Vesi lentää vaakasuorassa. Vantit ujeltavat, kun pohjoistuuli puhaltaa myrskylukemissa. Vaahtopäät värjäävät Kotorin lahden valkoiseksi. Nostimet hakkaavat mastoon, kireämmälle niitä ei käsivoimin mitenkään saa vinssattua. Kippari, seitsenkymppinen isäni kapuaa sitlooraan ja toteaa, että tilanne on kaikesta huolimatta hyvä. Purjeveneen perä ei hakkaa betonilaituriin ja mooringit eli kiinnitysköydet pitävät. Kello on yksi yöllä. Minä makaan etukajuutassa, enkä saa unta.
45-jalkainen veneen liike on kaukana unettavasta keinunnasta. Se hakkaa tuulen nostattamissa aalloissa ylös ja alas, läiskähtää vellovan meren pintaan yhä uudelleen ja uudelleen kuin hulluksi tullut vesipeto. Rankkasade lyö lasikuituisen kannen pintaan kuin kourallinen kuuden tuuman nauloja. Veneiden laidoilla roikkuvat fendarit natisevat toisiaan vasten. Pelottaa ja korvissa soi, mutta korvatulpat eivät ole vaihtoehto.
Haluan kuulla kaiken. Pelkään, että kippari kapuaa kannelle ja liukastuu. Ärjyvä meri ei sääli ketään ja viereinen tonneja painava paattikin heiluu uhkaavan lähellä. Jos painan tulpat korviin, en kuule avunhuutoja tai askelia liukkaalla etukannella. Vilkaisen kelloa, aika kuluu tuskastuttavan hitaasti. On aamuyö, eikä myllääviä maininkeja nostattava navakka tuuli osoita vieläkään heltymisen merkkejä. Luojan kiitos, olemme lähdössä lentokentälle, kun aamu koittaa. Lopulta on pakko luovuttaa ja tunkea tulpat korviin. Nukun pätkissä pari tuntia.
Harmaan päivän valjettua kannamme pakatut putkikassit purjeveneen takaosaan. Vettä tulee edelleen ja veneen perä nousee ja laskee puoli metriä suuntaansa. Pystyasennossa on vaikeaa pysyä. Yksi miehistä seisoo lankongin päällä ja pitää sen paikoillaan. Me muut yritämme päästä maihin. Tasapainon säilyttäminen vaatii keskittymistä, vaikka matkaa on vain muutama askel. En halua pudota tummana vaahtoavaan veteen. Haluan kotiin.
Ei uskoisi, että edellisenä päivänä kipusimme Kotorin linnakkeelle auringon porottaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Olimme saaneet esimakua sateesta pari tuntia aiemmin, mutta Kotorin kaupungissa taivas oli sininen. Raunioilla korkeanpaikankammoisen vatsaa nipisteli, maisemat olivat kuitenkin kaiken kiipeämisen väärti. Paluumatkalla tuoretta vuohenjuustoa ja granaattiomenamehua lupailevat käsinkirjoitetut kyltit houkuttelivat meidät kiertotielle.
Vuohilauman saattelemana saavuimme jyrkkään rinteeseen kyhättyyn kahvilaan. Kymmenet kissat kiehnäsivät jaloissamme ja pikkuruisen tilan isäntä kantoi pöytään Tivatissa tislattua, kotipolttoista rakia. Harmaahapsinen herra istahti seuraksemme ja yhteisen kielen puuttuessa käytti elekieltä ylistäessään jaloa juomaa. Päivä ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta miekkosen kurkkuun oli tainnut kaatua jo useampi kulaus kansallisjuomaa.
Takana oli upea ja lämmin viikko Kotorin lahdella ja Montenegron rannikolla. Turkoosin meren ja jylhien vuorten kontrasti teki vaikutuksen jokaiseen seitsemästä venekunnasta. Kotorin lahtea kutsutaan Euroopan eteläisimmäksi vuonoksi. En ole nähnyt Norjan vuonoja, mutta voin kyllä hyvin kuvitella, että jotain samaa jylhässä maisemassa varmasti on, sillä näkymä mereltä katsottuna on käsittämätön. Välimatkat olivat lyhyitä ja tuuli leppeä. Onneksi ei ollut kiire mihinkään, lilluimme olematonta vauhtia eteenpäin ja välillä pulahdimme uimaan. Tai ne pulahtivat, jotka uskalsivat.
Vesi oli huimaavan kirkasta. Lähellä rantaa uidessa ei voinut katsoa alaspäin ilman, että vatsa muljahti ikävästi ympäri. Kaukana rannasta taas oli liian syvää. Ajatus sadasta metristä uimarin alla pakotti pitämään perän uimaportaista kiinni rystyset valkoisina. Muut hyppivät kannelta veteen, minua hirvitti. Nokkakalat kimaltelivat auringossa, isommat siniset sukeltelivat syvemmällä. Viimeisinä päivinä myös delfiinit ilahduttivat meitä läsnäolollaan. Kantapäät kipeinä rummutimme veneen kylkeä, tulkaa katsomaan, täällä me olemme!
