Mökkikausi päättyi lokakuun ensimmäisinä päivinä. Sen jälkeen elämä on ollut päivästä toiseen selviytymistä. Liian pitkien työpäivien taklausta. Eikä korona varsinaisesti ole huojentanut eloa. Tässä on ollut kaikenlaista.
Paluu kaupunkiin oli samalla paluu kiireiseen todellisuuteen. Maalla minuutit etenivät verkalleen. Tuli rätisi keittiön uunissa, kahvi tuoksui ja paikallisen kotileipomon kanelikierteiden tahmainen sokeri tarttui suupieliin. Talitintit touhusivat pihapuissa, orava istui keskellä huussipolkua ja katseli meitä pää kallellaan. Joutseniakin näkyi vielä. Iltaisin tähdet valaisivat taivaan, eikä valosaasteesta ollut tietoakaan. Työt taittuivat siinä sivussa, järveltä puhaltavan tuulen tahtiin hengitellen, harmaiden päivien lempeässä kajossa.
Kaupungissa kiire kopisi katukivetykseen ja sykki takaraivossa joka ikinen hetki. Koti tuntui tunkkaiselta ja kuumalta. Ilmastointi humisi. Nukuimme molemmat katkonaisesti. Havahduin olemattoman pieniin ääniin, enkä saanut enää unta keskeneräisten asioiden juostessa kilpaa pääni sisällä. Aloin kaipaamaan kolmatta huonetta. Omaa tilaa, jonne paeta, kun peiton kahina pitää hereillä tai kun hiljainen hengityskien kaikuu korvissani kuin kovaäänisistä soitettuna. Ajatus elää edelleen, vaikka olen tähän asti ajatellut, että kaksiota suurempaa emme koskaan tarvitse.
Syyskuun lopulla palkkasin itselleni fysioterapeutiksi koulututtautuneen personal trainerin. Mies pyöritteli päätään ja totesi, ettei kyllä maksaisi kenellekään siitä, että hänelle sanellaan, mitä pitää tehdä. Kiireen kiristämässä arjessa maanantaiksi määrätystä lenkistä tuli henkireikä. Lähdin lähimetsään liikkumaan ja vahvistin vaatimattomia lihaksiani kuminauhajumpalla. Hikoilin olohuoneen lattialla, nostelin neljän kilon puntteja ja puuskutin mittarimatona temppareiden tsemppaamana. Kiloja ei vieläkään ole lähtenyt puolta enempää, mutta kuukaudessa ryhti on suoristunut, olkapäiden kipu kadonnut ja kestävyys kasvanut. Työviikot ovat alkaneet tuntua kevyemmiltä, vaikka tekemistä on edelleen paljon. Nukun aavistuksen paremmin, enkä välttämättä havahdu hereille kuin kerran tai kaksi yössä. Maksan mielihyvin mielenrauhastani, tsemppaamisesta ja kuntoni petraamisesta. Maksan, vaikka teenkin kaiken työn itse.
Lokakuussa töitä alkoi puskea ovista ja ikkunoista, yhtäkkiä asiakkaita oli viiden sijaan kymmenen. Kurjan koronakevään jälkeen olin kiitollinen, että minulla on mielekästä tekemistä ja leipää pöydässä. Sanoin kaikelle kyllä, sillä näinä omituisina aikoina oli pakko pitää kaikki ovet avoinna.Kuuden viikon ajan tein töitä seitsemän päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin tuijotin näyttöä vain muutaman tunnin, kirjoitin kappaleen tai kaksi, käsittelin kuvia, viilasin, hioin ja puunasin niin, että maanantaina oli mukavampi jatkaa töitä. Että urakka olisi edes piirun verran pienempi.
Arvaahan sen, miten siinä sitten käy. Kun kertoo koko päivän muiden tarinoita, omat ajatukset jäävät jalkoihin. Kynnys hivuttautui korkeammalle joka päivä. Näkymätön käsi pinosi rakennuspalikoita päällekkäin ja nosti rimaa. Välttelin ajatuksieni analysointia, pääni järjestämistä ja lauseiden latelemista paperille, vaikka sitä olisin tarvinnut todennäköisesti kaikkein eniten. Lopulta aita nousi niin korkealle, etten enää ylettynyt sen päälle, vaikka kuinka varvistin.
Jätin blogini nojailemaan omaan onneensa. Nojailu muuttui pian notkumiseksi, ja kun jalat puutuivat paikallaan seisoskelusta, se rymähti lattialle, sulki silmät ja torkahti talviuneen. Se on pärjäillyt omillaan tarkkaan ottaen 48 vuorokautta, 5 tuntia ja 31 minuuttia. Niin pitkäksi aikaa en ole koskaan jättänyt sitä yksin. Surettaa vähän. Tai aika paljonkin. Etenkin kun en ole yhtään varma, ehdinkö huolehtimaan siitä paremmin seuraavina kuukausinakaan. Toivon kovasti, että ehdin. Viisivuotias kun ei kuitenkaan loputtomiin elä pelkillä googleosumilla, hakukoneoptimoinnilla ja vanhoilla hittipostauksilla. Se tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, uusia herkkureseptejä ja lämmöllä luotuja lauseita, jotka kietovat sen sydämelliseen syleilyynsä.
Joten tässä sitä nyt ollaan. Purkamassa aitaa, madaltamassa kynnystä ja rakentamassa uutta rutiinia. Sellaista, joka ei vaadi viimeiseen asti viilattuja otsikoita, täydellisiä lauserakenteita, timanttisia kuningasideoita tai muutakaan liian monimutkaista. Itsekritiikin sijaan pääroolissa ovat puolikuivat tarinat ruoasta, reissuista ja rakkaudesta – niin kuin silloin joskus, ennen kuin tästä kaikesta tuli liian vakavaa. En mahdu muotteihin, vaikka niihin yritän itseäni välillä tunkea. Haluan rönsyillä röyhkeästi ja viitata käytössä kulahtaneella kintaalla niille, jotka yrittävät asettaa aiheitani aisoihin tai määritellä sopivan tarinoiden tahdin. Kapinoin, loikin yli genrerajojen ja kirjoitan siitä, mistä mieleni tekee. Oletko edelleen mukana?
ps. Viime perjantaina kirjoitin kirjani esipuheen ja pääsin vihdoinkin myös oikolukuhommiin. Sormet ristissä toivon, että kaikki sujuu painossa suunnitelmien mukaan. Siinä tapauksessa Ruokaystävät ehtii juuri sopivasti pakettiin pukinkonttiin ja kuusen alle. Ennakkotilaamaan saattaa päästä jo marraskuun puolella. Hurjaa!