Huhtikuinen Helsinki on kolean kaunis. Lämpötila keikkuu tukevasti plussan puolella, aurinko paistaa ja harmaat hanget ovat muisto vain. Tuuli pyörittää katupölyä, silmiä kirvelee ja hiekka narskuu hampaissa. Paju kukkii ja allergikot jonottavat apteekkiin. Viherpeukalot työnnetään multaan ja parvekepuutarha on suunnittelua vaille valmis.

Samaan aikaan Sallatunturissa on 90 senttiä lunta. Siis melkein metri. Valo on niin kirkas, ettei ilman aurinkolaseja ja suojakertoimia ole ulos mitään asiaa. Aamulla pakkasta on 15 astetta, iltapäivällä riisutaan untuvatakit ja lekotellaan rinneravintolan terassilla. Ladut ovat huippukunnossa, eikä ruuhkaa ole. Nuotiopaikalla seuraa pitävät vain puolikesyt kuukkelit.

Harva tietää, että Sallatunturit eivät ole aina sijainneet nykyisellä paikallaan. Alkuperäiset, korkeammat ja jyrkemmät tunturit jäivät sodan melskeissä rajan toiselle puolen. Vuonna 1937 näillä alkuperäisillä Sallatuntureilla kuitenkin kuhisi. Silloisen Sallan kirkonkylän ensimmäiset talviurheilun suurkisat olivat alkamassa. Suomenmestaruudesta kamppailtiin pujottelussa ja syöksylaskussa. Olosuhteet olivat vaativat, huipulle noustiin jalan, sukset olivat puuta eikä kukaan käyttänyt kypärää. Laskijat väistelivät puita ja tunturiin kokoontunutta yleisöä. Tunnelma on silti taatusti ollut huikea.

Nykyisessä Sallatunturissa laskuhommia aloiteltiin 1960-luvulla. Myös isäni, joka on kotoisin Sallasta ja äitini, joka oli sattuman johdattelemana saapunut Savosta Sallaan sairaanhoitajaksi, viettivät kaiken vapaa-aikansa tunturissa. Rakensivat kaveriporukalla rinteitä, pistivät pystyyn ensimmäisen hiihtohissin, laskivat kilpaa ja opettivat pujottelua muillekin. Siinä sivussa rakastuivat ja menivät naimisiin.

Sallatunturin ensimmäinen rinne muokattiin ihmisvoimin ja tunturin laelle kiivettiin sukset olalla, omin jaloin. Talvella kaavaillun rinteen paikalla olevat, hangesta esiin pistävät kivet sudittiin maalilla punaisiksi. Kesällä kaikki punavärillä merkityt lohkareet moukaroitiin lekalla pieniksi palasiksi. Kisoja varten lunta siirrettiin rinteiden ulkopuolelta aaltopeltikouruja pitkin radalle. Kisarinne tampattiin tiiviiksi miesvoimin: avuksi saapui rajavartiosto, jonka jalkaparit polkivat pinnan tasaiseksi. (Tamppaajia on siis ollut oikeasti olemassa, muuallakin kuin siinä merimerkin mukaan nimetyssä suomalaisessa huumoriohjelmassa!) Vasta sen jälkeen rinne tasoitettiin suksilla, sillä niiden pintapaine jakautui laajemmalle alalle kuin jalkaterän. Kierrettävät kepit haettiin metsästä ja iskettiin lumeen hartiavoimin. Sukset olivat edelleen puuta ja päässä kypärän sijaan villapipo. Hieman ovat välineet sittemmin kehittyneet.

Vaikka tunturi on vuosien vieriessä vaihtunut, ei se aktiiviharrastajia lannistanut. Rakkaus lajiin elää ja hengittää tänäkin päivänä täysin keuhkoin. Lapsia ja nuoria kannustetaan pujottelun pariin, sillä hiihtokeskus ja kunta tarjoavat jokaiselle alle 16-vuotiaalle kausikortin nimelliseen parinkympin hintaan. Myös vuokrasuksien hintaa tuetaan, jotta kaikilla olisi sama mahdollisuus harrastaa.

Tänä talvena ensimmäisistä Sallan suurkisoista tulee kuluneeksi 80 vuotta. Virstanpylvästä juhlistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa viisi päivää kestävillä aikuisten ja nuorten SM-kisoilla, joissa keppejä kiertää Suomen parhaimmisto. Vaikka tunturin laelle nyt noustaan konevoimin ja rinteet on tassuteltu lumikissoin huippukuntoon, tapahtuman järjestelyt hoituvat tälläkin kertaa talkoilla, sallalaisten voimin.

Keväthankikammassani on enää neljä piikkiä. Ensi maanantaina lennähdän Rovaniemelle, josta linja-auto kuljettaa minut Kemijärven kautta Sallatunturiin. Palaan Itä-Lappiin jo neljättä kertaa tänä talvena. Veri vetää, kuten sanotaan. Tunturin voima on vastustamaton.