Kaupallinen yhteistyö: You Travel
Kolmen päivän vaeltelu Piemonten viinialueilla pani pääni pyörälle ja sulatti sydämeni. Vaikka edessä on vielä neljä vuorokautta Cinque Terren pittoreskeissä pikkukylissä, nousen bussin rappusia raskain askelin. Olisin tahtonut jäädä sinisen usvan värjäämiin laaksoihin, maleksia mukulakivikujilla ja maistella vielä muutamaa kymmentä paikallista huippuviiniä. Linja-auton etupenkillä suljen silmäni ja näen unta viiniä varten pengerretyistä Langhen laakson vihertävistä rinteistä.
Kahden tunnin kuluttua saavutamme Ligurian rannikon. Kun syvän sinisenä välkehtivä vesi ensimmäisen kerran kurkistaa kukkuloiden takaa, tajuan yhtäkkiä, kuinka olinkaan ikävöinyt aavaa merta. Rannatonta, taivaan ja maan rajalle jatkuvaa, valtavaa vesimassaa. Aaltojen pauhua ja tyynen meren peilikirkasta pintaa. Pelottavan voimakasta, mutta samalla niin rauhoittavaa.
Majoitumme Sestri Levanteen, joka sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä Cinque Terren viidestä pikkukaupungista. Hotelli on kapealla niemellä kahden rannan välissä. Meri tuoksuu suolalle ja tuoreelle kalalle. Lokit kaartelevat taivaalla, niiden huuto kaikuu kiviseinistä.
Hotel Due Marin ullakkohuone on matala, mutta kotoisa soppi, jossa ehdottomasti parasta on käsittämättömän suuri kattoterassi. Jo ensimmäisenä iltana istumme eteläisen taivaan alla pitkään. Tähdet tuikkivat tummentuneella iltataivaalla, vastapäisen talon ylimmässä kerroksessa ripustetaan pyykkejä kuivumaan. Me olemme kaukana arkisista askareista.
Levanto – Monterosso al Mare
Ensimmäinen Liguria-päivä alkaa junamatkalla Sestri Levantesta Levantoon. Kaupungin läpi kävellessämme poikkeamme pieneen markettiin ja pakkaamme reppuun viiniä, juustoa, salamia, hedelmiä ja focaccia-leipää. Edessä on parin tunnin nousu kohti Monterosso al Maren kyljessä kohoavaa kukkulaa. Polku on selvästi vaikeakulkuisempi kuin mihin Barolon viinialueella olemme tottuneet. Juurakoita, irtokiviä, jyrkkiä pudotuksia ja päätä huimaavia näköaloja. Metsästä huokuu viileä kosteus, mutta aurinko polttaa. Lisään aurinkovoidetta jo puolen tunnin kipuamisen jälkeen.
Vaeltajia tulee vastaan tasaisin väliajoin, joku muukin on keksinyt käyttää apostolinkyytiä. Toisilla on jalassaan järeät vaelluskengät, toisilla varvassandaalit. Olen tyytyväinen omaan valintaani, maastojuoksuun tarkoitetut kengät ovat kevyet, mutta riittävän jämäkät ja pitävät hyvin epätasaisilla poluilla.
Kolmikymppisellä pariskunnalla on selässään kantoreppu, jossa heiluttelee jalkojaan parivuotias taapero. Tyylikkäästi harmaantunut herrasmies astelee eteenpäin puisen kävelykepin tukemana ja pysähtyy tämän tästä pyyhkimään hikeä ohimoiltaan.
Meidät kiinni kirinyt keski-ikäinen nainen kysyy, tiedämmekö millaisena reitti jatkuu. Hänen miehellään oli paha korkeanpaikan kammo, eikä mies tunnin nousun jälkeen enää tiennyt uskaltaako jatkaa eteenpäin. Pian keskustelun jälkeen ohitamme suuren kiven, johon on kiinnitetty muistolaatta. Muuan professori on astunut polulta harhaan vain muutama vuosi sitten – onnettomuus, kertoo saksankielinen kyltti. Kaukana allamme pauhaa meri. Helteestä huolimatta kylmät väreet nostavat ihokarvat pystyyn.
Kukkulan huipulla otetaan yhteiskuvia. Sitten syödään! Focaccia ei ehkä ikinä ole maistunut niin hyvältä. Mansikat häviävät suonenjokisille, mutta katoavat rasiasta silti alta aikayksikön. Makuelämystä eivät häiritse edes raunioituneet rakennukset, joita on käytetty sittemmin käymälänä, eivätkä kymmenet paikalla patsastelevat saksalaiset turistit, jotka kauhovat lounasta kymmenen litran kattilasta. Jossain lähellä on varmasti tie, sellaista ruokamäärää ei kukaan selässään kanna.
