Rasvaista, mautonta, raskasta ja kaukana fine diningista. Paneerattua turskaa ja rasvaa tihkuvia ranskalaisia, munuaispiirasta, ronskia lihaa. Stereotypiat jylläävät, kun puhutaan englantilaisesta keittiöstä. Brittiläistä ruokakulttuuria on kai turha verrata naapurimaa Ranskaan, mutta ei se läpensä mätä missään tapauksessa ole. Ennakkoluuloja murentaakseni tarjoan muutaman ravintolatärpin Lontooseen, olkaapa hyvät.

Työmatkoilla on tullut tavaksi, että minä perehdyn paikallisiin ravintoloihin etukäteen ja varaan pöydän yhteistä illallista varten. Muut hoitavat sitten hotellin valitsemisen ja reittisuunnitelmat. Minulle ei ole niin väliä millaisessa huoneessa yövyn, kunhan siellä ei ole ötököitä ja muutenkin siivo tunnelma, joten diili on varsin mainio.

Aloitan yleensä googlettamalla Michelin-oppaan valinnat. Tähtiravintoloita en edes vilkaise, ne eivät matkabudjettiin mahdu, sen sijaan otan käsittelyyn Bib gourmand -mestat, joihin on hyvät kulkuyhteydet valitulta hotellilta käsin. Bib gourmand -merkintä annetaan paikoille, joissa on sujuva palvelu ja erinomainen hinta-laatu-suhde. Suomeksi sanottuna viihtyisiä oman rahan ravintoloita, joiden keittotaitoon voi huoletta luottaa.

Käyn ravintolat järjestelmällisesti läpi. Hylkään ne, joihin ei voi tehdä varausta ja annan etusijan niille, joissa näkyy paikallinen, sesonginmukainen ruokakulttuuri. Etniset skippaan suosiolla, sillä haluan syödä maassa maan tavalla edes yhtenä iltana. Interiöörilläkin on väliä, mielummin luonnonvaloa tulviva kuin kellariin sijoitettu pimeä loukko.

Jos valinta tuottaa päänvaivaa, saatan vilkaista Trip Advisoria tai googlettaa kokemuksia kyseisestä ravintolasta blogeista ja sanomalehtien matkailusivustoilta. Trip Advisorin kommentteja pitää tosin lukea suodattaen, sillä huonon arvostelun takana saattaa olla pettynyt matkaaja, joka antaa yhden tähden pippuripihvin puuttuessa listalta.

Tällä metodilla olen onnistunut avartamaan kollegoideni makumaailmaa melkoisesti. Venetsia, Frankfurt, Milano, Berliini ja viimeisimpänä Lontoo ovat esitelleet parhaimpia puoliaan ja saattaneet jopa hälventää joitakin ennakkoluuloja paikallista ruokaa kohtaan. Jokaisella kerralla olemme poistuneet ravintolasta tyytyväisinä, hieman hiprakassa ja vatsat täynnä.

Toukokuun alussa matkasimme siis Lontooseen. Tällä kertaa kunnian sai Hereford Road, joka sijaitsi kätevästi Bayswaterissa, vain kahden metropysäkin päästä Kensingtonista, jossa hotellimme oli. Aikaisen tiistaiaamun lennon vuoksi päätin varata pöydän ensimmäiseksi illaksi jo seitsemän aikaan, vaikka tiesin sen olevan paikallisille aikainen ajankohta. Bayswaterin pikkukadut ovat täynnä vieri vieressä seisovia hotelleja, joiden ovenpieliä koristavat valkoiset vuosisatoja vanhat pylväät. Jos hotellien omia ravintoloita ei lasketa, rafloja saa alueelta hakemalla hakea. Veikkaan, että tässä on kortteliravintolaksi itseään kutsuvan Hereford Roadin suosion syy.

Olimme illan ensimmäiset asiakkaat. Valkoisia liinoja ei näkynyt ja tunnelma oli mutkaton. Ruokabloggaaja huomasi heti ravintolasalin katossa olevan suuren ovaalinmuotoisen ikkunan, josta valo tulvi sisään huoneeseen. Täydellistä.

