Kaupallinen yhteistyö: Matkalle Sallaan ry.
On muutama aste pakkasta. Istun reessä, lumentulo on lakannut. Päällysvaatteet tuoksuvat hennosti savulta, nokipannukahvit on nautittu kodan suojissa. Suussa maistuu vielä talon emännän tarjoama, oman tilan lehmien maidosta valmistettu leipäjuusto. Katson koiria, jotka malttamattomina tempovat rekeä liikkeelle. Vetovietti on voimakas. Lopulta isäntä antaa luvan ja kuusi huskya säntää juoksuun. Edessä on kuuden kilometrin lenkki pitkin lumisia soita ja jänkiä. Maisemilta ei voisi enempää toivoa.
Olen tullut Sallaan kokeilemaan, miltä tuntuu matkustaa yksin. Täytin viime vuonna 40 ja jos rehellisiä ollaan, en ole koskaan aiemmin matkustanut soolona. Olen kyllä saattanut lähteä työmatkalle yksin, mutta perillä on odottanut vähintäänkin puolituttuja kollegoita. Duunireissuilla suurin osa ajasta kuluu tapaamisissa ja järjestetyillä illallisilla. Omaa aikaa on vähän, mutta jo muutamassa tunnissa yksinmatkustajan haasteet tulevat vastaan.
Ensimmäisenä päivänä pääsen tutustumaan Sallan tuoreimman koiravaljakkoyrittäjän, Sallan Huskyjen toimintaan. Huskyja on tilalla vain 16, ja pihalla sijaitsevat häkit koppeineen ovat mallikelpoisia. Pihapiirissä on navetta ja maitokarjaa, huskyajelut eivät ole siis tilan ainoa tulonlähde. Vieraiden kaartaessa autolla pihaan tassut pöllyttävät lunta ja tervehdykset halkovat haukkuina ilmaa. Koirat voivat silminnähden hyvin ja tietävät selvästi mitä on tulossa.
Yksin matkustamisen haasteet
Reen kyydissä pohdin, miksi välttelen itsekseni matkustamista. Syitä on monia. Yksin yöpyminen on kalliimpaa kuin kahdestaan hotellihuoneen maksaminen. Ravintolassa pöydän pyytäminen yhdelle tuntuu nololta ja vähän säälittävältä. Iltaisin ei huvita kävellä yksin yhtään suuremman kaupungin hämärillä kaduilla, ilman seuraa olo on turvaton. Siksi olen päätynyt työmatkoilla hengaamaan huoneessani pakollisten turistikohteiden koluamisen jälkeen. Sekin on mukavaa, mutta ehkä ei kuitenkaan sitä, mitä matkalta haluan.
Yksin syöminen on minun suurin tekosyyni. Ruokaharrastajana etsin reissuilta uusia makuelämyksiä, paikallisia erikoisuuksia ja lähiruokaa. Ravintoloissa syöminen ja kahviloissa istuminen ovat tärkein osa matkasuunnitelmaani. Mutta että söisin ravintolassa yksin? Vaikea ajatus. Syöminen on kuitenkin paljon muutakin kuin perustarpeen tyydyttämistä. Se on yhdessä olemista hyvän ruuan äärellä. Makukokemusten vertailua, yhteisten annosten maistelua, kevyitä juttutuokioita, syvällisiä keskusteluja ja sosiaalista kanssakäymistä. Yksinäisen ravintolavieraan seurana on vain viinilasi, älypuhelin tai kirja sekä aterinten kilinä lautasta vasten.
Reki rahisee kelkkauralla eteenpäin. Lumi on pehmeää, tassut uppoavat tämän tästä syvään hankeen. Pysähdymme pari kertaa, jotta koirat saavat levätä, parin asteen pakkasella ne ovat kuumissaan ja piehtaroivat pakkaslumessa. Ensikertalainen on koiralauman lailla innoissaan ja räpsii kuvia koirista ja kaukana kauniina siintävistä tuntureista. Kun lähdemme taas liikkeelle, vetovaljakon viimeinen husky vilkaisee taaksepäin ja varmistaa, että olen vielä kyydissä. Carlos huolehtii kyyditettävistään, kertoo Sallan Huskyjen isäntä Kari Ollila retken jälkeen. Minä mietin, että koirakin varmaan huomasi, että olen yksin.
