Yksi tavallinen sähköposti riitti katkaisemaan kamelin selän. Se ei sisältänyt kritiikkiä, ei haukkuja eikä huonoja uutisia, vaan yksinkertaisen kysymyksen ja siihen liittyvän, helposti toteutettavan tehtävän. Sen sijaan, että olisin vastannut viestiin, aloin haukkoa henkeäni. Iholla lainehti kylmä hiki ja kädet tärisivät holtittomasti. Päässä humisi. En ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui. Nousin sängystä ja jäin seisomaan keskelle lattiaa. Mies googletti oireita ja totesi, että minulla on paniikkikohtaus. Elämäni ensimmäinen.
Niin alkoi tammikuu. Pötkötellen viltin alla ja hengittämiseen keskittymällä. Oli aika tarkistaa työtaakka ja luoda rutiinit, jotka jäsentäisivät yrittäjän arkea. Kännykkä jätetään yöksi makuuhuoneen ulkopuolelle, ennen kahdeksaa ylös, iso kupillinen teetä ja rauhallinen aamuhetki päivän lehden seurassa. Sitten edellisenä iltana kirjoitetun tehtävälistan kimppuun ja kirjoittamaan. Sähköpostin lukeminen on sallittua vasta klo 12 jälkeen ja työpäivä pannaan pakettiin viimeistään kuudelta. Läppärin sulkeuduttua syön välipalan, vedän lenkkivermeet päälleni ja happihyppelen äänikirja korvissani kohti Mustikkamaata. Paniikkikohtaus herätti ajattelemaan. Että perunakin kuoritaan yksi kerrallaan, eikä kaikkea tarvitse saada valmiiksi silmänräpäyksessä. Hanskat voi pudottaa perjantaina neljän aikaan, sillä viikonloppua vasten ei yksikään asiakas kaipaa minulta yhtikäs mitään. Karusellin vauhti hidastui, ahdistus helpotti ja kiireen tuntu katosi kuun puolenvälin tietämillä.
Jatkoimme tipattomalla, minä ja mieheni. Hetken mielijohteesta pois jäivät alkoholin lisäksi sokerit ja valkoiset hiilihydraatit. En kaivannut viiniä enkä saunajuomia, blini-illallisellakin lasiin kaadettiin kivennäisvettä. Olisin kyllä halunnut alkoholitonta viiniä, mutta ravintolan valikoima oli onnettoman huono. Vain Lehtikuohua, yksi nollaprosenttinen siideri ja kaksi olutta. Suklaata sen sijaan kaipasin kovasti ja pastaa, tuota lounaskoomailijan perusravintoa.
Maahan satoi pysyvä pumpulikerros. Lunta tuli ja kilot karisivat. Pakkanen nipisteli näppejä, kun tarvoimme umpihangessa pitkin talven ihmemaaksi muuttunutta pääkaupunkia. Tilasimme vitamiineja suoraan italilaisilta ja espanjalaisilta farmareilta ja adoptoimme samalla mantelipensaan ja oliivipuun. Crowd Farming oli tuttu vuosien takaa, mutta vasta nyt saimme aikaiseksi ryhtyä toimeen – kiitos vaan Satu Koivisto! Laatikollinen luomuavokadoja saapuu jo ensi viikolla suoraan ovelle, luomuna kasvatettuja appelsiineja odottelemme vielä pari viikkoa. Sitten onkin mantelisadon ja oliiviöljyn vuoro.
Kun valkeat viljat, pasta, riisi ja perunat olivat kiellettyjen listalla, kokkasimme käytännössä pelkkiä kasviksia. Jääkaapin vihanneslaatikot pullistelivat kaalinpäitä, paprikaa, parsakaalia ja punajuuria. Munakoisoista ja kesäkurpitsasta tuli vakioruokaa, tomaatit hupenivat ennätysvauhtia ja vihreät pavut katosivat kaapista ennen kuin ehdin suunnitella niille käyttöä. Maa-artisokkaakin mutusteltiin sen aiheuttamista ilmavaivoista huolimatta. Paahdoimme jumalaisia lanttupihvejä, santsasimme pannulla paistettua paksoita ja kypsensimme kukkakaalia. Kaiken huippuna menin ja rakastuin veriviholliseeni selleriin. Siitä on kiittäminen Yotam Ottolenghiä ja hänen Flavour-opustansa, jonka tilasin välittämästi, kun näin vilauksen siitä Kokkipottilan ja Hannan sopan somefiideissä.
Pakkasen puhaltamien nietosten lisäksi kahlasimme kirjojen sivuilla. Korona teki meistä kirjaston suurkuluttajia. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat koukuttavat, himmeinä hohtavat timantit, kuten Annastiina Stormin Kerro, kerro ilahduttavat ja lukemattomat löydöt paikan päälle varatusta rajatusta valikoimasta yllättävät. Etenkin nyt, kun maailma on pysähtynyt, on mahtavaa uppoutua uusiin maailmoihin, joissa sattuu ja tapahtuu.
Iltaisin minä istuin sohvalla ja neuloin. Tai kudoin, kuten meillä päin sanottiin. Puikot ovat nykyään puuta, eivätkä kilise kuten kolmannen luokan käsityökerhossa, mutta asento pysyy samana. Edelleen rentoudun risti-istunnassa ja hypistelen sormillani pehmeitä lankoja. Kasarilapsen tupsupipo on saanut seuraajakseen islantilaisen villapaidan ja eväinä on meetvurstileipien sijasta keko kasviksia.
Seuraavaksi suunnitellaan kesää. Laituriremonttia, terassilaajennusta, lasiverannan tuunausta ja sen pitkän pöydän nikkarointia. Sen jonka ääreen kutsutaan ystävät, heti kun se on mahdollista. Ja syödään yhdessä. Valoa kohti, päivä kerrallaan!
