Arki on solahtanut syksyisiin uomiinsa. Kello soi seitsemän jälkeen, käsi hapuilee kännykkää ja heti sen jälkeen yöpöydälle kannettua vesilasia. Veden määrä kertoo yöunen laadusta. Kun lasi on tyhjä, olen herännyt aamuyöstä useita kertoja, jos juoma on koskematon, unta on riittänyt aamuun asti. Pinnistelen itseni pystyyn ja avaan sälekaihtimet, vain todetakseni, että pimeää on, edelleen. Kuljen keittiöön kylppärin kautta. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä ja katson silmiin peilistä pöllämystyneenä tuijottavaa tyyppiä.
Mies kilistelee jo avaimiaan eteisessä, hän juo aamukahvinsa vasta työpaikalla. Pussaan ja toivotan hyvää työpäivää. Keitän ison kupillisen teetä, voitelen yhden näkkärin ja sulatan pakastimesta rasiallisen mökiltä kerättyjä puolukoita. Lusikoin sulatetut marjat kaurajugurtin päälle ja lisään aamiaiskulhoon vielä pellavansiemenrouhetta, inkivääriä, manteleita, pihlanamarjajauhetta ja ruisgranolaa. Istun keittiönpöydän ääreen ja avaan kirjan.
Seuraavista tunneista ei olekaan sitten juuri mitään kerrottavaa. Istun sohvalla läppäri sylissäni. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan vielä lisää. Säädän, väännän ja käännän, kopioin, leikkaan ja liimaan. Deletoin, pyyhin pois, lisään ja muotoilen uudelleen. Iltapäivällä mieli alkaa harhailla ja tarttua epäolennaisuuksiin. Lounaan jälkeen jään siivoamaan keittiötä, tiskaan, vaikka vihaan tiskaamista, selailen vanhojen lehtien kasaa, unohdun ajatuksiini.
Haaveilen mökkimaisemasta, järvestä, metsästä ja saunan lempeistä löylyistä. Jokohan siellä on lumi maassa? Jos meillä olisi auto, lähtisin katsomaan. Pakkaisin laukkuuni lämpimiä vaatteita läppärin ja muutaman kirjan. Kurvaisin suorinta tietä kohti Etelä-Savoa, pysähtymättä edes pissatauolle. Istuisin pihalla untuvatakissa, kädessäni höyryävä glögimuki. Hengittäisin sisään ja antaisin ahdistuksen virrata ulos.
Mielikuvat eivät kuitenkaan vastaa todellisuutta. Huussi ei pakkasella houkuttele, eikä peseytyminen jääkylmässä järvessä tai hangessa ole sekään pitemmän päälle kovin hauskaa. Kaikkialla on pimeää, lenkille on lähdettävä keskellä päivää, jos ei halua vaeltaa otsalampun valossa. Tuuli viheltää puiden latvoissa, tuvan lattia on kylmä ja musta metsä pelottava.
Haaveilen ympärivuotisesta mökkeilystä melkein joka päivä, kunnes todellisuus lyö litimärän rätin päin pläsiä. Mökki on pieni, ja vaikka luonto on lähellä, ei siitä vuoden pimeimpänä aikana iloa ole. Mökin lämmittäminen vaatii joko parin pesällisen polttamista tai suuren määrän sähköä pattereita varten – joka päivä. Kuumaa vettä varten on lämmitettävä sauna, mutta hiukset pitää silti pestä ulkona. Polkupyörällä liikkumista ei kannata suunnitella, eikä moottoripyörälläkään pitkälle jäisellä tiellä pötkitä. Perhe ja ystävät ovat kaukana ja kulttuuririennot saavuttamattomissa.
Jos haluaisin oikeasti mökkeillä ympäri vuoden, pitäisi ostaa mökki, jossa saunassa on sähköt, jonka keittiöön tulee vesijohtovesi ja jonka eristys on niin hyvä, ettei lämpö lennä harakoille. Vedenkulutus lähtisi nousuun sisävessan seurauksena, huussia tulisi käytettyä harvemmin ja lattialämmitys olisi itsestäänselvyys. Jos haluaisin toteuttaa haaveeni, pitäisi ostaa myös auto, jolla liikkua läpi loskan ja metristen hankien. Peltilehmä, jolla kiitäisin mökille vaikka vain viikonlopuksi ja sitten taas takaisin, jotta en missaisi kaupungin rientoja. Jos oikeasti mökkeilisin ympäri vuoden, olisin täysin eri ihminen. Kestävä mökkeily ei aiheuta ylimääräisiä päästöjä, ei kiihdytä ilmastonmuutosta, eikä vaadi ympäristöltä yhtään enempää, kuin mitä se jo meille antaa.
Joten tänäänkin hautaan haaveeni ja jään odottamaan kevättä. Avaan läppärin ja jatkan kirjoittamista. Kirjoitan haaveilusta ja siitä, että kaikkia unelmia ei tarvitse toteuttaa. Palaan haaveitteni pariin vasta, kun olen valmis muuttamaan kokonaan maalle. Myymään kaupunkikodin, asettumaan aloilleni pieneen punaiseen tupaan ja karsimaan kaikesta muusta. Siihen saakka jaksan kyllä odottaa kevättä – joka vuosi.