Matkailubisnes pyörii enimmäkseen perheiden, pariskuntien ja porukoiden ehdoilla. Vai oletko koskaan nähnyt markkinointia kohdennettavan soolomatkaajille? Niin, en minäkään. Majoituspalvelujen hinnoittelu on räätälöity pariskunnille ja perheille. Ravintolatkin suosivat usein isompia seurueita. Yhdelle saatetaan jopa olla nihkeitä antamaan pöytää, vaikka tilaa olisi, sillä tuohan kaksi ravintolalle enemmän rahaa kuin yksi. Vähimmäisosallistujamäärän vaativiin aktiviteetteihinkin voi olla hankala osallistua, jos muita innokkaita ei satu yhtäaikaa paikalle.
Yksin matkustavien määrä kuitenkin kasvaa jatkuvasti jo pelkästään siitä syystä, että yhden hengen talouksien määrä on suurempi kuin koskaan: vuonna 2015 reilusti yli miljoona suomalaista asui yksin. Moni haluaa matkustaa välillä itsekseen, vaikka olisikin perheellinen. Minä näen tässä selvän markkinaraon. Eikö matkailukohteiden siis kannattaisi panostaa soolomatkailijoiden kasvavaan asiakasryhmään?
Vaikka ajatukset pyörivät yksinmatkustamisen varjoisemmissa puolissa, huskyjen innostus tarttuu. Pyrähdyksestä hiljaisessa maisemassa jää hyvä mieli. Kiitän Carlosta kavereineen ja heilautan kättä hyvästiksi tilan isännälle. Hyppään autoon ja suuntaan kohti Sallan kirkonkylää. Olen luvannut käydä kääntymässä Sallan keilahallilla.
Uutuuttaan hohtavat radat houkuttelevat kaataamaan keiloja, joten vaihdan keilakengät jalkaan ja heitän pari sarjaa. Tuulettelen itsekseni jokaista tuurikaatoa – aikanaan sarjatasolla keilanneen isän tyttärenä homma sujuu näköjään lihasmuistista. Keilahalli on rakennettu tyhjäksi jääneeseen teollisuushalliin. Kuulen, että viereiseen rakennukseen suunnitellaan curling-rataa ja pihalle jääcartingia. On hienoa, että paikalliset yrittäjät ovat aktiivisia ja autioitumisen sijaan kehitellään tiloihin uutta toimintaa.
Soolomatkailijan palvelut – vieraanvaraista esteettömyyttä
Yksin matkaavien haasteisiin ovat tarttuneet myös tutkijat. Lapin yliopiston ja Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin yhteinen Ennakoinnilla esteettömään vieranvaraisuuteen (ESVI) -hanke tutkii sitä, millaisia kynnyksiä soolomatkaajat tai yksin matkaa suunnittelevat kohtaavat ja miten esteitä voisi matkakohteessa madaltaa. Matkailussa esteettömyys tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Sitä, että matkailijoille tarjotaan laadukkaita palveluita matkailijan taustasta tai henkilökohtaisesta rajoitteesta, kulttuurista, sosiaalisesta vähemmistöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, iästä tai fyysisestä tai henkisestä erityistarpeesta riippumatta. Yhdenvertaisesti.
Projektipäällikkö Sanna Kyyrä Lapin yliopistosta kertoo, että pilottialueeksi haluttiin asenteeltaan ennakkoluuloton matkailukohde, jossa oltaisiin valmiita etsimään uusia ratkaisuja esteettömän vieraanvaraisuuden edistämiseksi. Sallassa on huomattu yksin matkustavien henkilöiden kasvanut määrä ja heidän erityistarpeensa verrattuna muihin matkaajiin. Sallatunturilla on maine luovana ja kokeilunhaluisena hiihtokeskuksena, myös sallalaiset yritykset ovat kiinnostuneita kehittämään omia palvelujaan ja madaltamaan soolomatkailun korkeiksi kohonneita kynnyksiä. Niinpä pallo heitettiin Sallan matkailuyhdistykselle, joka ilmiselvästi on ottanut yhdenvertaisesta vieraanvaraisuudesta tukevan kopin.
