Jätän puhelimen tuvan pöydälle, otan olkihattuni ja painan mökin oven kiinni. Olen istunut pirtinpöydän ääressä ja tuijottanut ruutua keskeytyksettä melkein kuusi tuntia, joten tauko on paikallaan. Jyrkän mökkipolun yläpäässä hengästyttää jo. Soratien pinta tuntuu terävältä ohutpohjaisten kesäkenkien läpi. Hyttysten ininä on tauonnut, tässä kohtaa ne yleensä saavat tihentämään askelten tahtia. Paarmoja sen sijaan on, mutta niiden kiinnostus lopahtaa nopeasti. Vaalea olkihattu piilottaa lämpöä säteilevän tumman tukan ja usuttaa öttiäiset etsimään parempaa saalista.
Lehti tulee mökkiosoitteen postilaatikkoon iltapäivän aikana. Paitsi tiistaisin ja perjantaisin, jolloin se jaetaan jo aamupostin mukana. Laatikolle on matkaa n. 700 metriä. Viikonloppuna aviisi noudetaan kolmen kilometrin päästä – tai noudettaisiin, jos naapuri ei ehtisi joka ikinen kerta ensin. Se joka käy heittolaatikolla ensimmäisenä, tuo sieltä myös muiden lehdet ja tipauttaa ne kunkin postilaatikkoon. Emme pysty kilpailemaan aikaisten lintujen kanssa, sillä käännämme yleensä kylkeä vielä aamuyhdeksänkin jälkeen.
Arkena vuorottelemme. Mies kävelee matkan usein vasta duunien jälkeen, minä keskellä kirkasta päivää, lounasajan tietämillä. Jos laiskottaa, hyppään punaisen pyörän selkään. Nyt paikalliselta pyöräkorjaajalta ostetun fillarin sisäkumi on rikki, eikä uutta ole ehditty vaihtaa, vaikka sellainen lähikaupasta löytyikin. Siksi kävelen ja järjestelen samalla ajatuksiani järkevämpiin jonoihin.
Mökkitien varressa kukkivat leinikit ja ohdakkeet sekä violetit virnat. Joitain harakankellojakin näkyy ja rentun ruusuja. Jostain syystä lupiinit eivät ole levinneet näille pientareille, vaikka niitä isomman hiekkatien haarasta löytyykin. Bongaan ainakin viisi erilaista perhosta. Niitä en tunne, pitäisi varmaan perehtyä paremmin.
Kyykistyn poimimaan muutaman punaisena hehkuvan metsämansikan. Autiotalon pitkäksi kasvaneesta heinikosta pyrähtää lentoon rastas. Koivikko kaikuu lintujen liverryksestä, lähellä säksättää räkättirastas, kauempaa kuuluu laulurastaan taitava tulkinta. Pellolta lennähtää ruskeahko pikkulintu, jota en tunnista. Se räpyttelee aika ajoin paikallaan kuin paraskin kolibri ja katoaa sitten talon harjan taakse. Utelias kivitasku lyöttäytyy matkaani ja seuraa minua lennähtäen puusta puuhun aina postilaatikoille asti.
Soratie rasahtelee askelten alla. Välillä tömistelen tahallani, sillä en halua kohdata käärmettä. Tahdon tehdä myös karhuille tiettäväksi, että täältä tullaan, kannattaa pysyä kuusien suojissa. Pieksämäellä on tehty tänäkin kesänä useita havaintoja mesikämmenistä, jotka liikkuvat lähellä asutusta pentuineen. Näiltä kulmilta ei ole ollut raportoitavaa, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö metsien kuningas hallitsisi tätäkin osaa valtakunnastaan. Kahden kesän kokemuksella ympäristö on samaan aikaan tuttu ja vieras. Yksin käveleminen mökkitiellä jännittää vähän edelleen.
Maisema on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta. Koivut riiputtavat oksiaan tien yllä, vieressä havisevat haavat ja sähkölinjoilla istuu pääskysiä. Taivas on häikäisevän sininen, pellot, pientareet ja metsät hehkuvat kaikissa vihreän sävyissä. Kuljen yli satavuotiaan maalaistalon ohi ja kuvittelen, millaista elämä on tuohon aikaan ollut. Saavun postilaatikoille, poimin käteeni päivän lehden ja käännyn takaisin. Mökille palattuani kävelen suoraan laiturille, pujahdan pois vaatteistani ja pulahdan uimaan. Mikä onni ja autuus!