ruokamuisto

Hirsiseinä vihreä ja punainen – Rappiotädin raparperipiirakka

/ piapas / 6 kommenttia

Olen aina pitänyt kirpeistä ja happamista mauista. Rakastan sitruunaa ja sillä maustettuja ruokia, irtokarkkihyllyillä himoitsen kielen kipristäviä pääkalloja ja dragstereita, leivostiskillä valitsen rahkapullan ja baarissa geeteen. Mitä happamempaa, sen parempi.

Siksi raparperipiirakka ja raparperi, tuo äidin kasvimaan kuningatar, on vihannesten (se tosiaan on vihannes!) topkymppilistan palkintopallilla. Punavihreää herkkua syötiin lapsena paljon. Oli kiisseliä ja raparperisoppaa. Piirakkaa, mehua, hilloa ja ties mitä paistosta. Tai sitten sitä rouskutettiin raakana, mikä varmaan oli vastoin kaikkia suosituksia, eikä taatusti ollut hyväksi hampaille. Siitä huolimatta saatan edelleen katkaista ihanan punaisen varren ja rouskutella sitä sellaisenaan tai sokeriin dipattuna.

Parasta raparperi kuitenkin on piirakassa. Lämpimänä ja vaniljajäätelön kanssa. Seuraava ohje on bongattu  Pastanjauhantaa-blogista, yhdestä ruokahulluuteni inspiraatiopisteistä. Alkuperäisen ohjeen margariinin olen korvannut voilla, se vaan on niin paljon parempaa ja oivallinen makupari raparperin kanssa.

raparperipiirakka

Rappiotädin raparperipiirakka

4 munaa
2 dl sokeria
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl sulatettua voita
1 dl maitoa

Vatkaa munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet, hieman jäähtynyt voi ja maito vuorotellen taikinaan. Levitä taikina paperoidulle pellille ja ripottele päälle pienehköjä raparperinpaloja niin paljon, että taikina peittyy (n. 5–7 vartta). Paista piirakkaa 225 asteessa 10 minuuttia.

Tee paiston aikana toskakuorrutus:
100 g voita
1/2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl sokeria
1/2 dl maitoa

100 g mantelilastuja

Anna ainesten kiehahtaa, sekoita koko ajan. Lisää lopuksi mantelilastut. Levitä toska piirakan päälle ja paista vielä 10–12 minuuttia.

Tätä piirakkaa leivon usein, taitaa sitä olla nytkin pakkasessa. Samaa ikisuosikkia leivoin myös vuosi sitten, kun jo tiesin meneväni naimisiin tuntemattoman kanssa. Yritin ujuttaa palan piirakkaa (heh, heh) tuotannon tyyppien mukana myös mysteerimiehelle, mutta pelkäsivät varmaan, että olen piilottanut taikinaan jonkun piiloviestin, kun eivät suostuneet pyyntööni. Kun sitten hääjuhlassa kerroin tuoreelle aviomiehelleni tuosta suunnitelmasta, ei hän ollut uskoa korviaan ja kysyi, olenko tosissani. Heidänkin perheessään raparperipiirakka oli kesän merkki, ilman äidin leipomaa herkkua ei kesä kuulemma tullut. Hymyilyttää vieläkin. 🙂

Ps. Raparperi on sesongissa juuri nyt! Jos oma kasvimaa on vielä unelmien asteella eikä äidinkään takapihalla tätä herkkua kasva, käy jututtamassa torimummoja. Tunnelma on taattu ja tiskissä puhtaimmat ja tuoreimmat raaka-aineet. Suosittelen syvästi!

Kokeile myös:
Maailman paras rapea raparperipaistos

Sokeriövereissä alttarille

/ piapas / 4 kommenttia

Nyt kun esittelyhommat on hoidettu, on seuraavan puolipakollisen postauksen aika. Pieni tarina yhdestä tähänastisen elämäni rohkeimmista päätöksistä.

Huhtikuun alkupuolella 2014 ystäväni Lotta tarvitsi työkäyttöön kuvan klassikkoannos Banana Splitistä. Laiskempi olisi käyttänyt googlen kuvahakua tai marssinut ravintolaan, tilannut jälkkärin ja ottanut kuvat. Mutta ei meidän Lotta. Miksi tehdä mitään simppelisti, kun asian voi toteuttaa hieman perusteellisemmin ja hauskemmin? Esimerkiksi kutsumalla kotiin pöydällinen hyviä tyyppejä ja antamalla niille tehtäväksi luoda täydellinen jätskiannos. Kulhollinen sopivaksi kypsytettyjä banaaneja, mansikkaa, suklaata ja vaniljaa, kermavaahtoa, vohvelitikkuja, kastikkeita, strösseleitä, pähkinävoita, kirsikoita ja nonparelleja. Sokerihumalahan siitä tuli. (Loppuillasta saatettiin ehkä nauttia myös pieni lasillinen skumppaa.)

Minun versioni. Oikeaoppiseen Banana Splitiin kuuluisivat myös säilykekirsikat.

Minun versioni. Oikeaoppiseen Banana Splitiin kuuluisivat myös säilykekirsikat.

Siinä sohvalla makeanähkyssä maatessa tuli mainittua seurueen sinkkukollegoille, että useampikin kaveri on yrittänyt usuttaa minua johonkin uuteen deittiohjelmaan, jonka hakuprosessi oli käynnissä. Yksi asia johti toiseen ja pian lyötiin kättä päälle, tähän haetaan, kuulostaa hyvältä. Kerran täällä vain eletään, joten tehdään se täysillä.

Niinhän siinä sitten kävi, että muut jänistivät. Minä tuskailin hakulomakkeen kysymysten kanssa tuntikaupalla, sain ne aamuyöstä täytettyä ja lähetin hakemuksen vähän takki auki, koska ”tuskinpa minua valitaan, ja jos niin kävisikin, mietitään sitä sitten.” Vähänpä tiesin.

Takana on melkoinen vuosi vuoristoradalla. Vauhti huimasi päätä eikä jarrumiehiä näkynyt missään. Siinä kyydissä jännitettiin, kiljuttiin, itkettiin ja naurettiin vedet silmissä. Nyt, lähes vuosi alttaritreffien jälkeen, olen siviilisäädyltäni eronnut, mutta silti tyytyväinen, että uskalsin heittäytyä ja ottaa riskin. Olisin jossitellut loppuelämäni, jos olisin jättänyt hakemuksen lähettämättä tai soiton tullessa kieltäytynyt mahdollisuudesta löytää elämäni rakkaus vähän erikoisemmalla tavalla. Harvalle meistä annetaan tilaisuus tällaiseen tutkimusmatkaan, ja vielä huippuasiantuntijoiden opastamana. Kasvoin ihmisenä, opin itsestäni ja olen vuorenvarmasti parempi kumppani sille oikealle, joka vielä odottaa löytymistään. Hillittömän hienon ja avartavan kokemuksen lisäksi käteen jäi Ensitreffit alttarilla -perhe: tusinan verran mahtavia tyyppejä, joista osan kanssa ihan taatusti ollaan tekemisissä tappiin asti, kunnes kuolema meidät erottaa. Jussi joukon etunenässä.

Miehiä tulee ja menee, mutta ystävyys pysyy.

Ps. Koska minä tykkään kokata ja Jussi syödä, viime kesänä padat ja pannut kävivät kuumina. Niihinkin ruokamuistoihin palataan vielä. Stay tuned!