Mietteitä mökkitien varrelta

Jätän puhelimen tuvan pöydälle, otan olkihattuni ja painan mökin oven kiinni. Olen istunut pirtinpöydän ääressä ja tuijottanut ruutua keskeytyksettä melkein kuusi tuntia, joten tauko on paikallaan. Jyrkän mökkipolun yläpäässä hengästyttää jo. Soratien pinta tuntuu terävältä ohutpohjaisten kesäkenkien läpi. Hyttysten ininä on tauonnut, tässä kohtaa ne yleensä saavat tihentämään askelten tahtia. Paarmoja sen sijaan on, mutta niiden kiinnostus lopahtaa nopeasti. Vaalea olkihattu piilottaa lämpöä säteilevän tumman tukan ja usuttaa öttiäiset etsimään parempaa saalista.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Lehti tulee mökkiosoitteen postilaatikkoon iltapäivän aikana. Paitsi tiistaisin ja perjantaisin, jolloin se jaetaan jo aamupostin mukana. Laatikolle on matkaa n. 700 metriä. Viikonloppuna aviisi noudetaan kolmen kilometrin päästä – tai noudettaisiin, jos naapuri ei ehtisi joka ikinen kerta ensin. Se joka käy heittolaatikolla ensimmäisenä, tuo sieltä myös muiden lehdet ja tipauttaa ne kunkin postilaatikkoon. Emme pysty kilpailemaan aikaisten lintujen kanssa, sillä käännämme yleensä kylkeä vielä aamuyhdeksänkin jälkeen.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Arkena vuorottelemme. Mies kävelee matkan usein vasta duunien jälkeen, minä keskellä kirkasta päivää, lounasajan tietämillä. Jos laiskottaa, hyppään punaisen pyörän selkään. Nyt paikalliselta pyöräkorjaajalta ostetun fillarin sisäkumi on rikki, eikä uutta ole ehditty vaihtaa, vaikka sellainen lähikaupasta löytyikin. Siksi kävelen ja järjestelen samalla ajatuksiani järkevämpiin jonoihin.

Mökkitien varressa kukkivat leinikit ja ohdakkeet sekä violetit virnat. Joitain harakankellojakin näkyy ja rentun ruusuja. Jostain syystä lupiinit eivät ole levinneet näille pientareille, vaikka niitä isomman hiekkatien haarasta löytyykin. Bongaan ainakin viisi erilaista perhosta. Niitä en tunne, pitäisi varmaan perehtyä paremmin.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Kyykistyn poimimaan muutaman punaisena hehkuvan metsämansikan. Autiotalon pitkäksi kasvaneesta heinikosta pyrähtää lentoon rastas. Koivikko kaikuu lintujen liverryksestä, lähellä säksättää räkättirastas, kauempaa kuuluu laulurastaan taitava tulkinta. Pellolta lennähtää ruskeahko pikkulintu, jota en tunnista. Se räpyttelee aika ajoin paikallaan kuin paraskin kolibri ja katoaa sitten talon harjan taakse. Utelias kivitasku lyöttäytyy matkaani ja seuraa minua lennähtäen puusta puuhun aina postilaatikoille asti.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Soratie rasahtelee askelten alla. Välillä tömistelen tahallani, sillä en halua kohdata käärmettä. Tahdon tehdä myös karhuille tiettäväksi, että täältä tullaan, kannattaa pysyä kuusien suojissa. Pieksämäellä on tehty tänäkin kesänä useita havaintoja mesikämmenistä, jotka liikkuvat lähellä asutusta pentuineen. Näiltä kulmilta ei ole ollut raportoitavaa, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö metsien kuningas hallitsisi tätäkin osaa valtakunnastaan. Kahden kesän kokemuksella ympäristö on samaan aikaan tuttu ja vieras. Yksin käveleminen mökkitiellä jännittää vähän edelleen.

