Hetehaltijan lumous – valloittava vaellusreitti Sallatunturin ympäri

14.11.201914.11.2019 / piapas / 9 kommenttia

Tunturilammin laavu on lähellä. Sinne asti reitti kulkee tuttuja polkuja, pitkin hiihtoladun pohjaa, leveää väylää, jonka pohjana on perinteinen pururata. Istahdamme juomatauolle vain jatkaaksemme muutaman minuutin kuluttua matkaa kohti tuntematonta. Sallatunturin ympäri kiertävä Hetehaltijan lumous on kartan mukaan noin 13 kilometriä pitkä. Vaativuusluokaksi on määritelty keskivaativa-vaativa ja kierroksen kestoksi 5–6 tuntia, mutta se ei meitä säikäytä. Kuvittelemme kiertävämme tunturit reilusti alle viidessä tunnissa, eihän eiliseen reilun 10,6 kilometrin lenkkiin mennyt kuin reilut pari tuntia.

Tällä kertaa olemme pakanneet reppuihin taukovaatteiden, välipalojen ja vesipullojen lisäkin myös lounastarpeet: ruusukaalirasian, kirsikkatomaatteja, fetaa, chiliä, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteet ja muutaman kourallisen edellisenä iltana keitettyä pastaa. Ruokajuomiakaan ei pidä unohtaa: pari lasillista viiniä kulkee kätevästi mukana vanhaan vesipulloon kaadettuna. Mukana kulkevat myös minikokoinen halsteri, retkikeitin, lettupannu ja valmiiksi sekoitettu taikina sekä pari settiä biomuovista valmistettuja Light My Fire -astioita.

Maisema muuttuu nopeasti. Tunturilammin suomaasto jää taakse, kun astelemme pitkospuita pitkin eteenpäin ja Tunturikummun yli. Ympärillämme kohoaa kuusimetsä ja maaruska loistaa kaikissa mahdollisissa punaisen sävyissä. Puut ovat paikoin peittyneet naavaan ja puolukat hehkuvat punaisina polun varrella. Maasto on ihanan vaihtelevaa, se kumpuilee, kiipeilee ja pitää patikoijan valppaana. Askel on asetettava polulla poimuilevien puunjuurien lomaan.

Ilma on kostea, on kuin kävelisimme keskellä sumupilveä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta silti kuoritakin pintaan kertyy kosteutta ja vesipisaroita. Tunturi on jäänyt jo kauas taaksemme, tai ainakaan sitä ei tiheältä puustolta pysty enää erottamaan. Edellinen päivä painaa jaloissa, vaikkakin vähemmän kuin olin etukäteen kuvitellut.

Ketään ei näy missään, erämaa ympärillämme hengittää kanssamme samaan tahtiin. Välillä ajatuksissa vilahtaa alkukantainen petojen pelko. Mitä jos metsässä väijyy villieläin, joka silmäänsä räpäyttämättä odottaa saaliin saapumista pitkospuiselle tarjottimelle? On kummallisen hiljaista, edes linnut eivät laula. Hiljaisuuden rikkoo vain vaatteidemme kahina. Hätistän häiritsevät ajatukset sinne, mistä ne ovat tulleetkin ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Matkaa Kylmähetteen kodalle on enää vain vajaa kilometri.

Kota on harjun korkeimmalla kohdalla. Polku muuttuu vasemmalle viettäväksi, kun se kipuaa harjun laitaa ylöspäin. Tässä on varmaan syy reitin korkeampaan vaikeusasteeseen, toteamme lähes yhteen ääneen, kun liukastelemme maahan pudonneiden lehtien päällystämää polkua eteenpäin. Matkaa on taitettu tähän mennessä viitisen kilometriä.

Ylhäällä meitä odottaa yllättävä näkymä. Kuvittelin Kylmähetteen olevan jokin pieni suonsilmäke, mutta sanoisin harjun toisella puolella avautuvaa lämpärettä ennemminkin lammeksi. Hetehaltijan lumous on tullut todeksi. Kodalla ei ole muita, eikä aikomus ollut muutenkaan vielä tässä kohtaa päivää lounastella, joten jatkamme matkaa hetimiten. Ensin on kuitenkin laskeuduttava pitkiä portaita lammen rantaan ja ikuistettava ihmeellinen näkymä.