Aikomuksenani oli kuvata lyhyitä videoita ja päivittää somekanavia myös vaellusten varrelta. Taltioida huimaavia maisemia tuoreeltaan ja kertoa fiiliksistä samalla matkaa tehden. Pian kuitenkin huomasin, etten halua tuijottaa kännykkääni, kun ympärillä levittäytyy välimerellinen luonto kauneimmillaan. Päättelin, että someseuraajani jaksavat ehkä odottaa, vaikka instagram-tilini ei olekaan täynnä livepäivityksiä ja liikkuvaa kuvaa. Otan muutaman kuvan retkieväistämme ja sullon kameran takaisin repun sivutaskuun.
Eväshetken jälkeen edessä on tunnin laskeutuminen Monterosso al Maren kaupunkiin. Polvet alkavat oireilla jo parinkymmenen minuutin jälkeen. Jo teini-iässä huomasin, että polveni kipeytyvät kaltevilla pinnoilla. Polvet ottavat paineen vastaan, kun jalat jarruttelevat jyrkällä kalliolla. Ei vaiva ole koskaan ollut ongelma, mutta toisaalta, aiemmin en ole laskeutunut reilusta 500 metristä jalkavoimin alas. Rappuset loiventavat laskua, mutta tasaisen kalteva pinta, se tuntuu tappavan.
Polvet protestoivat vielä paluulennollakin. Ehdin jo pohtia pitäisikö niitä käydä näyttämässä lääkärille, vai onko tämä ihan normaalia, tällaistako täällä neljänkympin toisella puolella onkin? Sitten vaelluksia vetänyt äitini valisti minua, että ennen rykäisyä olisi pitänyt verrytellä ja käyttää juomatauot venyttelyyn. Muuten limapussit saattavat tulehtua. Harmillista, ettei kukaan vinkannut tästä etukäteen, kenties olisin välttynyt kipuilulta kokonaan!
Päästyämme Monterosso al Maren ihmisvilinään, etsimme lähimmän jäätelökioskin ja kävelemme syrjäiselle hiekkarannalle uittamaan kengissä hautuneita varpaita ja turvonneita polvia viilentävässä vedessä. Aallot lyövät vahvoina rantaan ja pohjan pikkukivet hierovat helliä jalkapohjia. En suostu vetämään pölyisiä ja hiestä kosteita kenkiä takaisin jalkaan, siksi päätämme kävellä junalle paljain jaloin. Kadut ovat käsittämättömän puhtaita, ei lasia, eikä roskaa missään. Seuraavana päivänä pakkaamme silti reppuun viinipullon ja eväiden lisäksi varvastossut.
Hotellille kävelemme panetterian kautta. Ostamme tomaatti-oliivileipää ja pullon punaviiniä. Lainaamme hotellin baarista cavatappia eli korkkiruuvia ja kiipeämme ullakkohuoneeseemme. Pesen hikisen vaelluksen jäljet ihostani ja nostan jalat kattoon. Kaivan muistikirjan esiin ja kirjaan pikaisesti ylös päivän kokemukset ja mielenliikkeet. Mies kattaa aperitivot kattoterassille, viinilasiin jää rasvaiset sormenjäljet – oikeaoppinen focaccia ei ole terveysruokaa. Ensinälän taltuttua onkin lähdettävä liikkeelle. Auringonlasku ei odota.
Monterosso al Mare – Vernazza
Seuraavan päivänä palaamme Monterossoon junalla ja lähdemme kapuamaan kohti Vernazzan ja Monterosson erottavaa korkeaa kukkulaa. Satojen rappusten jälkeen alkaa juurakkoinen taival. Aurinko porottaa ja selkää pitkin valuu päivän ensimmäinen hikinoro.
Ensimmäisenä etappina on Monterosso al Maren yläpuolella 500 metrissä kohoava luostari. Pienessä kioskissa myydään jäätelöä ja näköalatasanne tarjoilee mielettömän maiseman alas Monterossoon. Luostarin pihassa on pieni parkkipaikka, tänne olisi siis päässyt myös autolla.
Kello lyö kaksitoista, kellot kumajavat korviemme juuressa keskipäivän merkiksi. On siis aika jatkaa matkaa. Reitti on merkitty punavalkoisin opastein, joita on helppo seurata. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä välillä patikointireitti nousee asfalttitielle, josta on osattava poiketa oikeassa kohtaa takaisin kapealle kinttupolulle. Paikoin kulkuväylä on niin ahdas, että kaksi kulkijaa ei mitenkään mahdu ohittamaan toisiaan. Vieressä vipeltää tuhatjalkainen ja ympärillä liihottelevat perhoset. Mansikkapuu on pudottanut karvapintaisia hedelmiään polulle, jossain kiekuu kukko.
