Seuraavan kertomuksen jotkut teistä ovat kuulleet jo monta kertaa. Kerron sen silti, sillä tarinoita rakkaudesta ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

Tapahtui 373 päivää sitten niin, että ystäväni kutsui itsensä kylään. Muutaman viinilasillisen jälkeen istuimme sohvalla ja hän kysyi voisinko näyttää sitä Tinderiä. Mikä se oikein on ja miten se toimii? Painotettakoon tässä, että ystäväni oli ja on edelleen onnellisesti naimisissa, eikä hänellä itsellään ollut mitään tarvetta deittisovelluksen käyttöön. Mutta utelias hän oli.

Avasin sovelluksen ja demosin. Analysoimme profiileja, ihmettelimme autojen ja oluttuoppien kuvia ja pyyhkäisimme enimmäkseen vasemmalle. Sitten tuli eteen iltahämärissä otettu kuva. Onko tuo purjevene? Tukkakin on silmillä, eikä kasvoista oikein saa selkoa. Saman hepun toisessa kuvassa oli setämiehen oloinen kaveri, päässä aurinkolasit ja lippalakki, ikää 37. Silmiä ei näkynyt tässäkään. Taustalla meri tai järvi, alla ilmeisesti jokin vesikulkuneuvo.

Profiiliteksti oli kirjoitettu hyvin, olisin voinut itse kirjoittaa samanlaisen. Ystävä kiinnitti huomiota yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin, niitä oli monta. Epäröin ääneen, koska otokset olivat sumeita ja epäselviä. Ystävä kannusti: nyt painat sitä sydäntä, ei sulla ole mitään hävittävää, ja hei, purjevene kuitenkin ja liikkeellä tositarkoituksella! Pienen painostuksen alaisena pyyhkäisin oikealle. Syntyi match.

Seuraavana päivänä sain mieheltä treffikutsun. Suoraa toimintaa, tykkäsin. En olisi jaksanut jutella viikkokausia ja rakentaa mielikuvaa ihmisestä, jota en välttämättä tule koskaan edes tapaamaan. Sovimme tärskyt parin päivän päähän torstaille. Mies keräsi lisäpisteitä ehdottamalla paikaksi ihan naapurissani olevaa olutravintolaa.

Terassilla minua vastassa oli leveä hymy, lämmin katse ja vilpitön halaus. Jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli selvää, että tapaisimme uudestaan. Aika lensi ja kun paikka suljettiin, jäimme jatkamaan juttua jäätävään kesäyöhön, sillä kumpikaan ei malttanut lähteä vielä kotiin. Puoli kahden aikaan hytisin villasukat jalassa peiton alla ja toivotin tekstiviestillä hyvää yötä. Vastaus tuli seuraavalla sekunnilla.

Kolmen päivän päästä seurasivat toiset treffit, sitten kolmannet ja lopulta juhannus, jonka vietimme kahden. Söimme, joimme ja loikoilimme lusikassa. Vaihdoimme suuria salaisuuksia vain huomataksemme, että pelkäsimme niiden paljastamista aivan turhaan. Toissapäivänä juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme, ruuan ja viinin äärellä, kuinkas muutenkaan.

Miten pienistä puroista syntyykään rakkauden suuri virta ja miten epäolennaisiin esteisiin takerrumme sitä kohti kulkiessamme. Yksi huono kuva, väärä sana tai kirjoitusvirhe voi johdattaa harhapolulle, jolta ei ilman ystäviä löydä kotiin. Kiitos Helena, ilman sinua emme olisi tässä.