ajattelin tänään

Nostalgiatripillä – miten minusta tuli minä?

/ piapas / 2 kommenttia

Minä en ole mistään kotoisin. Tätä totuutta olen sohinut sivulauseissani aiemminkin, mutta mainintaa syvämmälle en ole lähtenyt menneisyyttä kaivelemaan. Nyt sitten kuokitaankin ja kunnolla.

nostalgiatripillä

Tämä matka on odottanut itseään jo pitkään. Puolitoista vuotta puskin pylly edellä puuhun odotellen jotain merkkiä, oikeaa ajankohtaa ja valmista sapluunaa, johon voisin itseni istuttaa. Venailisin varmasti vieläkin, jos en olisi päättänyt ostaa pelkän menolennon sijaan huomattavasti halvempaa meno-paluuta palatessani kotiin huhtikuiselta hiihtoreissulta.

Ennen kuin mökkikesästä oli tietoakaan, olimme kirjoittaneet kalenteriin elokuun ensimmäisen viikonlopun kohdalle sanaparin Pyhä Unplugged. Edellä mainitun paluulennon olin varannut varta vasten heinäkuun lopulle, joten matkalla tunturiin minä päätin pysähtyä pariksi yöksi Rovaniemelle. Kaupunkiin, josta olen muuttanut etelään 11-vuotiaana, 31 vuotta sitten.

Tutuista kaduista on ehtinyt kolmessakymmenessä vuodessa tulla uppo-outoja vieraita. Vain lentokenttä ja rautatieasema tervehtivät edelleen kuin vanhaa ystävää, sillä niiden ovien kautta on kuljettu kymmeniä kertoja kohti hiihtokeskusten hohtavia hankia.

Nyt oli tarkoitus kerrankin pysähtyä ja verestää vanhoja muistoja. Ihmetellä muuttuvaa kaupunkikuvaa, etsiä kortteleita, jotka herättelisivät henkiin kymmenien vuosien alle hautautunutta historiaa. Nostalgisoida häpeilemättä entisiä aikoja, kuten ylpeästi keski-ikäisen kai kuuluukin. Olin lähdössä matkaan yksin, mutta onnekseni sain ylipuhuttua mukaan pikkusiskoni, joka otti ja varasi matkat parin päivän varoitusajalla. Arvostan, sekä sekä seuraa että kuvausapua!

nostalgiatripillä

Nostalgiatripin ensimmäinen päivä kuluu fillarin selässä. Pysähdymme aina, kun maisemat muistuttavat menneestä. Tai minä pysähdyn ja sisko tekee paniikkijarrutuksen takanani. Hän on ollut nelivuotias muuttaessamme etelään, joten tällä reissulla minä vien ja hän vikisee.

Ensin tulee vastaan hammashoitola, jossa kävin oikomishoidoissa heti ensimmäisinä kouluvuosina. Kuljin taksilla 30 kilometrin matkan ala-asteelta hammaslääkärin tuoliin. Tunnen hampaissani välittömästi kuminauhojen kiristyksen ja hammasrautojen jomotuksen. Muistan jokaisen hampaanpoiston, paikkauksen ja tarrat, joita hoitolassa jaettiin. Pihan toisella puolella on edelleen kirjasto, jonne oli lupa mennä heti, kun lääkäristä oli reippaasti selvitty.

Pari kilometriä hammaslääkäristä pohjoiseen seisoo vanhalla paikallaan yksi lapsuuteni neljästä ala-asteesta. Maahan maalatut hyppyruudukot ja tervapata ovat haalistuneet, mutta kenttä jonka ympäri kulki hiihtolatu on vielä tallella. Pyörätelineet, joihin kolmasluokkalaisena parkkeerasin vaaleansinisen nopsani seisovat mutkille potkittuina lauta-aidan vieressä.

Kilometrin päässä koulusta on rivitaloasunto, jonka naapurissa asusti aikoinaan suomenpystykorva, ja jonka metalliseen mattotelineeseen kieli oli ihan pakko törkätä kiinni pakkasella. Otamme kuvia ja yritämme rekonstruoida menneisyyden mielikuvat ilman lunta ja paukkupakkasia.

kieli mattotelineessä

Ounasjoen vartta seuraamalla löytyy seuraava kohde – vanha koulurakennus toisessa kaupunginosassa, ja vuokratalot, joissa asuimme puolisen vuotta. Nyt taloille on annettu purkutuomio ja ovet on pönkätty sisäpuolelta kiinni. Pihalla kasvaa puoli metriä korkea heinä, ja autio hiekkalaatikko on lohduttoman näköinen.

