissasi jatkossakin!