Kurkussa tuntuu pala, joka ei lähde nielemällä. Uni keskeytyy useamman kerran yössä painajaisiin ja levottomiin ajatuksiin. Mitä tämä nyt taas on, ihmettelen, sillä vaikka vapaata on kerrankin riittävästi, tuntemukset täsmäävät vuoden takaiseen aikaan, kun kalenteri repeili liitoksistaan ja olin luhistua työtaakan alle. Stressiä tämä ei voi olla – vai voiko sittenkin?

Selitystä ei tarvitse kauaa etsiä. Maailma on sekaisin, liian monella tavalla. Aamun lehdestä kolme neljäsosaa käsittelee sotaa. Uutiset vyöryvät silmille kaikkialta minne katseensa kääntää, lapset itkevät, pommit räjähtävät ja koteja tuhoutuu. Lahjoitan Unicefille ja Punaiselle Ristille. Mietin, onko meillä riittävästi kotivaraa, tutkin kellarin väestönsuojaa ja pohdin pitäisikö hankkia aggregaatti. Onneksi on mökki.

Pandemia on edelleen päällä, turvavälit pitää muistaa ja käsiä hinkata puhtaaksi. Onko kurkku kipeä vai kenties vain karhea kuivasta ilmasta johtuen? Pitäisikö tehdä varmuuden vuoksi kotitesti? Maski hiostaa ja haittaa hengittämistä, laulamisesta on tullut mahdotonta. Syntymäpäivät peruuntuvat eikä ystävä uskalla vieläkään halata. Siskoni pienet lapset eivät ole nähneet muita ikäisiään koko elämänsä aikana.

Ilmastokriisi on jäänyt hullun venäläisen aiheuttamien kärsimysten jalkoihin. Yritän tehdä osani, ja kertoa, ettei lihaa pitäisi enää syödä, huvilentoja lentää eikä mitään turhaa ostaa. Soraäänet tunkevat tärykalvoilleni, sillä totuus tuntuu epämiellyttävältä. Miksi minun pitäisi muuttua, kun Kiinassakaan ei tehdä mitään. Minulla on oikeus, minä kuitenkin kierrätän, eikö se riitä, minulta kysytään. Kaiken pahan keskellä on helpompaa kääntää pää ja katsella kevyitä kissavideoita. Niiden pariin palaan minäkin, ihan joka päivä.

Töihin keskittyminen on äärimmäisen vaikeaa. Kasautuneet kriisit tuntuvat rintalastassa, ne istuvat siinä tiukassa ja muistuttavat itsestään joka helvetin hereilläolohetki. Lopulta tajuan, että jos en nyt pysähdy, jokin minussa menee rikki – ja sen jälkeen minusta ei ole apua kenellekään. Kissavideot eivät enää riitä, joten painan jarrua, pakkaan laukkuni ja lähden mökille.

Hiihdän siskoni vanhoilla suksilla ja kaksi numeroa liian suurilla monoilla kymmeniä kilometrejä. Kaadun, kampean itseni pystyyn, pudistelen pakkaslumen villapaidaltani ja jatkan matkaa. Kahlaan metrisessä hangessa ja kuuntelen keväästä kertovaa kujerrusta. Saunon ja peseydyn hangessa kymmenen asteen pakkasessa. Kiipeilen tikkaille kiinnittämään isän rakentemia linnunpönttöjä. Pysähdyn vasta, kun tulee pimeää.

Väsytän kehoni, sillä voipuneena en jaksa enää olla huolissani siitä miten meille ja maailmalle käy. Pala kurkussa katoaa ja ahdistus väistyy vähitellen. Sen varjo painaa edelleen, mutta ei lamaannuta enää. Jos tarkkaan katsoo, tunnelin päästä kajastaa hiukan valoa. Mökkimaisema on tehnyt tehtävänsä, on aika avata silmät ja kohdata todellisuus.

Kaupunkiin palattuani kiinnitän jääkaapin oveen aamukamman. Siinä on enää 30 piikkiä.