Puuskutan. En uskalla pysähtyä hetkeksikään, sillä epäilen, etten pääsisi enää liikkeelle. Kivet muljuvat kenkieni alla. Matkaa on jäljellä vain reilu kilometri, mutta se kulkee suoraan korkeuskäyrältä toiselle. Jyrkimpään kohtaan on rakennettu rappuset. Yritän keskittyä niiden laskemiseen, mutta sekoan luvuissa jo parinkymmenen askelman jälkeen. Jatkan puuskuttamista ja nousen muutaman rappusen selkä menosuuntaan päin. Saan maisemasta virtaa ja jatkan eteenpäin. Olen ensimmäistä kertaa Kiilopäällä.
Kaksikymmentä minuuttia sitten makoilimme vielä hotellihuoneen mukavalla sängyllä. Olimme aiemmin päivällä huiputtaneet Pyhä-Nattasen ja sivulauseessa sopineet, että illalla olisi kiva kiivetä Kiilopään puuttomalle laelle. Suunnitelma oli kuitenkin haudattu, sillä ehdimme takaisin hotellille myöhemmin kuin kuvittelimme. Illalliskattaus oli jo alkamassa Suomen Ladun päämajan suuressa ruokasalissa. Oli valittava rehdin ruoan ja Kiilopäälle kapuamisen välillä.
Sitten siskoni alkaa laskeskella ääneen. Kilometrejä on suuntaansa kaksi. Jos nyt lähtisimme, ehtisimme kyllä illallisellekin. Ei huipulle mene kuin puoli tuntia, kun reippaasti kävellään. On kevyempi kulkea, sillä reppua eikä eväitä tarvita. Eikö olisikin hienoa olla auringonlaskun aikaan Kiilopäällä ja katsella pastellinsävyistä taivasta tunturin laelta? Eihän se huippu tietenkään mihinkään täältä katoa, yritän ensin toppuutella. Pitäisikö kuitenkin jättää reippailu seuraavalle kerralle? Samaan hengenvetoon jatkan, että en tiedä tuleeko toista kertaa ja jos tulee, niin milloin. Näin pohjoisessa en ole koskaan ennen ollut. Päätös on lopulta helppo. Vetäisemme hotellikäytävän kuivauskaapissa puoli tuntia pöhisseet vaelluskengät takaisin jalkaan, heitämme kuoritakit niskaan ja lähdemme matkaan.
Reitti Kiilopään huipulle alkaa Urho Kekkosen Kansallispuiston lähtöportilta. Se seuraa Kiirunan poluksi nimettyä rengasreittiä, nousee ensin loivasti ja tasaisesti tunturin kylkeä pitkin, jyrkkenee sitten ja päätyy karun kiviselle laelle 546 metrin korkeuteen. Kiilopään palvelut sijaitsevat jo valmiiksi yllättävän korkealla merenpinnasta, joten nousua tulee yhteensä “vain” reilut 200 metriä.
Laella polku loivenee ja hengitys alkaa tasaantua. Huipulla vastaan kävelee perhe, jonka isä on pukeutunut t-paitaan. Pyörittelemme päitämme, sillä ihan noin lämmin maailman katolla ei ole. Oikeastaan päinvastoin: Kiilopäällä tuivertaa niin, että korvissa humisee ja kameraa näpräävät näpit alkavat tuntua kohmeisilta. Pieni poika keräilee kiviä ja asettelee niitä päällekkäin. Emme henno huomauttaa, että niin ei oikeastaan saisi tehdä.
Kiilopäällä, kansallispuistoissa ja kaikkialla muuallakin luonnon keskellä maastoon tai sen muodostelmiin kajoaminen on lailla kielletty. Se mikä saattaa näyttäytyä vierailijalle epämääräisenä kivikasana, kuoppana tai kallionmuotona saattaa alkuperäiskansojen pyhä paikka, säilytyskuoppana käytetty purnu tai historiasta kertova muinaisjäänne. Piirrä siis puumerkkisi ainoastaan autiotuvan, lintutornin tai laavun vieraskirjaan ja jätä koskematon luonto edelleen koskemattomaksi.
Aurinko piilottelee taivaalla kiitävien pilvien takana, mutta valkoisen väleistä näkyy sentään silloin tällöin sinistä. Suoraan etelässä siintävät Sompion luonnonpuiston terävähuippuisten Nattastunturien ääriviivat. Urho Kekkosen kansallispuisto avautuu idässä ja pohjoisessa. Pieni ihminen on ihmeiden äärellä kuin maailman katolla, huomaamattomana hiekanjyvänä ikiaikaisen luonnon keskellä.
Lähdemme laskeutumaan lumoutuneina karun maiseman kauneudesta. Hämärä hiipii tunturin juurelle, kengät rahisevat soralla ja sormiin palailee pikkuhiljaa lämpö. Ehdimme hyvin illalliselle, ja seuraavana yönä näemme unta horisontissa hiljaisina seisovista jättiläisistä, sinisenä siintävistä tuntureista ja niiden liikuttavasta luonnosta. Aamun valjetessa pakkaamme tavarat ja lähdemme liikkeelle. Kiilopää on peittynyt pilviverhon taa. Rumakuru odottaa.
Kuvat on otettu Kiilopäällä, Pyhä-Nattasella sekä UKK-puiston Ahopään rengasreitillä. Osa otoksista on siskoni Miian kaunista käsialaa.