Väliinputoajan tunnustuksia

Rakkaimmat ystävät ovat perheellistyneet kiihtyvää vauhtia viimeisimpien vuosien aikana. Osa odottaa tälläkin hetkellä, muutama opettelee vauva-arkea vasta viikkojen kokemuksella, moni ihmettelee uhmaikäistä taaperoa. Elämä on hetkellisesti keskittynyt neljän seinän sisään ja lähikorttelien tuulisille kaduille, tuudittelemaan suurta ihmettä uneen.

dinner for two

Kaupungilla, metrossa ja busseissa kiinnitän huomiota vauvavatsoihin, niitä on paljon. Kuin kaikki kolmekymppiset naiset olisivat päättäneet lisääntyä yhtä aikaa. En pysy enää perässä – kenelle olikaan tulossa tyttö ja kuka jättikään sukupuolen selvittämättä? Laskettujen aikojen päivämäärät menevät iloisesti sekaisin, kun eroa on vain muutamia viikkoja. Kuuntelen pelkoja, jännitän mukana, kannustan ja tsemppaan. Kaikki menee varmasti hyvin, teistä tulee taitavat vanhemmat. Vaikka enhän minä tiedä, en ole perehtynyt pikkulapsiarkeen, en vauvojen vatsaongelmiin tai kasvamisen kehityskaareen. Olenhan vapaaehtoisesti lapseton.

Kahdestaan vietetyn itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa en pääse ajatuksiani pakoon. Olen ulkopuolinen tai siltä se joulukuisena iltana kello yksitoista tuntuu. En uskalla puhua tuntemuksista ääneen tai kuormittaa aatoksillani ketään. Pidän sisälläni, sillä lähellä on paljon suurempiakin suruja ja musertavia murheita. Ruuhkavuosissa tarpovilla on muutakin ajateltavaa kuin minun ikäväni.

Älkää ymmärtäkö väärin, en missään nimessä halua syyllistää ketään. Olen onnellinen ystävieni puolesta, on mahtavaa, kun haaveista tulee totta. Ihmettelen vain ääneen tätä uutta elämänvaihetta, johon olemme huomaamattamme pudonneet. Ruuhkavuosien railoon, perheellisten piirin ulkopuolelle.

kahden hengen illallinen

Silläkin uhalla, että nämä rivit tekevät minusta nostalgisen hölmön, lausun ne ääneen. Minulla on ikävä yhteisiä illanviettoja. Sellaisia, missä aika menettää merkityksensä, missä syödään niin, että ajatus kotiin lähtemisestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta, missä hihitellään hilpeässä viinihiprakassa ja missä lähdetään hetken mielijohteesta lähikuppilaan kumisaappaissa ja kotimekossa ihan vain yhdelle.

Kaipaan illallisia, pöytää täynnä tärkeitä tyyppejä. Sitä hetkeä, kun takana on kolme tuntia kokkaamista, edessä ihana ilta ja neljä ruokalajia ja kädessä kuohuviinipullo, joka pian poksahtaa auki. Ravintoloissa syömistä, pitkiä keskusteluja, aamuöisiä tunnustuksia, seuraavan päivän brunsseja ja spontaaneja kutsuja. Kekkereitä, joita ei tarvitsisi suunnitella puolta vuotta etukäteen, jotta edes joku pääsisi paikalle.

Ja mökkiviikonloppuja. Saunaa, järveä tai avantoa. Yön yli ikikiukaan lempeässä lämmössä hautunutta uunipuuroa. Tiskivuoroja, jotka hoituvat jakamattakin. Hiekkakuoppaan haudattua rosvopaistia, valkosipuliperunoita ja vain hetkeä aiemmin metsästä kerättyjä puolukoita. Takkatulta ja tuntikausia kestäviä lautapelejä. Mustaksi kärventynyttä campingiä, tikun nokassa iltapalaksi paistettua.

kattauskoristeet

Kaikki tämä kuuluu kyllä elooni edelleen, en minä elämästä nauttimista ole lopettanut. Kaveriporukka on vaan kutistunut kahteen. Kaksin mökkeilemme, kaksin istumme iltaa ja kaksin nautimme kolmesta ruokalajista, kuohuviinista ja keskusteluista. Sekin on ihanaa, tottakai. Pöydässä olisi kuitenkin tilaa kahdeksalle kestittävälle, villisti virtaaville ajatuksille, polveileville pakinoille, vuolaille viisauksille ja riivatun huonoille jutuille, mutta myös tavallisille kuulumisille, arkisille ajatuksille, kiusallisille kakkakertomuksille ja taaperoiden toilauksille. Elämälle.

