Uskon tietyllä tapaa kohtaloon. Siihen, että kaikella mitä elämässäni kohtaan, on tarkoitus. Uskon myös intuitioon, sillä alitajuntamme on fiksumpi kuin moni ymmärtää. Sitä pitäisi uskaltaa kuunnella enemmän. Tämän kaiken lisäksi uskon mukavuusalueen ulkopuolelle astumiseen, silloin kun se tuntuu oikealta. Menneisyydessä tehdyt pienetkin valinnat vaikuttavat tulevaisuuteen ennalta arvaamattomalla tavalla. Sanovat, että viisi vuotta sitten tehdyt valinnat realisoituvat nykyhetkessä. Ne ovat oikeassa, jos minulta kysytään.
Kesän 2018 korvilla kuusi uskaliasta miestä ja naista asteli alttarille. Tänään nuo rohkeat tapaavat toisensa televisiossa, kaiken kansan nähden. He tietävät jo miten kävi, me muut saamme jännittää vielä kymmenen jakson ajan. Tänään puoli valtakuntaa odottaa malttamattomana, että kello näyttäisi yhdeksää. Kotisohville on kannettu eväät, suklaata, herkkuja ehkä jopa kuohuviiniä, onhan kyseessä sentään Ensitreffit alttarilla. Siellä istun minäkin, sohvan uumenissa, yhdessä kumppanini kanssa. Puren kynsiäni, jännitän parien puolesta ja painan asiantuntijoiden viisaat sanat tiukasti mieleeni.
Neljä vuotta aiemmin minä olin yksi heistä. Viidennen kauden alkaessa saan kunnian heittää harteilleni kokemusasiantuntijan viitan. Katson jokaisen jakson ennakkoon ja kirjoitan siitä, mitä mieleeni nousee. Mitä tunsin silloin ja mitä tunnen nyt. Myötäelän ja tsemppaan avioon astuvia pareja, ja voin vain kuvitella, millainen pyörremyrsky heidän päässään pyörii juuri nyt. Syke nousee pelkästä ajatuksestakin.
Ja ettei kenellekään jäisi epäselväksi, painotan vielä, että kirjoitan omasta kokemuksestani. Mielipiteeni ovat minun ja katsantokantani hyvin subjektiivinen. Mieleni tekee taatusti myös neuvoa, sillä neuvomisessa olen vähän turhankin taitava. Yritän kuitenkin pitää mölyt omassa mahassani ja keskittyä siihen, mikä on hyvää. En etsi naimanaamoja, en vertaile elämäntyylejä, enkä vedä mutuun perustuvia johtopäätöksiä tai kyseenalaista arvoja. Seuraan, teen huomioita, nauran, itken ja samaistun. Ja opin toivottavasti itsestänikin lisää.
Toivon, että parit uskaltavat madaltamaan omat muurinsa, päästämään toistaiseksi tuntemattoman ihmisen lähellensä ja antamaan hänelle mahdollisuuden, oli ensivaikutelma mikä tahansa. Sillä pinta saattaa pettää, ja sisällä saattaa piileskellä hiomaton timantti, joka lopulta valaisee kahden onnellisen elämän. Sitä minä toivon ja sille peukkuja pidän.
Ja kuten aiempinakin vuosina, teitä kaikkia pyydän olemaan ihmisiksi.Suhtautumaan suvaitsevasti, inhimillisellä ymmärryksellä ja lempeällä mielellä. Kannustamaan, tsemppaamaan, lähettämään kauniita ajatuksia ja sanoja. Sillä edessänne on tänäkin vuonna kuusi tavallista suomalaista naista ja miestä, jotka haluavat vain löytää elämäänsä rakkautta. Kuten jokainen meistä.
Kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Ilman viimeisien vuosien dominoefektiä en olisi tässä, kirjoittamassa teille, mitä mieleni päällä liikkuu. Ajatuksiani uudesta kaudesta voit lukea Maikkarin netistä. Uusi postaus julkasitaan aina jokaisen jakson jälkeen, tiistaisin tasan kello kymmenen. Tervetuloa mukaan ikimuistoiselle matkalle!
Voi että miten jännittävän pestin oot saanut 😀 Vaikka alkuun kuuluin skeptikoihin, niin nykyään odotan sarjaa ja jokaista sen jaksoa kuin kissa pistoksissa! Ja jopa tuo inssini suostuu myös ohjelmaa katsomaan, vaikka eilen ensin kahdestaan juhlittiin hänen 50 v. päiväänsä, niin illalla katsottiin tätä sarjaa, eikä tullut mitään nokan koputtamista, taitaa kuitenkin katsoa tuota ohjelmaa ihan mielenkiinnolla. Vaikka ehkä siihen vaikuttaa osaksi se, että tuo opettajamies on hänen kollegansa 😉 Tiesi tästä jo eilen ennen kuin sarja alkoi. Täytyykin nyt tästä mennä lukemaan mitä oot kommentoinut ekasta jaksosta 😀
Ooo, jännittävää! Varmasti on mukava seurata kollegan menoa teeveessä. Eipä sillä väliä, mikä se syy katsoa ohjelmaa on, eiköhän sieltä oppeja tartu päähän siinä sivussa. 😉
Heippa; Kirjoitat, että kaikella, mitä elämässäsi tapahtuu, on tarkoituksensa. Uskot siihen ihan oikeasti, et kyseenalaista mitään? Jäin nimittäin oikein kovasti miettimään omaa mielipidettäni. Lopputuloskseni on, että en usko. En ymmärrä, miksi esim yksi diagnoosi yhdelle ihmiselle ei riitä. Kyllä sillä olisi jo minusta saanut empaattisen, ymmärtäväisen ja muut huomioon ottavan ihmisen. Ja tähän pitää mainita, etten minä ole katkera elämälle. Päinvastoin, olen hyvin positiivinen ja koen, että tulkoon vaikka 10 diagnoosia, minä kyllä selviän! Mutta onko se kohtalo? Mikä on sen tarkoitus? Miksi joku saa enemmän kuin jaksaa kantaa? Ja joku jaksaa kantaa muittenkin murheet omiensa lisäksi. Onko se luonne-ero vai suhtautuminen elämään yleensä? Rahakysymys se ei ole.