Lounaskokkailut päätämme hoitaa muutaman kilometrin päässä Pahaojankurun nuotiopaikalla, oli keli mikä hyvänsä. Kylmähetteeltä polku lähtee laskeutumaan alaspäin kiivetäkseen taas hetken kuluttua kulkemaan kurun laitamilla. Poikkeamme reitiltä sivuun ja kurkistelemme kurun pohjalle, jossa kohisee pieni koski. Nuotiopaikan sijainti on pieni pettymys, sillä odotimme henkeäsalpaavia näkymiä jylhään rotkoon, emme suojaisaa sopukkaa, jonka näköalan blokkaa tiheä männikkö.

Hetken hengähdettyämme tartumme toimeen. Sisko sahaa ja kirvestää polttopuut, minä sytyttelen sillä aikaa kiehisillä ja tuohilla tulet. Puut ovat kosteita, mutta roihahtavat lopulta lämmittämään kosteita kulkijoita. Kengät vaihtuvat villasukkiin ja vettäpitävä kuoritakki untuvaiseen vaatteeseen.

Taittelemme foliosta vuoan, johon asettelemme fetan, valkosipulinkynnet ja kirsikkatomaatit. Päälle lorautamme hiukan oliiviöljyä ja silppuamme aimo annoksen chiliä. Ruusukaalit pyöräytetään balsamicossa ja oliiviöljyssä ja asetellaan uutuuttaan hohtavaan halsteriin.

Nuotion kupeeseen kasattu hiillos kypsyttää folionyytin sisällön reilussa vartissa, eikä ruusukaaleillakaan kauaa enempää mene. Etukäteen keitetyt pastat lämmitetään kaasukeittimellä kiehautetussa vedessä, gluteenittomat ensin ja tavalliset pennepastat sitten. Lopuksi kaikki pastat sekoitetaan lautasella folionyytin uumenissa höyryäviin tomaatteihin ja kermaiseksi paahtuneeseen fetaan, ja tadaa – nuotiofetapasta on valmis!

Ohi pyyhältää pari maastopyöräilijää, jotka jatkavat pysähtymättä matkaansa kohti Pitkälampea. Yllättäen saamme seuraa pariskunnasta, joka on kiertämässä Hetehaltijan lumous -reittiä toiseen suuntaan. Vaihdamme muutaman sanan sillä aikaa, kun he paistavat eväsmakkaransa hehkuvalla hiilloksella. Hörppäämme viimeiset viinitipat kokoontaitettavien mukiemme pohjalta ja alamme kasata kamppeita kokoon. Jälkiruoan jätämme seuraavalle taukopaikalle, sillä matkaa on vielä puolet jäljellä.

Käymme kurkkaamassa kurun pohjalla kohisevaa Pahaojaa, ja jatkamme matkaa. Hetehaltijan lumous kutsuu! Jälkimmäisen puoliskon suomaisemat ovat hengästyttävän kauniita. Keltaisen, ruskean ja oranssin sävyt kilpailevat keskenään ja suolammen pinta heijastelee sekin ruskan värejä. Pitkospuut kuljettavat meitä kosteikkojen halki. Enää ei sada, ja jos oikein tarkasti katsoo, näyttää pilviverhokin ohentuneen.

Suunnitelmissamme oli Hetehaltijan lumouksen lopuksi valloittaa Ison Pyhätunturin huippu ja sen näköalapaikka. Tutkimme taukopaikalla karttaa, joka lupaili oikoreittiä onneen, mutta vaikka kuinka tähyilemme ei poikkeamaa polulta löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä nousu huipulle on jyrkkä ja elämää suurempien kivenlohkareiden koristama. Emme malta pysähtyä Kaippahanojan laavulle, vaan patikoimme eteenpäin. Jospa jaksaisimme sittenkin poiketa korkeimmalle kohdalle virallisia reittejä pitkin.