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

mökkitien varrelta

Maisema on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta. Koivut riiputtavat oksiaan tien yllä, vieressä havisevat haavat ja sähkölinjoilla istuu pääskysiä. Taivas on häikäisevän sininen, pellot, pientareet ja metsät hehkuvat kaikissa vihreän sävyissä. Kuljen yli satavuotiaan maalaistalon ohi ja kuvittelen, millaista elämä on tuohon aikaan ollut. Saavun postilaatikoille, poimin käteeni päivän lehden ja käännyn takaisin. Mökille palattuani kävelen suoraan laiturille, pujahdan pois vaatteistani ja pulahdan uimaan. Mikä onni ja autuus!

Miten mökkiunelmista tuli totta?

Miten tässä näin kävi? Miten löysimme tänne, tämän tummavetisen järven rantamille, tähän punaiseen tupaan ja tuohon pihakeinuun ison pihlajapuun alle? Miten mökkiunelmista tuli totta? Tarina alkaa todennäköisesti kaukaa lapsuudesta, ensimmäistä vuosista, joiden muistikuvat alkavat jo haihtua tärkeämpien tieltä. Sukulaisten ja tuttavien mökeistä siellä, täällä ja tuotlla. Huviloista ja siirtolapuutarhoista, joissa olen päässyt piipahtamaan pikaisesti. Sillä omaa mökkiä meillä ei koskaan ole ollut.

mökkiunelmista totta

Mökkiä korvasi mummola. Serkukset, jotka juoksentelivat puolipukeissa puutarhaletkun virtaavan veden alla ja kymmenhenkinen lapsikatras, joka kokoontui rintamamiestalon portaille tai ahtautui kiikkerään puutarhakeinuun yhteispotrettia varten. Kesät, jolloin juotiin marjamehua laseista, joissa oli punaisia sydämiä. Helteiset hetket, jolloin jännitettiin hetkiä korkealle navetan päähän rakennetussa huussissa, jossa oli kaksi reikää vierekkäin. Pihasauna, jonka kivilattia tuntui karkealta pienten jalkojen alla, ja jonka vesipata oli niin suuri, että siinä olisi melkein voinut uida.

Kaupungissa asuneella Kuopion mummilla oli siirtolapuutarhamökki, jonka pieniin neliöihin mahduimme mainiosti. Alueen kuivakäymälät olivat lapsen mittakaavasta kaukana, joten pissasimme ämpäriin, jonka sisältö sitten kaadettiin ruusupensaiden ravinnoksi. Syreenien varjoissa hörpimme T-kaupan kaakaota, sitä, joka ei sekoittunut kunnolla maitoon, vaan jäi ihaniksi suklaakokkareiksi maidon pinnalle.

mökkiunelmista totta

Myöhemmin mökki muutti renkaiden päälle. Asuntovaunu parkkeerattiin Jukujukumaahan, Hailuodon hiekalle tai Punkaharjun leirintäalueelle. En muista, miten mahduimme kuudestaan nukkumaan vaunun varsin rajallisiin yöpymistiloihin, mutta niin vain matkasimme muina karavaanareina läpi Suomen useampana kesänä. Sitten muutimme pohjoisesta etelään. Meren läheisyys kannusti hankkimaan veneen, joten loput lapsuudesta vietettiin kelluvalla mökillä. Ensin pienellä moottoripaatilla ja myöhemmin pikkuisen isommalla purjeveneellä. Maisemat vaihtuivat, meri tuoksui, savukampela oli tuoretta, eikä sinilevästä ollut huolta.