Toki pöydässämme istuu myös parisuhteettomia kavereita, yhtä arvokkaita ja rakkaita kuin muutkin. Joskus on vain pakko päästä parantamaan maailmaa parisuhteessa painiskelevien kohtalotovereiden kanssa. Sitäpaitsi sinkuillakin on omat menonsa, joiden rinnalla mökkireissu parisuhteellisten seurassa ei välttämättä ole se houkuttelevin.

Tiedän, tiedän, nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Tiedän myös, että kyllä ne pienet siitä kasvavat. Istuvat kohta viereiselle tuolille, kallistavat päätään ja pyytävät lisää. Ovelasti ketkuilevat itsensä suoraan jälkiruokalautasen ääreen ja lopulta uuvahtavat aikuisten tasaiseen puheensorinaan. Olen malttamaton, sillä siihen menee vielä vuosia. Mitä minä sillä aikaa teen? Kenet kutsun pöydän päähän parin tunnin varoitusajalla, kuka syö valurautapadassa hautuneet häränhännät, kenen eteen kannan ensimmäisistä raparpereista leivotun piirakan? Pitäisikö tässä alkaa etsimään uusia ruokaystäviä? Tai perustaa illalliskerho toistaiseksi tuntemattomien kanssa?

Tänään tarjolla olisi ollut tuttavien luomutilalla kasvatettua kyytönlihaa. Tuoreina kilon kappaleina, paisteiksi leikattuna. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kahdelle kilo on liikaa, eikä laatuliha mahdu pakastimeenkaan odottamaan seuraavaa ruuhkavuosikalenterissa avautuvaa mahdollisuutta isoon illalliseen.

viinit lasissa

Erilaiset elämänvaiheet erottavat, sanotaan. Aion käydä taistoon ilmiötä vastaan ja pitää ystävistäni kiinni vaikka väkisin. Kun ruokavieras ei kykene vuoren luo, on vuoren liikahdettava ruokavieraan luo. Otettava kauppakassit kantoon ja suunnattava ystävien ovelle. Vallattava heidän keittiönsä, raivattava pöydät ja lusikoitava lautasille rakkaudella valmistettua ruokaa ja toivottava, että jälkikasvu antaa isän ja äidin syödä. Vaikka vuorotellen.

Vapaaehtoisesti lapseton vai itsekäs nautiskelija?

Lukioikäisenä suunnittelin, että 28-vuotiaana minulla olisi vähintään yksi lapsi, mieluiten kolme. Suunnitelma perustui oletuksiin ja mielikuvaan siitä, miten ihmiselo etenee. Rationaaliseen ajatteluun, velvollisuudentuntoon, ulkopuolisiin paineisiin ja ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin, ei suinkaan vauvakuumeeseen tai lapsihaaveisiin. Järkeilin, että mitä nuorempana, sen parempi.

Joskus olen miettinyt, onko minussa jokin vialla, kun biologinen kello ei tikitä, eikä äidinvaisto puutu peliin. En huumaannu vauvojen tuoksusta enkä tempaudu vauvakuumeen vietäväksi. En osaa leperrellä, vaan puhun uudelle tulokkaalle kuin vertaiselle ihmiselle. Kun työkaverit kerääntyvät vierailulle saapuneen tuoreen äidin ja vauvan ympärille, minä lyöttäydyn seuraan, vaikka en tiedä mitä sanoisin. Onnea varmaankin ja että onpa se ihana. Nukkuu vaunuissa ja tuhisee.

äitienpäivä tulppaanit

Jos olisin toteuttanut suunnitelmani tai edes yhden niistä kolmesta, täyttäisi teini tänä vuonna kolmetoista vuotta. Olen vapaaehtoisesti lapseton. En ole koskaan varsinaisesti päättänyt olla hankkimatta lapsia, niitä vaan ei ole koskaan siunaantunut, ei tietoisesti, eikä vahingossa. 37-vuotiaana, kun jäin 11 vuoden parisuhteen jälkeen seisomaan nallina kalliolle, ymmärsin pian, että lapsia tärkeämpää minulle on hyvä parisuhde. Että voin olla täysin onnellinen, vaikka sukuni ei minun jälkeeni jatkuisikaan.

Useamman kuin kerran olen saanut kuulla lääkäreiltä, että kannattaisiko tehdä asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Halu hankkia lapsia ei ole kuitenkaan koskaan kasvanut riittävän voimakkaaksi, jotta olisin oikeasti tehnyt määrätietoisia peliliikkeitä perheen perustamisen eteen.