Heittäydyin vähän syvälliseksi, mutta joskus näitä mietin 😊. Pahus, tulen vanhaksi 😂.
Mutta EA:sta. Katson, luen kommenttisi siitä ja toivon sydämestäni, että joku pari on ja pysyy. Ei rakkaus ole helppo eikä se heille vihkimällä tule. Rakkaus tulee, jos tulee. Ajan kanssa, ihastumisen jälkeen ja lisäksi. Muuttuu kiintymykseksi, jossa tippa tulee silmään pelkästä ajatuksesta, että toisen menettää. Sitä se rakkaus on.
Odotan ensi viikkoa ja uutta tekstiäsi.
Ja hei, synkistelemään ei ruveta, siihen elämä on aivan liian lyhyt 😄.
Tärkeitä ajatuksia, kiitos. En tullut ajatelleeksi, että tekstin voi lukea myös näin. Minä olen päässyt elämässä helpolla, ja siksi on myös helppo uskoa kohtaloon ja siihen mitä se on tuonut tullessaan. Aina ei silti ole tanssittu ruusuilla, mutta diagnooseilta on toistaiseksi vältytty. Minä kirjoitan tietysti aina omasta näkövinkkelistä ja siitä, millaiseksi elämäni koen. Tämä on minun tonttini ja nämä minun uskomuksiani, joista ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä. Oikeastaan päin vastoin, hyvä, että keskustelua herää ja ne toisetkin katsantokannat tulevat esiin! Kiitos siis kommentista ja antoisia Ensitreffi-iltoja! 🙂
Hei; Minä tosiaan haluan, että pidät oman tonttisi, omat mielipiteesi ja aatoksesi. Niistä et tietenkään luovu! Nehän ne minua kiinnostavat ja silloin joudun omia mielipiteitäni arvioimaan ja tuumaamaan. Voin olla samaa mieltä tai sitten en. Mutta äärimmäisen tylsää olisi hihkua, että olet aina oikeassa 😊. Ollaan vaan joskus, joskin harvemmin, eri mieltä. Aivonystyröitä on kiva herätellä ja pohtia asioita.😊 Eikö muuten olekin hauskaa, miten eri elämäntilanteessa voi teksti avautua ihan eri tavalla. Voisiko sanoa, että huono teksti ei näin tee?
Juuri näin. Kiitos.
Paakelssin tavoin olen miettinyt ”kaikella on tarkoituksensa” -filosofiaa paljon, enkä myöskään voi sitä hyväksyä. Loiventaisin sen niin, että toisinaan vaikeillakin kokemuksilla voi olla merkityksellisiä seuraamuksia. Mutta kaikella ei ole. On paljon kaaosta, hämärässä kulkemista ja selittämätöntä tuskaa. Elämä on pohjimmiltaan traagista. Mutta senkin voi jollain tavalla hyväksyä. Ja kun niin tekee, on jotenkin itsestäänselvempää, että meidän ihmisten pitää rakastaa, armahtaa ja kantaa toisiamme niissä rajoissa kuin se kullekin on mahdollista. Ja tietysti myös iloita aina kun se on mahdollista. Ja etenkin silloin, kun joku raskas kokemus synnyttää elämään myöhemmin helmen, niinkuin sinulle Pia on käynyt. On ihanaa kerta toisensa jälkeen lukea kaikuja siitä täällä blogissasi : )
”…niissä rajoissa kuin se kullekin on mahdollista”. Hyvin sanottu! Ja se onkin se vaikea kohta, että muistaa omat rajansa. Empaattisena murehtijana kuvittelee aina jaksavansa ihan kaiken, mutta eihän se niin mene.
Minä kuvailisin elämää mielenkiintoiseksi, mukavaksi ja välillä melkoisen haasteelliseksi. Mutta huominen päivä se vasta kiva onkin, tällä hölmöllä asenteella minä porhallan. Elämä on joskus myös traagista, mutta pohjimmiltaan? Pitää miettiä.
Hyvin muotoiltu ja loivennettu! Kiitos ajatuksia herättävästä, kauniista kommentista, jonka voin allekirjoittaa täysin. <3