Toisena päivänä kierrämme autolla Kemijoen vartta. Ensin Rautiosaareen, jossa meitä odottaa hylätty päiväkoti ja kaksivuotiaan minäni vanha koti 70-luvun rivitalossa. Sitten ajamme Petäjäskosken voimalaitoksen kautta Leipeelle. Rakkaimman lapsuuden paikan pihalla on sikin sokin tyhjiä kaljatölkkejä ja lasten saappaita. Aurinko paahtaa ja linnut ovat hipihiljaa. Elokuvissa ja kirjoissa tällainen hetki enteilee jotain tapahtuvaksi. Ovet ovat selällään, mutta en uskalla huhuilla, onko ketään kotona. Rappukäytävä on maalattu vaaleanpunaiseksi.

Paluumatkalla piipahdamme Jaatilan ala-asteelle, jossa kävin esikoulua ja aloitin koulutieni. Pienestä kyläkoulusta on tullut matkamuistotehdas, mutta ulkovessat ja kulhatanut kiipeilyteline on vielä paikallaan. Viimeinen etappi on Muurolassa. Vuokrakerrostalon pihalle kaartaa samaan aikaan auto, josta lastataan ulos epäilyttävää tavaraa. Ylhäältä parvekkeelta silminnähden juopunut mies opastaa kiroilevia kantajia. Entisen kotirapun ovi on auki, mutta me häivymme nopeasti ja vähin äänin.

Olo on hämmentynyt ja hiukan apea, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Alan nimittäin ymmärtää aikuista itseäni paremmin. Vähitellen tajuan, miksi minulla on niin valtavan vahva tarve kuulua joukkoon, ja miksi astun aina vaan rohkeammin epämukavuusalueelle tutustuakseni uusiin ihmisiin, vaikka pelkäänkin tulevani torjutuksi. Miksi en loppupeleissä sittenkään tunne kuuluvani niin erilaisten etelänihmisten joukkoon ja miksi tuntuu siltä, etten ole koskaan ehtinyt juurtua minnekään. Olen kyllä tiedostanut nämä asiat ennenkin, mutta nyt ne tuntuvat paljon konkreettisemmilta syiltä ja seurauksilta.

nostalgiatripillä

Palaan nostalgiatripin tunnelmiin myöhemmin tänä vuonna. Sitä ennen on matkustettava vielä Inkooseen, Leppävirralle ja Nurmijärvelle sekä kierrettävä kaikki kuusi entistä osoitetta Espoossa ja Helsingissä. Sitten olen valmis jakamaan menneisyyteni teidän kanssanne. Makumuistojen kera.

Nostalgiatrippailun sivutuotteena me söimme ja joimme erinomaisen hyvin, yövyimme kaupungin parhaassa hostellissa, uimme lämpimässä Kemijoessa, istuimme kesäiltaa terassilla, ihailimme valloittavia vaaramaisemia ja ihmettelimme keskellä kesää tuikkivia jouluvaloja. Tästä kaikesta kuulette toivottavasti jo ensi viikolla!

Mökkeilijän luontopäiväkirja – lepakoita, haikaroita ja syöksyviä sudenkorentoja

/ piapas / 5 kommenttia

Seitsenvuotias siskontyttöni seisoo keskellä mökkiä ja kysyy silmät suurina, onko tämä ainoa televisio täällä? Tason päällä tönöttää pieni kuvaputkitelkkari vieressään laatikollinen vanhoja VHS-nauhoja. Onhan se, naurahdan ja jatkan, että olemme katsoneet telkkaria vain kolme kertaa koko mökkikesän aikana (koska jalkapallo). Että ei mökille ole tultu ruutua tuijottamaan, vaan nauttimaan ulkoilmasta, uimisesta, lukemisesta, loikoilusta, pienestä puuhastelusta ja tietysti maisemista. Mutta entäs Pikku Kakkonen aamuisin, eikö sitäkään katsota?

kukat

Vien tytön lasiverannalle ja istun hänen viereensä. Tässä on meidän telkkarimme, selitän. Nämä suuret ikkunat järvelle, jossa tapahtuu koko ajan kaikenlaista jännittävää. Joutsenperheen kolme poikasta kasvavat hurjaa vauhtia, kuikka huutelee hämärässä, tiirat kisailevat pikkukaloista ja koskelot sukeltavat saaliin perässä kuin torpedot konsanaan.