Muutama vuosi sitten tapailin herraa, jolla oli jo liuta kouluikäisiä lapsia. Ensimmäisillä treffeillä synkkasi niin hyvin, että päädyimme puhumaan tulevaisuudesta ja siitä olisiko hän valmis isäksi vielä kerran. Kerroin, että ensisijaisesti haen parisuhdetta, mutta en ehkä kuitenkaan halua sulkea mahdollista jälkikasvua pois pelistä. Hän oli samoilla linjoilla, mutta tuli myöhemmin toisiin ajatuksiin.

Ensimmäistä kertaa jouduin oikeasti miettimään, haluanko todella lapsia vai en. Tuona jouluna yritin eläytyä siskojeni rooleihin äitinä. Kuvittelin, että ne kaksi ipanaa, jotka möyrivät lattialla, kikattivat, kiljuivat, kiukuttelivat ja hymyilivät niin, että sydän suli, olisivatkin minun. Miltä minusta tuntuisi, millainen olisi elämäni? Vaikka pyörittelin ajatusta edestakaisin ja katselin pieniä ihmisenalkuja jokaiselta kantilta, en nähnyt itseäni luontevasti vanhemman roolissa.

Rakastan kummilapsiani ja siskojeni lapset ovat aarteita, joita ilman en osaisi maailmaa kuvitella. Rooli tätinä ja kummina kuitenkin riittää. En hetkeäkään epäillyt, ettenkö pystyisi tai tarvittaessa kasvaisi äidiksi, mutta omaehtoinen perheen perustaminen, vauva-arki ja sitoutuminen kasvatustyöhön 20 vuodeksi tuntui ja tuntuu edelleen vieraalta ajatukselta. Kirjoitin herralle pitkän kirjeen, jossa kerroin tuntemukseni. Hän kuitenkin päätti puolestani, ettei halua viedä minulta mahdollisuutta, mikäli muutankin mieleni.

Vaikka tapailusuhde päättyi, taakka putosi harteiltani. 39-vuotiaana ymmärsin, ettei minun tarvitse välittää yhteiskunnan normeista ja ympäristön luomista paineista. Voin kulkea omaa tietäni, kunhan olen sinut itseni ja päätöksieni kanssa. En ole viallinen, vaikka biologinen kello ei pauhaakaan korvani juuressa. Olen vapaaehtoisesti lapseton – ja onnellinen. Oli heti helpompi hengittää. Tulevaisuus säteili valoa ja uusia mahdollisuuksia.

äitienpäivä tulppaanit

Puolen vuoden kuluttua törmäsin diplomi-insinööriin, jonka hymykuopat hurmasivat minut ensimmäisellä tapaamisella. Neljänsillä treffeillä hän otti lapsiaiheen varovaisesti esiin. Kysyi, mitä ajattelen lapsista ja kertoi samaan hengenvetoon, ettei 99 prosentin varmuudella tule koskaan saamaan omia. Sanoi vielä, että ei halua lupaavasti versoavan suhteen kuihtuvan tämän takia, vaan on valmis tukemaan, jos haluan lapsen muulla tavoin.

Jo nuorempana päätin, että lapsi tulee, jos on tullakseen. Elämä antaa ja ottaa, me kellumme aalloilla mukana. Olin varma, etten halua ja sanoin sen myös ääneen. Puhuimme asiasta pitkään ja perusteellisesti. En uskonut kestäväni hedelmällisyyshoitojaksoja, adoption odotusta tai muitakaan vaihtoehtoisia keinoja. Olimme täysin samalla aaltopituudella. Halusin ja hyväksyin hänet sellaisenaan. Tein valintani täysin tiedostaen ja vapaaehtoisesti.

Tässä kohtaa katson ylöspäin ja nostan kunnioittaen hattua teille kaikille, jotka olette taivaltaneet lapsettomuushoitojen kivikkoisen polun tai olette vielä matkalla sille. En osaa mitenkään kuvitella, miltä teistä tuntuu. Tiedän myös, että siellä jossain on teitä, jotka toivovat perhettä, mutta eivät vielä ole löytäneet kumppania, jonka kanssa sen perustaa. Jotka pohtivat jaksaisiko vauva-arkea yksin, ilman toisen tukevaa olkapäätä. Rohkeita, jotka ovat koko ikänsä haaveilleet vanhemmuudesta ja uskaltavat siksi. Lähetän teille lohdullista lämpöä, lempeitä ajatuksia ja voimia nykyisiin ja tuleviin koitoksiin.

