Ostimme lauantaina lampun. Se koottiin ja kiinnitettiin kattoon vielä samana päivänä. Olohuone oli kaivannut kattovalaisinta jo pitkään. Minä pärjäilin ilmankin, sillä olen kohdevalojen ystävä, mutta mies halusi kunnollisen valon, että näkee imuroida. Syynsä kullakin.
Kun lamppu oli saatu kattoon, halusin siitä kuvan. Haasteellisempi homma, keskellä helmikuuta, neljän aikaan iltapäivällä. Kuvaan huomenna, ajattelin. Sunnuntaipäivä oli harmaa ja kuvaaminen siirtyi seuraavaan päivään. Maanantaina olin kotona vasta yhdeksän jälkeen, mutta tiistaina ehdin kotiin jo ennen neljää, hurraa!
Arki ei ole meillä siisteimmästä päästä. Olemme molemmat mestareita jättämään tavarat niille sijoilleen, kaapin ovet auki ja likaiset astiat pöydän nurkalle. Postit kerääntyvät pinoihin ja sohvapöydällä seilaa kuivahtanut omenankara, viikonlopun kuvauksista unohtunut tillinoksa, karkkipapereita, kaukosäätimiä, ulkoinen kovalevy ja puoliksi palaneita tulitikkuja. Ikkunalaudalla on edelleen jouluvalot kausivalot ja kymmeniä joulukortteja. Seinään nojaa kuvausalustoja, jotka olen suunnitellut maalaavani pian. Kuvaaminen alkaa siis siivouksella.
Puolen tunnin puunauksen ja tavaroiden siirtelyn jälkeen siivous on valmis. Asettelen vielä tulppaanit sohvapöydälle, jossa niitä normaalisti ei voi pitää, koska maljakko ei mahdu tavaravuoren keskelle. Sitä paitsi kukat olisivat television edessä. Sitten lasken lamppua vähän alaspäin, se näyttää sillä tavoin paremmalta kuvissa. Muutoin lamppua ei voi yhtään alempana ilman että pää kolahtaa varjostimeen joka kerta sohvalta noustessa. Pöyhin tyynyjä, mutta en huomaa asetella niitä niin, että ne näyttäisivät kamerassa kivoilta. Siirrän kitaran näkyvämmälle paikalle ja peitän parvekkeelta evakossa olevilla tyynyillä lattialla kiemurtelevat johtosolmut. Jalkalampun työnnän pois kuvasta, jotenkin se ei sovi sommitelmaan.
Etsin kuvauskulman, jossa lamppu näyttää olevan pöydän yläpuolella, vaikka se ei siinä oikeassa elämässä olekaan. Lampun pistorasia on väärässä kohdassa, eikä meillä ollut kattoon koukkua, jolla sen olisi voinut vetää oikeaan pöydän yläpuolelle. Lisään vähän valotusta ja räpsin muutaman kuvan. Rajaan ulos sohvan takaa pilkistävän joulukoristelaatikon ja sen vieressä seisovat harmaat kaiuttimet, jotka odottavat uudelleenmaalausta ja kaiutinelementtien asennusta. Seison tuolilla, makaan lattialla ja ahtaudun nurkkaan omituiseen asentoon, että saan otoksen, johon olen jotenkuten tyytyväinen.
Haluan vielä kuvata tulppaanit yksinään. Nostan kukat luonnonvaloon ikkunan eteen ja levittelen maljakon taustalle mustan samettikankaan, joka peittää kirjavan ympäristön. En jaksa välittää kankaan rutuista, silitän ne joskus myöhemmin. Annan kameran laulaa.
Kuvattavana on myös edellisenä iltana tekemäni keittokirjahaasteen jälkiruoka, jonka hölmönä ajattelin näyttävän paremmalta tänään. Yritän asetella annoksen esikuvansa tapaan, mutta viritelmä näyttää naurettavalta alkuperäisen rinnalla. En osaa tehdä täydellistä jäätelöpalloa, saan aikaan vain epämääräisen kasan, joka sulaa ennätysvauhtia.
Siirrän kuvat koneelle. Niitä on 60. Kelvollisia on muutama. Osan niistä kelpuutan tähän postaukseen, muutaman säästän keittokirjahaasteen kuvitukseksi ja loput nakkaan roskakoriin.
Tasaisin väliajoin tunnen tarvetta muistutella teille kaikille mahtaville tyypeille siellä ruudun toisella puolella, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Totuus blogikuvien takana on toinen. Kiiltokuvien takana minä ja muut bloggaajat olemme samanlaisia kuin kaikki muutkin. Täydellisen epätäydellisiä tyyppejä, joiden ottamien kauniiden kuvien ulkopuolella vallitsee välillä kaaos. Arkisia kavereita, joiden jääkaapissa on joskus vain eineksiä ja purkillinen viikon vanhaa maitoa.
ps. Lamppu on Andbrosin Model No. 4, suunniteltu ja tehty Suomessa. Varjostimen alaosan pleksikiekkoa lukuunottamatta kattolamppu on valmistettu kokonaan ekologisesta aaltopahvista. How cool is that?
Hauskasti rehellinen tarina blogikuvien ottamisesta! Usein blogien upeat kuvat saa aikaan mielikuvan, että ”toisten” kotona on aina siistiä, kaunista ja kuvatkin saa tuosta-noin-vaan muutamalla laukaisulla. 🙂
Ja kylläpä on kaunis valaisin! Sopii hyvin kotiinne.