Kun saavumme risteykseen, jalkapohjia särkee, väsymys painaa ja mielessä liikkuvat lähinnä haavekuvat lämpimistä löylyistä ja kuumasta suihkusta. Hetehaltijan lumous on vienyt viimeisetkin voimat. Liukastun pitkospuilla ja lennän tömähtäen pyllylleni. Se on viimeinen tikki, ei meistä enää taida olla tunturin huiputtajiksi. Sen verran kuitenkin jaksamme, että oikaisemme Sallatunturin rinteiden kautta kotiin. Oikopolku lähtee pohjoisrinteiltä ja kiertää tunturin viertä mökkikylän kautta takaisin reitin alkupisteeseen. Punaisina loistavat puolukkapuskat palkitsivat reippailijat vielä viime metreillä, onneksi olimme varanneet taskun pohjalle pari minigrip-pussia puolukkamättäitä varten!

Vasta saunan lauteilla tajuamme, että letut jäivät paistamatta. Ehtiihän sitä huomennakin, toteamme, ja heitämme kiukaalle kauhallisen löylyä.

Vaikka etenimme reipasta tahtia, Hetehaltijan lumous vei meiltä reilut 7 tuntia. Muistathan aina ottaa paperikartan mukaasi, kun lähdet luontoon. Vaikka reitti olisi merkitty hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Olosuhteet saattavat yllättää ja kännykästä loppua akku. Kunnon maastokartan avulla voit suunnistaa maamerkkienkin mukaan, mutta kompassin käyttö kannattaa myös opetella. Jos lähdet maastoon yksin, kerro jollekin mihin olet menossa ja koska olet palaamassa. Kuljeta omat roskasi mukanasi, sammuta tulet ja hehkuvat hiillokset ennen kuin jatkat matkaa.

Lue myös:
Sallatunturi – sydämeni valittu
Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

1.10.2019 / piapas / Jätä kommentti

Paahtaessamme pitkin huhtikuisia hankia sähköavusteisilla maastopyörillä mieleeni juolahti, etten koskaan ole nähnyt Sallatunturin vaaramaisemia syksyisessä väriloistossaan. Tai ehkä olen, mutta lapsena ja vielä teininäkään en ole osannut arvostaa luonnon maalaamia maisemia ja metsän mieletöntä hiljaisuutta. Olen minä aikuisiälläkin isäni lapsuuden maisemissa samoillut, mutta vain kerran, ja silloinkin surullisissa tunnelmissa.

Kun pyörät oli saatu parkkiin, heitin ajatuksen ilmoille ja ehdotin siskolleni seuraavaa. Mitäpä jos seuraavan kerran saapuisimmekin tunturiin syksyllä? Vaeltaisimme pitkospuita pitkin, tutustuisimme taukotupiin, kokkaisimme retkiruokaa ja kiipeäisimme tunturien laelle ihailemaan laskevan auringon valossa kylpevää karua maisemaa. Voin kertoa, että kauaa ei tarvinnut vaellusseuraa houkutella, ruskaretki Sallatunturiin oli hänenkin mielestä loistava idea. Halvat yöjunaliput ostettiin heti, kun ne tulivat myyntiin.

Syyskuun viimeisellä viikolla ruskaretki Sallatunturiin oli viimein totta. kuljeskelimme pitkin ja poikin patikkareittejä. Muita reippailijoita oli varsin vähän, vain Ruuhitunturin laella käännyimme kannoillamme taukotuvan ovella, kun sisälle oli yhtä aikaa ehtinyt melkein parikymmentä ihmistä. Muuten saimme vaeltaa ylhäisessä yksinäisyydessä, vain kuukkelit ja muutamat metsälinnut seuranamme.

Onneksi kuulimme mökkinaapurin ja kummitädin miehen karhuhavainnoista vasta, kun olimme jo kiertäneet 18 kilometrin kierroksen Kylmäheteen ja Pahakurun kautta Kaippahanojalle. Eläimiä metsässä on, mutta onneksi ne väistävät ihmistä. Vain yhdestä jäniksestä saatiin näköhavainto ja sitäkin erehdyin luulemaan ensin sorsaksi.