Jo alkuruoka osoitti ennakkoluulot brittiläisestä ruuasta vääriksi. Runsaita, mutta hienostuneita makuja. Annokset olivat suuria, mikä ei meitä nälkäisiä suinkaan haitannut. Omalle lautaselleni valitsin sisäelimiä, alkuun maksaa ja pääruuaksi munuaisia. Seuralaiseni söivät parsakeittoa, lohisalaattia, kaninreittä, linssipataa sekä haudutettua varhaiskaalia ja uusia perunoita. Jälkiruokavatsa vaati omansa, sinne solahtivat raparperinen creme brulee ja veriappelsiinisorbet.

Menu vaihtuu päivittäin. Pelkästään se kertoo intohimosta ja rakkaudesta raaka-aineita kohtaan. Sesongin mukaista, mahdollisuuksien mukaan lähellä tuotettua, taiten laitettuna ja modernilla vivahteella – kyllä kiitos! Lähtiessämme paikka oli pakattu täyteen ystäväporukoita ja pariskuntia. Kiitimme avokeittiössä heiluvaa kokkia ja poistuimme pimenevään iltaan.

Kaksi seuraavaa illallista nautittiin rennommissa olosuhteissa. Elephant & Castle -metroaseman ja taideyliopiston kampuksen kulmilta löytyi entinen kauppahalli Mercato Metropolitano, joka oli valjastettu street food -ravintoloiden käyttöön. Napolilainen pizza paistettiin asiakkaan edessä, se viihtyi uunissa vain minuutin tai korkeintaan kaksi. Kerrankin söin hyvällä halulla kokonaisen lätyn, siihen en suomalaisissa pizzerioissa yleensä kykene. Kauppahallin perällä oli elämyksellinen leffateatteri Backyard Cinema, joka sisustetaan erikseen jokaista elokuvateemaa varten. Seuraavalla kerralla ehdottomasti sinne!

Pubiklassikko fish & chips oli pakko testata viimeisenä iltana. Kollega varoitteli vatsakivuista, rasvainen annos voi laittaa pötsin sekaisin. En uskonut vaan siemailin siideriä ja rouskutin hyvällä ruokahalulla rapeaa kalaa ja paksuja perunatikkuja. Jo matkalla hotelliin vatsa protestoi ja normalisoitui vasta seuraavana päivänä.

Työmatkan lounaat ovat samaa kaliperia kuin toimistollakin. Heittoeväitä, jotka syödään seisaaltaan tai ainakin 15 minuutissa. Vaan mikäpä pikalounaita syödessä, kun jokaisessa kadunkulmassa oli Pret A Manger tai vastaava terveellisen ruuan ketjuravintola. Kuullessaan minun olevan ruokabloggaaja, halusi brittiläinen kustantajakollega esitteli meille Fitzrovian kaupunginosan parhaat kasvispikaruokalat, luomuketjut ja suosikkikahvilat. Maistuvan liukuhihnalounaan söimme lopulta Planet Organicissa, mutta muitakin alla olevia kannattanee kokeilla, jos pikaevästä mielii.

Planet Organic – luomuruokakauppojen ketju, joka on perustettu jo 1994. Ainakin Tottenham Court Walkin Storessa oli myös erillinen lounastiski, josta sormella osoittamalla sai valita täytettä pieneen, keskisuureen tai suureen biohajoavaan kulhoon (hinta 6,90–9,90 puntaa). Mahdollisten täytteiden määrä sai pään pyörryksiin, pelkästään erilaisia salaatteja oli kymmeniä.

Leon – Lontoon laajin terveellisen pikaruuan ketju. Syntynyt vuonna 2004 halusta vastustaa monikansallisia hampurilaisketjuja ja muita epäterveellisen fast foodin tarjoajia. Panostaa kestävään kehitykseen.

DF Mexican Diner – Ilmeisen nopea ja autenttinen pikameksikolainen. Paikallinen kustantamo oli pitänyt henkilöstön pikkujoulut ravintolan tiloissa.

Lantana Cafe – Fitzrovian paras kahvi. Kahvilassa on kaksi puolta: IN, jossa istutaan pöydissä ja OUT, josta haetaan take away -kahvit.

En olisi koskaan uskonut miettiväni ruokamatkaa Lontooseen, mutta tässä sitä ollaan, täysin vakuuttuneita siitä, että brittiläisetkin osaavat.