Vernazzan kylä avautuu allemme yllättäin. Kuusitoistahenkinen ryhmämme huokaa yhteen ääneen ja sitten kamerat alkavat laulaa. Syvän sininen vesi kimmeltää keskipäivän auringossa ja miniatyyripurjeveneet jättävät jälkeensä valkoisia vanoja. Talojen pastellisävyjä ei vielä erota ja satamassa keinuvat pienet kalastajaveneetkin ovat nuppineulanpään kokoa. Sydän osoittaa silti pakahtumisen merkkejä. Miten jossain voikin olla näin kaunista?
Laskeudumme alaspäin rinteeseen rakennetun pienen kirkon pihaan. Kellotornin alla on ovi, jossa roikkuu kyltti: self service. Astumme sisään pikkuruiseen huoneeseen. Jääkaappi on täynnä kylmiä juomia: vettä, olutta, limonadia. Pöydillä on täytettyjä leipiä, keitettyjä kananmunia, hedelmiä ja huoneen nurkassa kunnon kahvikone. Missään ei lue hintoja, on vain vartioimaton rahalipas, johon kaikesta maksetaan omantunnon mukaan. Täällä vaeltajista pidetään hyvää huolta, melkein harmittaa, että meillä on omat eväät mukana.
Viereisissä piknik-pöydissä istuu kymmenkunta teini-ikäistä. Joku soittaa kännykästään musiikkia. Joukkio on todennäköisesti tullut paikalle bussilla, sillä iholla ei näy hien häivettäkään. Tai sitten poppoo on jumalattoman kovakuntoinen. Jos nousu Monterosso-Vernazza-reitin huippukohtaan oli hengästyttävä, on laskeutuminen Vernazzaan sitäkin jyrkempi. Polvet eivät tykkää, eivät ollenkaan. Toivotan mielessäni onnea vastaantulijoille, heillä on edessään haastava taival.
Vernazzassa ihmisvilinä lyö meidät ällikällä. Kadut ovat ahtaita ja turisteja on PALJON, vaikka hektisimmät lomakuukaudet ovat jo ohitse. En yhtään ihmettele, että Cinque Terren alueella turistimäärää saatetaan tulevaisuudessa alkaa rajoittaa. Olen todella tyytyväinen, että liikumme kylien välillä jalan. Vaeltaen näkee ja kokee hurjasti enemmän kuin junalla kylästä toiseen siirryttäessä. Eikä poluilla ole ruuhkaa.
Lounasaika on päättymäisillään ja kaikki ravintolat ovat ääriään myöten täynnä. Väkijoukot vyöryvät juna-asemalta alas kylän keskustaan. Laiturilla sadat ihmiset odottavat yhteyslauttaa, joka tuo tullessaan lisää populaa. Julkisia vessoja ei ole, joten on yritettävä löytää kuppila, jossa on tilaa. Rantalaiturin vierestä vapautuu pystypöytä ja majoitumme kaksin sen juurelle. Mies hakee itselleen oluen, minä otan lasillisen proseccoa. Baarin ainoa wc on piilotettu tiskin taakse ja ennen kuin saamme luvan käyttää toilettia, baarimikko varmistaa, että tiedämme säännöt. Ei paperia pönttöön, muuten putket menevät tukkoon. Vakuuttelemme, ettemme ole eilisen teeren turisteja ja pääsemme helpottamaan oloamme.
Pakollisen baarivisiitin jälkeen etsiydymme jälleen rannalle – kenkien riisuminen ei ehkä koskaan ole tuntunut niin hyvältä. Kahlaan kivilaiturien reunustamassa satama-altaassa, istahdan kivenlohkareelle ja heiluttelen jalkojani suolavedessä. Jään tarkkailemaan ympäristöä ja unohdan hetkeksi ajankulun. Juna viheltää läheisellä penkereellä tunneliin, kauempana katamaraani lipuu laituriin. Pastellinväriset talot kohoavat ympärillä kohti taivasta ja iltapäivän aurinko lämmittää väsynyttä vaeltajaa.
Ajatukset hiipivät vaivihkaa seuraavaan päivään, jolloin jätämme Italian taaksemme ja kieppaamme kotimaan kautta Montenegron jylhiin maisemiin. Aamulla pyrähdämme pikaisesti Cornigliassa, mutta kaksi viimeistä kylää, Manarola ja Riomaggiore, ne jäävät näkemättä. Jotain on jätettävä seuraavaan kertaan.
Lue myös:
Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa
Patikoijan paremmat piknik-eväät
Baroloa ja parsarisottoa – visiitillä Sukulan viinitilalla