Puiden riemukkain ruska oli jo takanapäin, mutta maaruska räiskyi vielä punaisen sadoissa sävyissä keltaisia koivunlehtiä ja ikivihreitä sammalia vasten. Yökaste helmeili juolukan lehdillä, suoaukeat hohtivat kullankeltaisina ja vihertävä naavakasvusto koristeli kuusipuut. Metsä oli käsittämättömän kaunis.

Sallatunturin liepeillä kulkee satoja kilometreja kaiken tasoisia polkuja. UKK-vaellusreittiä myöten olisimme päässeet vaikka karhunkierrokselle asti, mutta sen sijaan teimme pieniä päiväpatikoita. Aamupäivällä polulle ja illaksi lihaksia lempeällä lämmöllään hoitavaan saunaan. Ensimmäisenä päivänä Kaunisharjulle, toisella tunturien ympäri, sitten Ruuhitunturiin ja viimein Salmijoen kuruun.

Matkavauhti oli vikkelä, mutta se ei estänyt meitä välillä pysähtymään poimimaan puolukoita, ihmettelemään sammaleen seasta nousevia, ikiaikaisia kivenlohkareita, ihailemaan maisemia tai kuuntelemaan tikan huutelua. Karpalot eivät olleet ehtineet kypsyä ennen pakkasia, mutta napsimme niitä silti suihimme soiden laitamilta.

Jalat väsyivät ja jalkapohjia särki, mutta mieli lepäsi. Se pureskeli paloiksi ja sysäsi lopulta syrjään kaiken turhan, joka pitkään oli pyörinyt päässä ympyrää. Vaatteisiin tarttui nuotion tuoksu, ja kengät upposivat sateen muhjaamaan mutaan. Vanhat pitkospuut olivat kiikkeriä ja liukkaita, jokainen askel oli aseteltava tarkasti edellisen eteen. Oli keskityttävä kivien yli kipuamiseen ja polun poikki kiemurtelevien juurakoiden ylittämiseen. Ajatuksilla oli vihdoin aikaa vaeltaa.

Metsäterapia teki tehtävänsä. Uni tuli odottelematta, ja ahdistus joka oli päivätolkulla painanut rintalastaa meni menojaan. Parasta lääkettä pitkään aikaan. Ison pyhätunturin huippu jäi vielä odottamaan valloittajiaan, joten ensi vuonna palaamme patikoimaan. Ajankohta on jo kirjattu kalenteriin – ruskaretki Sallatunturiin odottaa!

ps. Tunturilampi–Kylmähete–Pahakuru–Kaippahanoja-reitistä kirjoittelen vielä kattavan kuvauksen, toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on patikoijia paikalla!

Gran Canarian kohokohtia – patikointi Charco Azul -vesiputoukselle

14.12.201815.12.2018 / piapas / 5 kommenttia

Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, mutta patikoimaan oli pakko päästä. Olimme haaveilleet pitkästä päiväpatikasta Gran Canarian mielettömissä maisemissa, mutta herra Murphy heitteli armotta hidastavia kapuloita rattaisiin. Kun loma alkaa ja stressitasot romahtavat, tämä tyttö ottaa ja sairastuu. Sapluuna on tuttu ja tavallaan turvallinenkin, mutta kuume horjutti haaveita huolella ja päivän vievä vaellus oli unohdettava.

Minä makasin horkassa viltin alla, siemailin rommilla maustettua hunajateetä ja kuuntelin kun aallot kohahtelivat vasten vaativia rantakallioita. Mies sohi sormellaan kännykkää ja etsi meille vaihtoehtoista ohjelmaa. Parin tunnin päästä suunnitelma oli valmis. Ottaisimme auton alle ja suuntaisimme seuraavana aamuna kohti El Riscon kylää ja Charco Azul -vesiputousta. Ja jos buranan voimalla jaksan, piipahtaisimme paluumatkalla Agaeten lähistöllä sijaitsevalle viinitilalla, jossa viljellään myös kahvia. Otin vilttini ja painuin petiin, vaikka kello oli vasta yhdeksän.