Välillä ohitsemme lipui risteilijä. Iloiset matkaajat heiluttivat privaattiparvekkeiltaan ja me vilkutimme takaisin. Olen joskus haaveillut itsekin lämpimillä vesillä risteilemisestä, sitten iskee todellisuus. Vaikka säädöksiä on, nämä valtamerilaivat laskevat jätevetensä suoraan Välimereen. Harva satama tarjoaa septityhjennystä ja vaikka tarjoaisikin, sitä ei käytetä. Huviveneet seuraavat isompien esimerkkiä. Myös me tyhjensimme kahdeksan ihmisen tuottamat, kolmen toiletin tavarat suoraan mereen, sillä tyhjennyspaikkoja ei ollut vierassatamissa tarjolla. Välillä toivon, että osaisin olla välittämättä, mutta en osaa. Ahdistuin joka ikinen kerta, kun kakkavana jäi kellumaan kulkureitillemme.
Montenegro oli vastakohtien maa. Pienestä Bigovan kalastajakylästä purjehdimme ökyrikkaiden huvijahtien valtaamaan Tivatiin, jonka pelkkä satama-alue oli pienen keskisuomalaisen kaupungin kokoinen. Luksusliikkeitä, marmoria, kristallia ja korkeita korkoja. Purjeveneeksi suuri 15-metrinen paattimme näytti pahaiselta purkilta venäläisten miljonäärien megaristeilijöiden rinnalla. Sataman ulkopuolelta alkoi rantabulevardi, jota reunustivat viiden tähden designhotellit rantabaareineen. Jos luksulomasta haaveilee, Tivatissa sellaisen voisi todennäköisesti viettää halvalla. Huippuhotellin edustalla kaksi runsasta gin & tonicia upottavalle valkoiselle sohvalle tarjoiltuna kustansi kahdeksan euroa. Suomessa yhdestä joutuu pulittamaan kympin.
Budvasta moni varoitteli etukäteen. Lokakuun alussa pahin turistiryysis oli kuitenkin jo laantunut, teknojumputus ja laservalot jyskyttivät vain yhdessä baarissa kaukana satama-alueesta. Rantaravintoloissa alkoi olla viileää ja kanssamatkustajat hakeutuivat sisätiloihin. Vanha kaupunki oli ihanan sokkeloinen, eikä väenpaljoutta sen kujilla juurikaan havainnut. Varsin positiivinen yllätys siis.
Satamissa oli syys-lokakuun vaihteessa hyvin tilaa. Tivatissa oli silti ilmoittauduttava VHF:n kautta satamaviranomaisille ennen laitureille lipumista. Paikkanumero ilmoitettiin selkeällä englanninkielellä ja laiturilla seisoi vastaanottokomitea odottamassa. Pienellä Bigovan lahdella ravintolan omistaja kurvasi kumiveneellä vastaan ja opasti lahdella kelluvalle vapaalle poijupaikalle. Kyydin ravintolaankin olisi voinut tilata, mutta me soudimme rantaan lihasvoimin, omalla kumiveneellä.
Millaista ruokaa Montenegro sitten tarjosi? Mereneläviä tottakai, oltiinhan apajien äärellä. Mustekalaa, kalmaria, seepiaa, jättimäisiä katkarapuja sekä paikallisia kaloja, kuten doradaa. Erityisen edullisia olivat simpukat, jotka yleensä oli hankittu naapurin simpukkaviljelmiltä. Lisukkeeksi oli usein lusikoitu peruna-mangoldipaistosta eli blitvaa, kylmänä tai kuumana. Ruokalaji on ilmeisen yleinen balkanin maissa ja jos googlea on uskominen, se on peräisin Kroatiasta.
Ihastuimme lisäkkeeseen niin, että kokkasimme sitä myöhemmin myös kotikeittiössä. Tukkutorin kalasta pyydystetty meriantura sai seurakseen sitruunalla maustettua blitvaa. Mangoldia ei Kalasataman marketeissa ollut tarjolla, joten korvasimme sen lehtikaalilla. Reseptistä riittää 3–4 normaalinälkäiselle.