Seuraavana päivänä kävelen keilaamisesta kipeytyneiden pakaralihaksieni kanssa Sallan hiihtokeskuksen vuokraamoon ja vuokraan sukset. Jännitän etukäteen hissinousuja. Vaikka olen laskenut näitä mäkiä polvenkorkuisesta asti, on yksin suoriutuminen eri juttu. Olen tottunut nousemaan ankkurihississä kahdestaan. Jos ala-asemalla ei ole hissipoikaa, en tiedä saanko napattua ankkuria vauhdista vai olenko saman tien nenälläni lumihangessa. Kaikki menee kuitenkin hyvin, hissipoika tervehtii kohteliaasti ja toivottaa mukavaa päivää – jokaisella nousukerralla. Lasken muutaman laskun ja lonksutan sitten monot jalassa rinneravintolaan. Jokaisessa pöydässä istuu vähintään kahden hengen seurue ja minä olen yksin. Tilaan hymyilevältä myyjältä kaakaon ja istahdan ikkunapöytään, penkille, jonka ulkoa tulviva auringonpaiste on lämmittänyt. Ei tämä nyt niin kamalaa olekaan.
Myönnän, että olen rakentanut oman kynnykseni vanhoista peloista, kokemuksista ja vinoutuneista ennakkokäsityksistä. Että rohkea rokan syö ja se saa, joka uskaltaa. Samalla uskon, että joukossamme on niitä, jotka eivät ihan oikeasti uskalla ja ahdistuvat pelkästä ajatuksestakin. Kaikki eivät ole kokeneita, rohkeita ja itsevarmoja, vaan jäävät mielummin kotiin kuin ottavat sen riskin, että tuntevat itsensä matkalla vieläkin yksinäisemmiksi ja epävarmoiksi.
Sooloile Sallassa huhtikuussa
Mitäpä jos ravintolassa olisikin varattu yhteinen pöytä yksin matkustaville? Entä jos yhden hengen huone maksaisi saman verran kuin kahden hengen tai jos soolomatkailijankin olisi mahdollisuus yöpyä kelomökissä sijoittamatta majoitukseen omaisuuksia? Mitä jos yksin matkustavat tosiaan otettaisiin paremmin huomioon muulloinkin kuin työmatkoilla?
ESVI-hanke on kantanut jo hedelmää. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla 6.–9.4.2017 Sallatunturissa järjestetään soolomatkailijoille suunnattu matalan kynnyksen tapahtuma Sooloile Sallassa. Tarjolla on mökkimajoitusta, mahdollisuus yhdessä syömiseen, kiinnostavaa iltaohjelmaa ja aktiviteetteja, joiden vähimmäisosallistujamäärän toteutumista ei tarvitse jännittää. Husky-ajelua, pororetkiä, avantouintia, hiihtolenkkejä, lumikenkäilyä, laskettelu- ja lautailuopetusta, valokuvausta, moottorikelkkailua ja hyvässä lykyssä räiskyviä revontulia. Vastapainona hiljaisuutta, jota voi kokea vain itäisessä Lapissa, keskellä ei mitään. Jos olet pyöritellyt päässäsi ajatusta sooloreissaamisesta, mutta et ole vielä uskaltanuit ottaa ensimmäistä askelta, on tässä tuhannen taalan paikka!
Vaikka Salla sloganinsa mukaisesti on keskellä ei mitään, on se saavutettavissa helposti myös ilman autoa. Finnair lentää Kuusamoon useita kertoja päivässä ja jokaiselta lennolta on bussiyhteys Rukan kautta suoraan Sallatunturiin. Tunturissa kaikki ravitsemusliikkeet ja aktiviteetit ovat kävelymatkan päässä ja tarvittaessa kuljetus Sallan kirkonkyläänkin järjestyy.
Laskupäivän jälkeen lämpiävän saunan tuoksu ja itse sytytetty takkatuli hemmottelevat kaikkensa antanutta matkaajaa. Ikkunoista avautu sinisenharmaa tykkyluminen metsä, joku on iltalenkillä valaistulla ladulla. Hyräilen itsekseni, laitan iltapalaa ja nautin lasin punaviiniä. Takana on kolme päivää yksin tunturissa. Selviydyin, ennakkoluuloista ja pienistä peloista huolimatta. Olen ehtinyt tottua yön ääniin ja yksin nukkumiseen pimeyden keskellä. Pian huomaan harmittelevani, että mies saapuu seuraksi jo seuraavana päivänä.
ps. Liikuskelen Sallan lumilla huhtikuun ensimmäisellä viikolla itsekin. Jos siis innostut sooloilemaan, laita viestiä, sovitaan lukijatreffit hissin ala-asemalle tai Ruuhitunturin latukahvilaan!