Illalla sudenkorentoarmeijan sotakoneet suihkivat ilmassa menemään niin, että heikompia hirvittää. Saalis on tarjottimella, sillä suuren aurinkovarjon päällä kuhisee satoja lentomuurahaisia. Toinen buffet on katettu rantakoivikkoon, jossa vain muutaman tunnin elävät surviaiset suhaavat yksitoikkoista vertikaalista rataansa yhä uudestaan ja uudestaan.

kukat

Terassilautojen välistä kurkistelee mustanharmaa sisiliskolapsi. Se kävelee muitta mutkitta kädelle paistattelemaan päivää. Yksi aikuisista liskoista on pudottanut hätäpäissään häntänsä, toinen tepastelee puukaiteella esittelemässä erikoispitkää pyrstöään, jonka veroista kukaan meistä ei aiemmin ole nähnyt. Vauvan viltillä etenee hitaasti mutta varmasti sireenikiitäjän lihava toukka. Sitä jaksamme ihmetellä pitkään.

kimalainen

Pääskyset esittelevät lentotaitojaan korkeuksissa ja saunan jälkeen järven yli lentää iso lintu. Luulen sitä sivusilmällä kurjeksi, mutta tarkemmin katsoen kaula ja jalat ovat aivan liian lyhyet. Joutsenkaan se ei ole, sillä siivet ovat täysin eri malliset. Kun lintu avaa suunsa ja rääkäisee, ei enää ole epäilystäkään siitä, mikä otus siellä liihottaa. Vallisaaresta tuttu haikarahan se siinä. Kurkiakin näemme päivittäin, ne asuvat kapealla kannaksella muutaman sadan metrin päässä mökkirannassa.

luontopäiväkirja

Perhosia on paljon. Niitä olen huono tunnistamaan, mutta lajeja on ainakin parikymmentä erilaista. Öttiäisten määrä tontilla on vähän liiankin runsas. Etenkin paarmat ja ampiaiset saisivat pysytellä suosiolla kauempana. Hyttysiä on onneksi ihmeellisen vähän.

Järven pohjassa elelevät simpukat ja kotilot omaa verkkaista tahtiaan. Öisin ne etsivät uusia asuinsijoja ja jättävät jälkeensä hiekkaan uurretun vanan. Rantavedessä uivat myös pienet ahvenet, särjet ja onpa siinä bongattu myös kyljellään nukkuva hauki, joka tajusi potkaista itsensä liikkeelle vasta, kun sitä kosketti sormella. Pohjasta kasvavat nuottaruohot ovat merkki järven puhtaudesta. Sinileväkukinnot saavuttivat silti myös meidän mökkirantamme, mutta onneksi vain yhdeksi iltapäiväksi. Seuraavana aamuna vihreät hiutaleet olivat jo poissa.

luontopäiväkirja

Vesillä liikkuu muitakin kuin lintuja, joku meloo kajakilla, toinen soutaa. Niemessä lasketaan verkkoja, joku käy kokemassa katiskan. Surffaajiakin on nähty, naapurimökillä näytti olevan myös SUP-lauta käytössä. Omassa rannassamme on joogattu, uitu, kelluttu ja snorklattu. Järvestä on viihdykkeeksi monin tavoin.

Illan pimentyessä seuraamme lepakoiden järjestämää jännitysnäytelmää. Mietimme missä ne yöpyvät ja liittyykö välikatolta kuuluva rapina niihin. Hämärässä loikkii myös viitasammakoita, yöllisellä huussivisiitillä ne väistävät viime tingassa askeleen alta.

luontopäiväkirja

Ja entäs kaikki ympärillä kasvava vihreä, sinisellä taivaalla purjehtivat poutapilvet, hiekkapohjainen, upean kirkas järvi, horsmat, hiirenvirnat, harakankellot ja muut niittykukat, havisevat haavanlehdet ja tyyni vedenpinta. Puolukoista, mustikoista, metsämansikoista ja punaisenaan loistavista vatukoista puhumattakaan.

Suomalainen luonto on ihmeellinen. Se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Jokainen vuosi on edellistä kuumempi, jos maapallon keskilämpötiloja katsotaan. Kolmenkymmenen asteen helteet hivelevät pohjoisen asukkaita, mutta eivät ole pelkästään hurraamisen arvoinen asia. Kun tämä pallo, jolla elämme, on kulutettu loppuun, ei ole toista ottaa tilalle. Sinä ja minä voimme vaikuttaa valinnoillamme siihen, että ainutlaatuinen ympäristömme säilyy monimuotoisuudessaan myös siskontytöille ja heidän lapsilleen.

sisilisko

Kolmen hellepäivän ja kymmenien järvessäpulikointihetkien jälkeen siskojen perheet pakkaavat kassinsa ja lähtevät kohti kotia. Telkkari on avattu yhden ainoan kerran.

