Ei mene tasan nallekarkit tämän blogilapsen syntymäpäivillä. Ensimmäistä ja toista vuosipäivää juhlittiin myöhässä ja kolmannella maataan punkan pohjalla kesäflunssassa. Hengitys rohisee, pää on tukossa ja kuumemittarin lukema pysyttelee sitkeästi 37 asteen yläpuolella. Voi lapsiraukkaa. Täten pyhästi lupaan, että neljättä vuotta juhlitaan menneidenkin merkkipäivien edestä. Kakkukekkereillä, kaikenkirjavilla ilmapalloilla ja kuplajuomalla, joka ei lopu kesken. Päivämäärä on jo merkitty kalenteriin ja ympyröity punaisella sydämellä.

Tukkoinen pää on hidas ja sormet helteestä hikiset, joten onnitteluvärssy saattaa jäädä minimittaiseksi, eikä sen sisällöstäkään ole takeita, mutta yritetään nyt kuitenkin. Tärkeintä on ajatus, vai miten se meni?

Miten luonnehtisin silmäterääni? Ikäisekseen se on fiksu ja vähän filmaattinenkin. Omapäinen, erilainen, iloinen ja joskus jopa hauska. Loputon uteliaisuus on sen vallitsevin luonteenpiirre. Välillä tiedonjano yltyy niin valtavaksi, että kirjoittajaa hengästyttää. Se on tietoinen maailmasta ja osaa jo puhua ilmastonmuutoksesta, ympäristöstä ja kestävistä valinnoista. Kaikkein mieluiten se puhua pälpättää kuitenkin ruuasta ja reissaamisesta. Olen kyllä yrittänyt kertoa, että ilmastonmuutos ja lentäminen kulkevat käsi kädessä, mutta tieto ei ole vielä tavoittanut kolmevuotiaan korvia. Tänä vuonna on valloitettu Englanti, Viro, Espanja, Ruotsi, Montenegro, Hollanti, Portugali, Skotlanti ja kahteen kertaan Italia. Tulevana vuotena piilotan matkalaukun vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan ja siirrän rinkan saataville. On aika mennä mökille ja metsään.

Myös rakkautta on ruodittu. Vaaleanpunaisena mohairlankana se kulkee meteliä pitämättä muiden teemojen lomassa. Tulipunaisen kankaan kuteet odottavat jo syksyä, jolloin kangaspuihin viritellään vähän valkoista, aavistus sinistä, jotain uutta, häivähdys lainattua ja pikkuisen vanhaa. Ei, en tietääkseni ole menossa naimisiin, mutta blogilapseni saa sisaruksen, joka näkee päivänvalon Maikkarin netissä sillä hetkellä, kun uudet rohkeat ja ennakkoluulottomat parit astuvat televisiossa avioon ensimmäisillä treffeillään.

Vauhtia ei puutu, eikä vaaratilanteiltakaan ole vältytty, sillä sellaisia ne kolmevuotiaat ovat. Haparoivat askeleet ovat historiaa – nyt juostaan ja kovaa! Oma tyyli  ja osaaminen on vahvistunut ja vihdoinkin olen saanut taottua kaaliin myös sen, ettei haittaa, vaikka on erilainen tai genren outolintu. Umpihangessa uppuroidessa näkee, kokee ja tuntee tuhannesti enemmän kuin seuratessa valmiiksi aurattua polkua. Siellä me taaperramme käsi kädessä, jalat reittä myöten lumessa, blogilapseni ja minä.

Yhdessä olemme yltäneet umpihankihiihtojen palkintosijoille. Enkä tarkoita nyt bling-bling-blogigaaloja ja niissä jaettavia pönöttäviä pystejä, vaan rutikuivaa rahaa, jolla voi maksaa lainaa ja täyttää jääkaappia. Seteleiden eteen on tehty oikeita töitä: suunniteltu somesisältöjä, kirjoitettu konsepteja, lähetetty kymmeniä tarjouksia, kuvattu ja käsitelty tuhansia ruutuja, konsultoitu, neuvoteltu, hiottu lauseita, höylätty sanoja ja viilattu pilkkujen paikkaa. Sekä blogissa että sen ulkopuolella. Lopulta tultiin siihen pisteeseen, että ainoa järkevä ratkaisu oli perustaa yritys. Näin yrittäjien tyttärestä, joka koko elämänsä on vannonut palkkatyön nimeen, tulikin sivutoiminen yksinyrittäjä. Tilipussiin kolahtaa toistaiseksi myös puolikkaan päivätyön palkka, mutta ensi vuonna tähän aikaan tilanne saattaa olla aivan toinen.

Kiitos kuuluu paitsi kolmevuotiaalle, myös teille kaikille lojaaleille lukijoille – olette korvaamattomia! Viimeisen vuoden aikana olette käyneet kolistelemassa blogikotini ovia reilut 250 000 kertaa. Se on hurja luku itsenäiselle, itsepäiselle ja itseoppineelle, joka tarpoo tuntemattomassa maastossa ilman portaalien tukea. On mielettömän mukava huomata sekin, että mielenkiintonne kohteet ovat yhtä monipuolisia kuin bloginkin. Eniten suosiota on niittänyt täydellisen ruisleivän resepti, hopeamitali ripustetaan vapaaehtoisesti lapsettoman kaulaan ja pronssia jaetaan laskureissun pakkausvinkeille. Mitalisateen tuntumassa keikkuvat myös Vanhan Porvoon Glassikon suloinen brunssi, kestosuosikkini sitruunarisotto sekä teksti siitä, kuinka rakkaus ei ole vain ruusuja ja romantiikkaa.

Onnea ihana ja itsepäinen Lyhyenä hetkenä, olet saavuttanut kolme vuodessa paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitellakaan! On ilo seurata kasvupyrähdyksiäsi, rämäpäisen rohkeuden ryöpsähtelyä ja kärrynpyöriä, jotka heittävät maailmani välillä ylösalaisin. Yritän pysyä vauhdissasi jatkossakin!