Kun muutin omilleni, pääsin mökkeilemään harvemmin. Joskus juhannusta vietettiin kaverinkaverin tiluksilla järven rannalla, mutta useimmiten keskikesää ja monia muitakin kinkereitä juhlittiin kuivan maan mökillä Fagervikin vanhalla ruukkialueella, ensimmäisen poikaystävän kotikonnuilla. Kaikkien vanhemmat asuivat silloin maalla, joten mökkiä ei tarvittu, riitti, että talo oli tyhjänä. Kun liityin liki kolmikymppisenä Savolaisen Osakunnan kuoroon, oli edessä lukematon määrä vapaamuotoisia kesäleirejä, mökkireissuja, tervahöyryristeilyjä ja uusiavuosia iloisessa Itä-Suomessa. Verenperintönä saatu rakkaus Kallaveteen ja Saimaan rannoille ryhtyi roihuamaan.

mökkiunelmista totta

Kuusi vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Ihmettelen edelleen sitä, kuinka jo ensimmäisillä treffeillä astuimme unelmissamme yhteisen mökin ovesta sisään. Kuinka kaipasimmekin samaa sielunmaisemaa: puhdasta järveä, kumpuilevaa mökkitietä, punaista tupaa, ajan patinoimaa soutuvenettä ja lempeiden löylyjen rantasaunaa. Kun unelmat oli piirretty yhteiselle kartalle, mikään ei voinut enää estää meitä.

Mökkiunelmia toteuttamassa

Ensimmäisenä yhteisenä kesänä emme vielä uskaltautuneet tositoimiin, mutta seuraavana vuonna vietimme neljällä eri vuokramökillä yhteensä kuukauden kesästämme. Kuulostelimme, kokeilimme ja tunnustelimme. Millaisissa oloissa viihdymme? Haaveilemmeko luksuksesta vai alkeellisemmista olosuhteista, haittaako kantovesi, entä jos sähköä ei ole? Olemmeko oikeasti mökkiläisiä vai luulemmeko vain olevamme?

mökkiunelmista totta

Kolmantena kesänä vuokramökkivirityksiä jatkettiin. Vietimme kesää Kukkialla, ajelimme mökille Asikkalaan ja kokeilimme mökkeilyä Juvan tietämillä. Vertailimme varustelutasoja, mietimme sijaintia ja testasimme erilaisia pohjaratkaisuja. Tässä on sitä jotain, tuota emme oikeastaan halua edes harkita. Tavoite alkoi kirkastua. Neljäs mökkikesä saapui syliimme sattumalta. Kun italiassa asuva perhe tarvitsi talonmiestä omalle mökilleen Etelä-Savossa, olimme siltä seisomalta valmiina. Ajoimme katsomaan kesäpaikkaa pääsiäisenä ja jäimme saman tien yöksi. Hoidimme hurmaavaa punaista tupaa kuin omaamme, putsasimme ja puunasimme, nikkaroimme viljelylaatikot, kasvatimme perunoita, öljysimme terassin, maalasimme saunan verannan ja viihdyimme vielä toisenkin vuoden.

mökkiunelmista totta

Sitten omistaja tahtoi mökin takaisin omaan käyttöönsä. Kun luopumisen tuska oli hieman hälvennyt, alkoi armoton metsästys, sillä kesä ilman mökkiä ei tuntunut kesältä lainkaan. Nälkä oli kasvanut syödessä ja kriteerit kiristyneet ehkä hieman liikaakin. Katselimme monia, mutta mikään ei innostanut tarpeeksi. Sijainti oli väärä, rannan ilmansuunta huono, kulkuyhteydet vaikeat, keittiö pieni, tontti olemattoman kokoinen, ranta liian ryteikköä, sauna huonossa kunnossa. Oikotiet, etuovet ja muut mökkipörssit selattiin läpi monta kertaa päivässä. Sitten tärppäsi. Juuri ennen kuin pandemia pani maailman polvilleen ja nosti mökkien hinnat pilviin, löysimme etsimämme. Torppa oli pieni, vedetön ja osittain sähkötönkin, mutta mikä tärkeintä, punaisella tuvalla oli tarina – ja se sijaitsi Savossa, puhtaan järven rantaviivalla. Kaupat tehtiin kahden kuukauden kuluttua, ja loppu onkin mökkipäiväkirjaan rakkaudella raapustettua historiaa!

