Lauantaina seisoin peilin edessä sakset kädessä. Edellisestä kampaajakäynnistä oli kaksi kuukautta ja otsatukka oli jo ehtinyt kasvaa silmille. Vilkaisin kelloa, aikaa lähtöön oli puolisen tuntia. Kainalot alkoivat hiota, onneksi en ollut vielä vaihtanut parempaa päälle. Jännitti.

Vatsaa kivisti ja olo oli levoton. Bussi mateli ja seisahtui punaisiin valoihin, neljättä kertaa viiden minuutin sisään. Miten seitsemän kilometrin matka voi kestää 45 minuuttia? Puristin mieheni kättä, jännitys ei hellittänyt otettaan.

Ovi oli auki rappukäytävään. Illan isäntä tuli halaamaan ja toivotti tervetulleeksi tupaantuliaisiin. Minä, tuttujen silmissä reipas ja sosiaalinen, otin käteeni skumppalasin ja istuin nurkkaan turvallisen välimatkan päähän muista vieraista. En tuntenut oikeastaan ketään. Istuin hiljaa ja pyörittelin sormissani jo aikaa sitten tyhjentynyttä lasia. Tuntui siltä, että kaikki muut tunsivat toisensa ennalta, enkä uskaltanut avata keskustelua kenenkään kanssa.

Kahta tuntia myöhemmin olin kuin kala vedessä. Pelasin lautapelejä, join viiniä, poseerasin kotistudion kameran edessä, kuuntelin ja kerroin juttuja, joille jopa naurettiin. En edes huomannut, kun mies katosi kattosaunan lauteille. Mietin, miksi ihmeessä jännitin, näiden ihmisten seurassa on helppo olla.

Olen avautunut aiheesta aiemminkin – jännitys on sitkeä seuralainen. Etenkin nyt, kun pikku hiljaa puhkun ja puhallan tuulta freelancer-paatin purjeisiin, toivoisin, että matkaseura ymmärtäisi vihdoin väistyä toisenlaisten tunteiden tieltä. Tarvitsen tilaa itsevarmuudelle, rohkeudelle ja luovalle ajattelulle.

Onneksi en ole yksin seuralaiseni kanssa. Meitä on ainakin yksi lisää. Blogikollega, josta on kovaa vauhtia tulossa oikea ystävä, tunnusti tänään jännittävänsä yhteistyökumppanin lähettämän sähköpostiviestin avaamista. Samaistuin lujaa. Saatan pitkittää saapuneen viestin avaamista tunteja, sillä vaikka tiedän tehneeni hyvää työtä, jännitän niin, että kylmä hiki nousee otsalle. Mitä jos tekstini ei sittenkään ole täyttänyt asetettuja vaatimuksia? Mitä jos postilaatikkoni uumenista löytyykin tiukkaa palautetta? Mitä jos vaan avaisin sen sähköpostin ja lopettaisin spekuloinnin?

Juuri äsken sain lisää jännitettävää. Mies löysi uutisvirrastaan työpaikkailmoituksen, jossa haetaan osa-aikaista somesisältöjen tekijää aidosti kiinnostavalle brändille. Vatsaani kipristelee siihen malliin, että mahdollisuuteen on tartuttava välittömästi. Oli se kuinka jännittävää tahansa.

Ps. Parin päivän kuluttua vaellan taas jännittyneenä messukeskuksen käytävillä. Kuljen kolme kertaa matkanjärjestäjän ständin ohi, kunnes uskallan seisahtua ja avata punastellen suuni. Kuuntelen ihmeissäni omia sanojani, ne huokuvat kokemusta, osaamista, ammattitaitoa ja argumentteja. Minäkö tässä todella puhun. Syke alkaa laskea, keskustelukumppani surffaa samalla aaltopituudella. Tiedän, että seuraavan yhteistyökumppanin kohtaaminen sujuu huomattavasti helpommin.

Jos halajat Matka 2018 -messuille, käy kurkkaamassa Facebookin puolella ja kahden hengen lippupaketti voi olla sinun!

Kuva: Panu Hällfors