Blitva eli peruna-lehtikaalilisäke
3 isoa kiinteää perunaa
3 rkl oliiviöljyä
5 valkosipulinkynttä
nippu lehtikaalia tai mangoldia
puolikas sitruuna
suolaa ja pippuria
Kuori perunat ja pilko ne noin kahden sentin kuutioiksi. Silppua valkosipulit ja paista niitä runsaassa oliiviöljyssä miedolla lämmöllä. Valkosipulien pehmetessä keitä perunoita 6–8 minuuttia. Valuta ne ja lisää pannulle imemään valkosipulin makua. Poista lehtikaalista tai mangoldista kova ruoti ja silppua lehdet pannulle. Paistele, kunnes olet tyytyväinen kaalin kypsyyteen. Ei haittaa, vaikka peruna siinä vaiheessa alkaisi jo mössööntyä. Purista lopuksi pannulle puolikkaan sitruunan mehu ja mausta suolalla sekä pippurilla. Tarjoa vaalean kalan tai äyriäisten lisukkeena.
Lounaan valmistimme veneellä, mutta iltaisin söimme paikallisissa ravintoloissa koko venekunnan voimin. Vain kerran teimme poikkeuksen. Kävimme kalakaupassa ostoksilla ja vierailimme lähikaupan vihannestiskillä. Miten purjeveneen pentteri eli keittiö toimii ja mitä saimme syödäksemme, se selvitköön seuraavalla kerralla!
Purjehdusmatka Balkanilla kuulostaa upealta! Nuo laivojen jätevedet ovat kyllä todellinen ongelma, eikä kauheasti tekisi mieli uida vedessä, johon on laskettu satojen ihmisten jätökset. Hirmuisesti kutkuttaisi lähteä risteilylle johonkin etelään, mutta toisaalta laivojen ympäristöongelmat mietityttävät. Ei sillä, etteikö lentokoneiden päästötkin olisi ongelma.
Mutta positiivisiin asioihin palatakseni, olipa kiva lukea myös hieman erityyppisestä kokemuksesta Montenegrossa! Onneksi selvisitte myrskystäkin.
Matkustaminen herättää koko ajan enemmän ristiriitaisia tuntemuksia, mutta silti sitä ei voi lopettaa. 🙁 Oma reissaaminen keskittyy sentään Eurooppaan ja kotimaahan, mutta päästöjä ne lyhyemmätkin lennot aiheuttavat. Montenegron rannikko on parhaimmillaan vesiltä käsin koettuna ja purjeet onneksi pullistuvat luonnonvoimin.
Aivan ihania kuvia, sait minutkin heti haaveilemaan samanlaisesta kiertomatkasta Balkanilla! Täytyy kyllä yhtyä tuohon Suunnattoman kommenttiin noista laivojen jätevesistä. En osaisi itsekään siinä kohtaa enää iloisena keskittyä lomailemiseen, kun näkisi jätteiden lilluvan meressä.
Tuota blitvaa voisi kokeilla lähiaikoina, vaikuttaa hyvältä ja helpolta! 🙂
Sehän siinä onkin, kun eivät ne laivoista päästetyt harmaat vedet näy, ellei nyt satu seilaamaan ohi juuri silloin kun septitankkien tyhjennys on käytössä. Vesi on turkoosia ja kirkasta, eikä näytä saastuneelta ja silti totuus on tuo. Harva tulee koskaan edes ajalleeksi asiaa.
Blitva on lisukkeena oivallinen, sopii tosi monen ruuan kylkeen!
Perhana. Niin kauniisti kirjoitettu teksti, niin upeita kuvia. Ei kyllä yhtään lievittänyt Balkan-ikävääni.
Pahoittelut! 😉
Olipa ihanasti kirjoitettu lomatarina. Teillä on selvästi ollut onnistunut loma myrskyisästä loppuhuipennuksesta huolimatta. Montenegroa olen juuri arponut mahdolliseksi ensi kesän kohteeksi. Kun saisikin oman miehistön ja veneen, joka kuljettaisi minua kylästä toiseen. Mytta mieluiten tyynellä ja aurinkoisella säällä…
Kiitos Heidi! Veneitä (purjeilla ja ilman) voi vuokrata myös kipparin/miehistön kanssa! Kaveriporukalla tai perheen kanssa hintakaan ei nouse kovin korkeaksi. Ja aina voi veneillä vaikka vain pari päivää ja sitten jatkaa lomailua maissa!
Tuollainen purjehdusretki Kotorinlahdella olisi varmasti tosi hieno! Järkyttävää luettavaa silti nuo wc-tyhjennykset mereen 🙁
Itse olen Dubrovnikistä käynyt vuokra-autolla Budvassa ja Kotorissa ihastuen Montenegroon ensisilmäyksellä. Tekee mieli mennä sinne pidemmälle lomalle.
Välimatka Dubrovnikista Montenegroon on tosiaan mukavan lyhyt ja nyt rajamuodollisuudet kokeneena, voisin itsekin toteuttaa vastaavan yhdistelmämatkan.