mökkiunelmista totta

On hämmentävää huomata, kuinka käytännössä kaikista muutaman vuoden takaisista mökkiunelmista on tullut totta. Leikittelimme aikanaan ajatuksella, että jos osallistuisimme kuvitteelliseen mökkikaupat sokkona -ohjelmaan, mitkä olisivat kolme kriteeriä, joiden tulisi vähintään toteutua. Kauan ei tarvinnut miettiä: puilla lämpiävä sauna puhtaan järven rannalla, riittävä etäisyys naapureihin sekä korkeintaan kolmen tunnin ajomatka. Viimeisestä jouduimme pikkuisen tinkimään, mutta muuten saimme sen, mitä toivoimme ja vielä vähän enemmän. Tässä sitä ollaan ja eletään, unelmien keskellä, Etelä-Savon sydämessä. Aamulla, peilityyneen järveen pulahtaessani en voi käsittää onneani – mikä mökkiparatiisi meillä onkaan!

Kesäkuun kootut selitykset

Olen tuijottanut tyhjää arkkia näytölläni parin tunnin ajan. Kynnys aloittaa on jälleen noussut kohtuuttoman korkealle, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaa, joten asettelen aluksi muutaman lauseen perätysten ja katson, mihin se johtaa. Jospa jutun juoni selviäisi ja punainen lankakin löytyisi sateenkaarenvärisestä sekamelskasta, jämälankojen ja langanpätkien joukosta. Neulat, heinäsuovat, herneet, prinsessat ja patjat, ne kaikki tuntuvat liittyvän tähän kevääseen. Tai kesään, tähän vuodenaikaan, joka juuri nyt on meneillään.

kesäkuun kootut selitykset varpaat matolla

Kiirettä on pitänyt koko kevään. Hyvähän se on, että tekemistä riittää, minua muistutellaan. Niin onkin, töitä on ja se on tärkeää. Tekee itsetunnollekin hyvää. Pönkittää sopivasti ja auttaa nostamaan nenän vedenpinnan yläpuolella. Viivan alle jää muutakin kuin leivänkannikoita, eikä taloudellisessa tilanteessa ole valittamisen aihetta. Kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä hallinnassa ja perustukset vatupassinkin mukaan viivasuorassa. Pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen.

Ja olenhan minä, mutta sitten taas en. Vaikka pää onkin pinnalla, pinnan alla ailahtelee ahdistus. Se tuntuu rintakehässä herätessä ja lähettää levottomuutta jalkoihin, vie voimat ja tyhjentää takin yhtäkkiä ja arvaamatta. Se on tunne, jota on vaikea kuvailla. Vielä vaikeampaa on vastata kysymykseen, mikä minua ahdistaa. En tiedä. Ehkä palautuminen on jäänyt puolitiehen. Ehkä ahdistus johtuu siitä, että olen täällä, enkä jossain toisaalla. Ehkä yritän olla liian tehokas. Niin tehokas, etten lopulta saa mitään aikaan. Ja sekin ahdistaa.

Edellisestä blogitekstistä on yli kolme kuukautta ja treeniohjelma jämähtänyt viikolle viisi. Kirjaa pitäisi markkinoida, somevideoita kuvata, kesäkeittiön rakentaminen aloittaa, terassi kunnostaa, veranta maalata, verhot ommella ja villapaita saada valmiiksi. Lukupino kasvaa ja tiskivuori on valtava. Luovasta kirjoittamisestakin on kadonnut kosketus. Laituri sentään on valmis, mutta senkin rakensi puolisoni, en minä. Miksi kaikki muut ehtivät enemmän ja minä vain näin vähän?

uusi laituri

Onneksi on mökki ja kalenteriin merkitty neljän viikon loma. Tiedän jo nyt, että pirullisinta on päästää irti. On vaikeaa olla vaatimatta itseltään yhtään mitään, ryhtyä tarpeettomaksi, sukeltaa somettomuuteen, antaa ajatusten vaeltaa, nukkua pitkään ja hengittää syvään. Pitäisiköhän jo alkaa harjoitella?