Lentokone laskeutuu tummien pilvien läpi Schipholin lentokentälle. Alkaa sataa. Joku on parkkeerannut koneensa meidän ruutuun, siispä odotellaan. Takapenkin iloiset sedät ovat hyytyneet neljän nelosoluen, kahden punaviinin ja konjakin jälkeen. Ilmaisesta mustikkamehusta, kahvista ja vedestä he ovat kieltäytyneet koko matkan ajan jyrkästi.

Junia on peruttu, mutta pääsemme lopulta raiteille. Puolen tunnin matka taittuu nopeasti, lentokentän ja kohteen välillä on vain kolme pysäkkiä. Utrecht on neljäs. Vastaanottokomitea ojentaa käteemme matkakortit, joihin on ladattu valmiiksi rahaa. Tällaista palvelua ei saa edes valmismatkoilla, tästä tulee hyvä päivä. Hyppäämme bussiin, joka pudottaa meidät yliopiston kampukselle.

Entinen kasarmialue on muutettu opiskelijoiden asuinrakennuksiksi. Ystäviemme väliaikainen koti sijaitsee aivan kampuksen portin vieressä. Kymmenen metrin päässä seisoo kasarminaikanen kellotorni, joka kajauttaa tasalta tuntien määrän ja lyö varmuuden vuoksi kerran myös puolelta. Kellotaulun alla on lause ”Ole ajoissa!”. Jostain syystä ei naurata, etenkään yöllä kellon kajahteluun havahtuessa.

Kattohuoneisto on nähnyt parhaimmat päivänsä. Se on asuttanut satoja sotilaita ja opiskelijoita. Ystävätkin ovat vain ohikulkumatkalla, varsinainen koti odottaa jo toisella puolella kaupunkia. Nykyiseen oleskelutilaan mahtuu juuri ja juuri työpöytä, sohva ja tv-taso. Ison kylpyhuoneen päälle, parin metrin korkeuteen on rakennettu parvi. Siellä on seisomakorkeus, mutta ei minkäälaisia kaiteita. Metalliset rautakaupasta hankitut tikkaat seisovat keskellä olohuonetta ja nojaavat parven laitaan. Nukun parvella erinomaisesti kolme yötä, mutta tikkaat pelottavat vielä viimeisenäkin aamuna.

En odottanut 350 000 asukkaan yliopistokaupungilta juuri mitään, ehkä juuri siksi Utrech vetää maton jalkojeni alta. Idyllinen, pittoreski, viihtyisä ja romanttinenkin ovat adjektiiveja, joita en osannut etukäteen yhdistää hollantilaiseen pikkukaupunkiin. Talot ovat matalia, korkeuksiin nousee vain muutama modernimpi rakennus keskustan ulkopuolella. Varsinainen yliopistoalue on oma lukunsa, siellä opiskelija-asunnot muistuttavat neuvostoliittolaisia betonikolosseja tai vaihtoehtoisesti ultramoderneja peililasipintaisia pilvenpiirtäjiä. Yksi rakennuksista on verhoiltu verkolla. Rappaukset putoaisivat kuulemma ohikulkijoiden niskaan ilman sitä.

Kanavien määrä tulee sekin yllätyksenä. Sivistymättömänä kuvittelin, että ne kuuluvat vain Amsterdamiin ja rannikkokaupunkeihin. Keskustan halki mutkittelee kuitenkin kaksi isompaa kanavaa, joissa lipuu myös sightseeing-paatteja. Pienempiä väyliä tulee vasta tämän tästä, ja vesilintuja, niitä on paljon! 1950-luvulla noussut tulva koetteli myös Utrechtiä, vedet nousivat kanavia pitkin korkealle kaupungin kaduille. Nyt, 60 vuotta myöhemmin kaupungin ulkopuolelle on rakennettu massiiviset vallit, jotka suojaavat tulvatuhoilta.

Kanavien rannoilla kaupunki kasvaa kahteen tasoon. Ensimmäinen on veden rajassa: 1300-luvulta peräisin oleviin varastomakasiineihin on rakennettu ravintoloita ja baareja terasseineen. Alas laskeudutaan jyrkkiä portaita, ja tiiliholviin remontoiduissa rafloissa vallitsee erikoinen tunnelma. Ajatukset nyrjähtävät hetkeksi radaltaan, kun mieli yrittää kuvitella punaisten samettiverhojen vuoraamaan ravintolasaliin keskiaikaisen kaupungin kanavien kuhinaa.

Kolmen kilometrin kävelymatkalla vastaan ei tule yhtäkään ylikansallista ketjua. Henkkamaukka ja Mäkkäri kavereineen ovat vallanneet vain ydinkeskustan. Miten virkistävää! Ruokakaupoissa on pieni valikoima viiniä, hygieniatarvikkeita ym. pientavaraa, mutta pääasiassa paikalliset asioivat erikoisliikkeissä. Leivät ostetaan leipomosta, shampoot kemikalioista, lehdet kioskeista, viinit viinimyymälöistä ja niin edelleen. Myös herkkukauppoja on paljon.

Keskusaukion tuomiokirkko on valtava. Vuonna 1674 tornado tuhosi kirkkolaivan ja erotti varsinaisen katedraalin ja valtavan korkean torin toisistaan. Tuhot siivottiin, mutta kirkkoa ei koskaan korjattu entiselleen. Pylväiden paikat on edelleen merkitty katukivetykseen, alkuperäinen kirkko on ollut todella valtava. Tornin korkeus on massiiviset 112 metriä, se on melkein tuplasti Kallion kirkon tornia korkeampi.

Olen jättänyt kameran majapaikkaan ja sovimme, että palaamme kuvaamaan kirkon ja kanavat jonain toisena päivänä, mutta kuten tavallista, päivät viipottavat vauhdilla menemään, emmekä koskaan ehdi takaisin. Kolme yötä ja neljä päivää riittivät vakuuttamaan meidät molemmat. Utrecht on pakko nähdä uudelleen. Jos ei muuten, niin valokuvauksen tähden.

PS. Jos Utrecht, pyöräily ja paikalliset pienpanimot kiinnostavat, tsekkaa valmis reitti ja suositukset täältä!