42-vuotias keski-ikäisyyden kynnyksellä

/ piapas / 4 kommenttia

Vuonna 2016 vastasyntyneiden tyttöjen tilastollinen elinajan ennuste on 84 vuotta. Minun, kuten muidenkin 42 vuotta sitten syntyneiden naisten, on 70-luvulla ennustettu elävän keskimäärin 76-vuotiaiksi. Tilastot ovat tilastoja, ne ottavat huomioon yleiset elintavat, sukupolven sairaudet ja muut mitattavissa olevat seikat. Jos tupakoit askin päivässä tai tissuttelet viikkokaupalla, vaikuttaa se eittämättä terveyteen. Perintötekijöille ei voi mitään, ja joskus kierrepallo kolahtaa kohdalle, vaikka eläisi kaikkien mittareiden mukaan maailman terveellisintä elämää.

42 vuotta elämän tarkoitus

Netti on pullollaan elinikään liittyviä testejä. Google valitsi minulle muutaman, joista ensimmäiseen päätin huvikseni vastata. Jos rehellisiä ollaan, lähestyvällä syntymäpäivällä saattoi olla osuutta asiaan. Iän, sukupuolen, painon ja pituuden jälkeen kerroin kyselylle, etten ole koskaan edes maistanut tupakkaa tai huumeita, että juon alkoholia kohtuudella, että verenpaineeni on normaali ja että vanhempani ovat yli 70 ja edelleen terveitä. Olen fyysisesti jossain määrin aktiivinen, perintötekijäni ovat tietääkseni puhtaat ja liikennekäyttäytymisenikin moitteetonta, eikä stressikään vaivaa, ainakaan joka päivä.

Tulos ilahdutti, sillä elintapojeni perusteella saatan elää jopa 95-vuotiaaksi. Huimaa ajatella, että en välttämättä olekaan vielä puolimatkassa! Olin otsikoinut tämän tekstin luonnoksen “42-vuotias – virallisesti keski-ikäinen”, mutta testin tekemisen jälkeen päätin muuttaa suunnitelmia. Minähän olekin vasta keski-iän kynnyksellä!

Viimeksi viikko sitten puhuimme ystävien kanssa siitä, kuinka emme haluaisi vanheta. Kuinka ulkokuori rapistuu, vaikka sisällä asuu se sama lapsi, joka sinne aikanaan asettui. Se haluaa edelleen leikkiä, tanssia, laulaa, pelleillä, kokeilla rajojaan, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Harmaa, paikalleen pysähtynyt arki ei ole sitä varten. Silti se käyttäytyy ikänsä mukaisesti ja tanssii ympäröivän yhteiskunnan pillin mukaan. Käy töissä yhdeksästä viiteen, rakentaa talon, maksaa velkaa ja veroja, hankkii farmarin ja kaksi lasta. Puurtaa läpi elämän vain harmitellakseen kiikkustuolissa, miksi unelmat jäivät unelmiksi.

Olen aina taistellut tuulimyllyjä vastaan. Alkuun vain pääni sisällä, nykyään näkyvämmin. Ei minua enää kiinnosta mitä muut ajattelevat. Yhteiskunnan normeille nauran ja Sipilän synnytystalkoilla heitän sotkapariskuntaa, joka kuhertee ruovikossa. Mitä sitten, jos jonkun mielestä pukeudun ikääni sopimattomasti, mitä sitten jos tukkani on sekaisin ja punainen kynsilakka halkeilee rumasti. Mitä sitten, vaikka joku rypistää kulmiaan vapaaehtoiselle lapsettomuudelleni ja toinen haukkuu, kuinka edesvastuutonta on olla tuottamatta uusia veronmaksajia, sillä kenen oikein luulen eläkkeeni tulevaisuudessa maksavan. Tiedoksi vaan tällekin solvauksia viljelleelle herralle, että älä hikeenny, sinä et ainakaan niitä maksa (eikä todennäköisesti kukaan muukaan). Eläkejärjestelmä romuttuu taatusti ennen kuin minun ikäluokkani edes lähentelee eläkeikää. Aion elättää itseni ja kustantaa unelmani myös silloin.

42 vuotta elämän tarkoitus

Kynttilät eivät enää mitenkään mahdu kakun päälle, ja tiimalasin hiekanjyväset valuvat väistämättä hiljalleen alaspäin. Rajallisten päivien sijaan ajattelen mielummin, että lähestyvä keski-ikä on kuin keskipäivä. Aurinko paistaa suoraan etelästä ja edessä on liuta ennustamattomia seikkailuja. Ja rakkautta, käsittämättömän paljon rakkautta. Sillä se on elämän tarkoitus, jos minulta kysytään.

Ihanaa juhannusta ihmiset! Pysykää pinnalla ja ruuhkassa rauhallisina. Ja jos jossain välissä ehditte, skoolatkaa elämälle!