Kiitos! Niinpä niin, toisilla on kaikki aina paremmin. 😉 Samanlaisia me kaikki ollaan. Kadehtiessa kannattaa muistaa, että koskaan ei voi tietää, miltä idyllisen neljän seinän sisällä oikeasti näyttää ja mitä siellä tapahtuu. Ja mitä valokuvaukseen tulee, harva meistä syntyy kamera kädessään. 😀
Minun silmäni näkivät tuon sohvapöydän. Se on tosi kaunis ja mittasuhteiltaan juuri oikean kokoinen!
Heh, kiitos! Pöytä on löytynyt kolme vuotta sitten Korkeavuorenkadun Fasaanista, vanhojen tavaroiden liikkeestä. Se oli ensimmäinen huonekalu, jonka hankin eron jälkeen uuteen asuntoon. Pöytätaso kaipaa hiomista ja uutta lakkaa, mutta muoto on kyllä kohdallaan!
Näimpä, kiitos tästä postauksesta! Oli hauska! 😀
Meni aikansa ennen kuin tämän tajusin, että kuvat ja todellisuus saattavat olla eri 😀 Kiitän tästä valaistumisesta teitä bloggaajia, jotka kerrotte taustoja miten kuvat oikeasti syntyvät.
Olepa hyvä! Bloggaajan arki on yllättävän samanlaista kuin kenen tahansa muun. Siihen päälle sitten yrität ehtiä kirjoittamaan, kuvaamaan, ideoimaan ja kommunikoimaan lukijoiden kanssa. 😉
Olipa hauskanen juttu! Nyt on sitten sädekehäsi loisto himmennyt. Et olekaan jämpti ja tarkka ihminen jonka koti loistaa kiiltoa ja säihkettä ?. Olisin niiiiiin halunnut pitää yllä luomaani kuvaa sinusta. Voi mikä pettymys ?. Oletkin ihan tavallinen…Ei, et ole tavallinen. Olet harvinaisen hyvä kynän käyttäjä ja ruoanlaittaja ja paljon muuta verrattuna keskiverto ihmiseen. Ja sitäpäs en usko, että kaapissasi olisi joskus vain eineksiä ja purkki viikon vanhaa maitoa. En usko ikinä!
Lamppu on muuten kaunis . ?
Näin se sädekehä sammui. 😉 Taidat olla oikeassa, jääkaapissani ei ole koskaan ollut VAIN eineksiä ja vanha maitopurkki. Siellä on myös kolme vuotta vanhoja hillopurkkeja ja pari nahistunutta perunaa. 😀 Kiitos kommentista, siitä tuli hyvä mieli.
Voi Pia, ihana, avoin ja rehellinen kirjoitus. Minusta on tosi hienoa, että joskus mennään ”kulissien taakse”, bloggaajatkin ovat ”vain” ihmisiä tekstiensä ja mainioiden otoksiensa takana. Tämä elämä kun on kuitenkin sitä aika tavallista, olemme inhmillisiä olentoja kaikkinemme. En kaipaa kiiltokuvia, vaikka ymmärrän niidenkin pointin. Kiitos avoimuudestasi ja hauskan letkeästä otteestasi. Pitkään aikaan en ole ”sanonut” kommenttilootaan mitään, mutta piti vain huikata, että kyllä täällä taustalla ollaan edelleen olemassa ja olen noteerannut blogisivustosi muutokset. Jatketaan. Eteenpäin, kuin mummo lumessa ja kevättä kohti mennään, että kohisee. Eiköstä niin? 🙂 Leena
Kiitos Leena! Ihanaa kuulla, että olet edelleen kuulolla. 🙂 Eteenpäin mennään, vaikkei lunta etelässä enää olekaan. Tänään oli tarkoitus kirjoittaa taas uusi postaus, kuten torstaisin ollut tapana, mutta sen sijaan päätinkin käyttää ajan kommentteihin vastaamiseen. Tärkeää hommaa sekin. Huomenna palataan taas ruotuun!
Ai maailma, kun tykkäsin tästä postausestasi! Samastuin siihen niin.
Tämän rouvan on vallannut jonkin sortin raivopäisyyden puuska. Sen siivittämänä olen suunnitellut avaavani yhdessä postauksessani sitä, mihin työkseen sisältöjä tuottavan työpäivä menee ja miten yksi blogikirjoitus syntyy. Ehkä lainaan sen yhteydessä tätä postaustasi. Selviän vähemmälle kirjoittamisella. Kuvaamisosuus on kiteytetty parhaiten tässä :D.
Ai maailma, miten tykkäsin tästä sun kommentista! Piti ihan palata itsekin lukemaan mitä sitä on tullut kirjoitettua – ja kyllä, juuri noin se menee. Saa nähdä, millainen operaatio on huominen videokuvaussessio. Kuinka paljon siivotaan ja mitä viritetään taustalle, ettei sotkut näy. 😀
Lainaa pois ja kirjoita ihmeessä! Jo tänään julkaistu postaus oli mainio, mahtavaa, että lisää on tulossa. Jään kuulolle! Kiitos, kun kommentoit. 🙂
Paluuviite: Miten blogikirjoitus syntyy ja mikä bloggauksessa maksaa? – Rouva Sana