Tuhdin aamupalan jälkeen olo oli edelleen hutera, mutta ei niin hutera, ettenkö olisi uskaltanut istahtaa pelkääjän paikalle vuokraamaamme punaiseen Alfa Romeoon. Pujottelimme banaaniplantaasien sokkeloisien kujien läpi väljemmille vesille. Ensimmäinen serpentiinitien pätkä nauratti, mutta hymy hyytyi, kun jätimme taaksemme Agaeten satamakaupungin. Tie kiemurteli kallion viertä, suoraa pudotusta alla kimaltelevaan valtamereen oli ensin kymmeniä ja lopulta yli sata metriä. Kaiteet näyttivät heppoisilta, korkeanpaikankammoinen oli kauhuissaan. Vastaan tuli rekkoja ja leveitä pakettiautoja. Minä puuskutin ja yritin pysyä rauhallisena. Jostain takaa jyrähti vierelle avoauto, joka ohitti meidät tien tiukoista mutkista huolimatta. Onneksi mies näytti nauttivan ajamisesta, hänen varmat otteensa saivat minutkin vähitellen rauhoittumaan.

Ensimmäinen etappi matkalla kohti Charco Azul -putousta oli löytää pieni El Riscon kylä. Myöhemmin saimme huomata, että jos pitää silmät auki, El Riscoa ei mitenkään voi missata, sillä serpentiinitie kulkee väistämättä kylänraittia viistäen. Turisteille homma on tehty helpoksi. Parkkipaikan kohdalla lukee suurin sinisin kirjaimin Charco Azul, park here! Välittömässä läheisyydessä pönöttää myös markkinakoa takova kahvila-ravintola-matkamuistomyymälä, jonka juurelta reitti putoukselle alkaa. Nuolin opastetusta reitistä ei voi erehtyä. Me olimme pakanneet eväät (hedelmiä, suklaata ja janojuomaa) reppuun, joten suuntasimme suoraa päätä kohti nuolien osoittamaa suuntaa.

Varsinaiseen El Riscon kylään turisteilla on ajokielto. Valkoiseksi kalkkimaalattujen talojen keskellä kiemurteleva tie on niin jyrkkä, että ainakaan minä en lähtisi sille mäkilähtötaitojani testaamaan. Noustuamme kylätietä parisataa metriä, tulemme tienhaaraan, joka on somistettu rivistöllä roska-astioita. Risteykseen on pystytetty myös kartta, mistä ei sinänsä suuremmin iloa ole, mutta maamerkkinä se toimii mainiosti. Nuolia ei näy, mutta oletamme, että tämä on lyhyen patikointipolun alkupiste.

Seuraamme liittyy paikallisopas – oranssiturkkinen kissa tekee lähempää tuttavuutta sekä mennessä että tullessa. Hetken ehdimme luulla, että se lyöttäytyy lopullisesti seuraamme, kunnes viereisessä puskassa rapisee. Ison liskon pää ilmestyy esiin. Niin unohtuvat uudet ystävät, rapiseva saalis on meitä kiinnostavampi. Tie muuttuu poluksi ja sukeltaa syvään heinikkoon. Pohdimme, onko täälläkin punkkeja, mutta päädymme siihen, ettei Kanarialla ole riittävästi eläimiä, joita ne elääkseen tarvitsevat.

Ensimmäinen pienen puron yli pääsee harppaamalla. Jaloissani ovat testikappaleet Merrelin uusista vaelluskengistä, mallia Moab Fst 2 Mid Gtx*. Ne kestävät kyllä vettä, mutta en halua liata uusia popoja. Polun vierellä kulkee musta vesiputki, sitä seuraamalla ei taatusti eksy reitiltä. Polku on tallaantunut maahan niin näkyvästi, ettei siitä muutenkaan ole vaaraa. Turistiravintolan parkkipaikalle saapui yhtä aikaa muitakin seurueita, mutta ainakaan vielä he eivät hengitä niskaamme, eikä vastaantulijoitakaan näy. Aurinko porottaa kuumasti, eikä minulla tietenkään ole huivia tai hattua. Olin ajatellut ostaa olkihatun kylästä, jossa majoitumme, mutta Sardinan ainoa kauppa on pieni Spar, jonka valikoimaan olkihatut eivät kuulu.