Minun tieni kulkee kuitenkin toista reittiä.

Olen vapaaehtoisesti lapseton. Viimeinen on vahva ja pitää sisällään oletuksen, että minulta puuttuu jotain, olen jotain paitsi. Ei minulta mitään puutu, ei ole aukkoa, joka huutaisi täyttymistä. Elämäni on täysi, vaikka minulla lapsia ei olekaan. Olenko siis itsekäs nautiskelija, kun olen ensin tahattomasti ajautunut ja myöhemmin vapaaehtoisesti valinnut lapsettoman elämän?

Jotkut sanovat, että elämän tarkoitus kirkastuu vasta lapsen myötä. Jokapäiväisestä arjesta tulee merkityksellistä. Saattaa hyvinkin olla, en osaa sanoa, kokemusta kun ei ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perheettömän elämä olisi vailla merkitystä. Kahden lapsettoman aikuisen yhteisellä matkalla sisältöä riittää niin, että kaikkea ei voi mitenkään ottaa vastaan. Elämäntilanteiden vertaileminen ja vastakkainasettelu on turhaa, sillä jokainen elämä on yhtä tärkeä ja tarkoituksellinen, oli lapsia tai ei.

äitienpäivä tulppaanit

Tämä teksti on hautunut sisälläni jo vuoden ajan. Pieni ääni sisälläni arastelee edelleen ja kuiskii korvaan, ettei minun pitäisi julkaista juttua. Sillä enhän tiedä miltä tuntuu, kun oman lapsen kaipuu on niin kova, että sydämeen sattuu joka sekunti. En tiedäkään, mutta sen tiedän, että lapsettomuus ei tee minusta, eikä yhdestäkään ihmisestä huonompaa ihmistä, eikä sen perusteella voi tuomita tai tehdä johtopäätöksiä kenestäkään. Koskaan ei voi tietää, millainen tarina lapsettomuuden taakse kätkeytyy, oli valinta tietoinen tai muiden syiden sanelema. Siksi kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin alkaa udella, painostaa, syyllistää tai osoitella sormella.

Voit ajatella, että kyllä minun mieleni vielä muuttuu, tai hehkuttaa, että elämässä ei ole mitään muuta niin mullistavaa kokemusta kuin vanhemmuus. Saatat myös sääliä minua, enhän koskaan tule kokemaan lapsen pyyteetöntä rakkautta vanhempaansa kohtaan. Ja mitä sitten kun olen vanha, kuka minusta pitää huolta, kun en ole jatkanut sukuani? Kaikki nämä reaktiot ovat sallittuja ja ymmärrettäviä, mutta silti pyydän, että pidät nämä viisaudet omana tietonasi. Olen kuullut ne moneen kertaan ja voin kertoa, ettei se sadas kerta muuta mieltäni tai saa päätäni kääntymään.

Ja mitä vanhuuteen tulee, en olisi siitä niin huolissani. Kukaan meistä ei tiedä, millaisessa yhteiskunnassa 40 vuoden kuluttua elämme. Ehkäpä vanhuksista hankkiudutaan järjestelmällisesti eroon, ennen kuin heistä tulee hyödytön taakka yhteiskunnalle tai lapsenlapsille. Ehkä seuranamme ovat ihmisen kaltaiset koneet, robotit, jotka huolehtivat heistäkin, jotka ovat yksin.

Sitä paitsi, en minä ole yksin. Vaikka minulla ei ole nyky-yhteiskunnan suosimaa ydinperhettä, on ympärilläni silti rakkaiden ihmisten lauma. Laajennettu perhe, jossa sisarukset, vanhemmat ja ystävät tukevat toisiaan. Verkko on vahva ja tunnesiteet voimakkaita. Olen vapaaehtoisesti lapseton ja onnellinen juuri näin, en tarvitse ulkopuolisia tahoja sanelemaan elämäni ehtoja.

vapaaehtoisesti lapseton

Vielä lopuksi haluan osoittaa arvostukseni jokaiselle vanhemmalle, teette mittaamattoman arvokasta työtä. Lähetän voimia ja virtuaalirutistuksia myös vanhemmuudesta haaveileville, tyhjää syliä sureville, onnellisille odottajille sekä kaltaisilleni oman tien kulkijoille, jotka joutuvat jatkuvasti selittelemään valintojaan tutuille ja tuntemattomille. Ette ole yksin.