On aamupäivä, ja aurinko on vielä matalalla. Ympärillä kohoavat vuoret luovat onneksi varjonsa polulle puolimatkasta lähtien. Vesi solisee vieressämme, tekee mieli ottaa kengät jalasta ja kävellä puroa pitkin. En halua kuitenkaan ottaa riskiä, että liukastun tai lyön varpaani teräviin kiviin ennen kuin olen nähnyt varsinaisen putouksen. Emme oikeastaan tiedä mitä odottaa, sillä googlen kuvahaku tuotti tulokseksi vain epäselviä kuvia jostain, mikä näytti lammikolta. Siksi pysähdymme ensimmäisen isomman lätäkön kohdalla ja katselemme ympärillemme. Voiko tämä olla tässä?

Jatkamme päättäväisesti matkaa, sillä vesilämpäreeseen valuva vesi ei täytä millään kriteereillä vesiputouksen määritelmää. Polku muuttuu haastavammaksi, ja kallioilta joutuu etsimään jalansijaa. Charco Azul ei kuitenkaan voi olla enää kaukana, näin väittää ainakin kännykän karttaohjelma. Viimeisen nyppylän takaa paljastuu vihdoin ihan oikea vesiputous, mahtavaa!

Olemme edelleen aamupäivän puolella. Aurinko kääntyy paistamaan putoukselle vasta alkuiltapäivästä, silloin näkymä on varmasti vielä näyttävämpi. Lammen rannalla istuskelee pariskunta, jonka koira tuntuu olevan kiinnostuneempi meistä kuin heidän eväistään. Minä riisun kengät ja huljutan jalkojani pienissä puroissa. Putouksen alle pääsee uimalla, mutta lammikko on sen verran täynnä vesikasveja, ettei uiminen tai kahlaaminen tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka uimapuvut onkin pakattu mukaan. Puihin on kaiverrettu nimiä, on tänne nähtävästi joku toinenkin suomalainen löytänyt.

Vuorilta puhaltaa viileä tuuli ja vaikka äsken vielä valitin kuumuutta, on yhtäkkiä kylmä. Pariskunta koirineen on jo lähtenyt paluumatkalle. Syömme eväät ja tyhjennämme yhdet tölkit olutta. Mies joutuu kuvauspuuhiin ja minä poseeraan parhaani mukaan. Kuluva kuukausi on kuulemma ollut alueella hyvin sateinen. Tähän aikaan vuodesta putous ei siis aina ole parhaimmillaan, olemme siis onnekkaita. Kallionyppylän takaa alkaa kuulua puhetta, meidän on aika jättää putous seuraavan seurueen ihasteltavaksi. Heitämme holat ja kipuamme kallion päälle. Hyvästi Charco Azul!

Vasta paluumatkalla huomaamme kuinka jylhät maisemat ovatkaan. On ihmeellistä, että yhdellä saarella luonto on näin monimuotoinen. Vaikka ajomatka oli ajoittain jopa pelottava, olen tyytyväinen, että tulimme. Kaukana ovat turistilaumat ja Kanariansaariin yhdistetyt klassiset kliseet. Vielä en osaa edes kuvitella, että paras on vasta edessä.

*Vaelluskengät saatu testiin PR-toimistolta.

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

vaeltaminen

Hetehaltijan lumous – valloittava vaellusreitti Sallatunturin ympäri

Metsäterapiaa ja patikkapolkuja: ruskaretki Sallatunturiin

Gran Canarian kohokohtia – patikointi Charco Azul -vesiputoukselle

Jos tykkäsit, laita jakoon!

Jos tykkäsit, laita jakoon!

Jos tykkäsit, laita jakoon!