Pubiruokaa ja bistrolounaita – ruokamatkailijan ravintolavinkit Edinburghiin

On tammikuinen iltapäivä ja ulkona pilkkopimeää. Tunturimökin pirtinpöydällä on pari lasia viiniä ja takassa loimuaa tuli. Selaamme lentotarjouksia pienessä hiprakassa, eikä aikaakaan kuin plakkarissa on tiketit sekä Hollantiin että Skotlantiin. Kavanat, viski, pyöräretket, haggis ja vihreät nummet odottavat! Kaamoksen keskellä ajatus keväisestä Edinburghista oli kaukainen, mutta kun vappuaattoaamun sarastaessa heräämme kukonlaulun aikaan ja pakkaamme kimpsumme taksin takakonttiin, emme meinaa housuissamme pysyä. Serpentiinit ja ilmapallot unohtuvat kotiin, mutta ehtiihän tuota vappua juhlia taas ensi vuonna.

scran and scallie

Olemme ensikertalaisia, mutta onneksi airbnb-isäntämme on puoliammattilainen. Keittiön pöydällä odottaa kaksi laminointua A3-karttaa – toiseen on merkitty Leithin alueen kohokohtia: parhaat ravintolat, baarit ja terassit, toisessa vinkkaillaan kaupungin muista nähtävyyksistä, ruokakaupoista ja pyörävuokraamoista. Asumme Leithissä, Edinburghin sataman tuntumassa. Alue on meille täydellinen, sillä naapurusto on pullollaan viihtyisiä pubeja ja pieniä ravintoloita ja vanhaan keskustaan on vain 10–15 minuutin bussimatka. Vesikin on lähellä, sillä mereen laskeva Water of Leith kiemurtelee käytännössä parinkymmenen askeleen päässä.

Epäonniset Kings Wark ja Norn

Ensimmäisenä iltana janoamme olutta ja tavallista pubiruokaa. Kings Wark, yksi Leithin vanhimmista pubeista, on saanut useampia ylistäviä mainintoja asunnon vieraskirjassa – siispä sinne! Ajatus Fish & Chips annoksesta saa suuni vettymään jo kävelymatkalla. Nälkä on kiljuva.

Vaikka Skotlanti on tunnettu eritoten viskeistään, on paikallisten ginienkin valikoima valtava. Jokaisessa itseään ja kaupungin juomaperinteitä kunnioittavassa ravintolassa on vähintään 30 ginilaadun lista, joka ei todellakaan ole hinnalla pilattu. Valitsen aperitiiviksi Gin N Juice -cocktailin, jonka ainesosaluettelo lupailee hyvää: paikallista giniä, raparperilla ja inkiväärillä maustettua ginilikööriä, karpalomehua ja limeä. Mies tilaa perinteisen gintonicin. Drinkki osoittautuu aivan liian makeaksi minun makuuni, mutta G&T on onneksi suuhun sopiva.

Leith Kings Wark

Edinburgh drinks

Alkuruoaksi tilattu piparjuuren ja kalan liitto ei sekään ole tähtiin kirjoitettu. Etsimällä etsimme kadonnutta makua, mutta se on tainnut unohtua keittiöön. Toivomme, että pääruoka pelastaa tilanteen. Haaveiltuani koko päivän rapeasta kalasta ja etikkaisista perunoista, en edes harkitse muita vaihtoehtoja. Mies tilaa pannulla paistettuja kalafileitä lisukkeineen ja vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. Minun annokseni on suolaton, rapeutta ei paneroinnissa ole nimeksikään ja maalaisranskalaisetkin ovat lötköjä. Suola ja etikka parantavat makuelämystä piirun verran, ja saan vatsani täyteen, mutta ruoan laatu ei kyllä missään nimessä vastaa odotuksia. Illallisen hinta kahdelta sisältäen alkudrinksut sekä tuopilliset olutta ja siideriä on 52 puntaa. Kings Wark – ei jatkoon.

Leith Kings Wark

Leith Kings Wark

Seuraavalle illalle olemme varanneet etukäteen pöydän Michelinin bib gourmand -maininnalla palkitusta Nornista. Skottilaista ruokaa modernilla otteella, kohtuullisesti hinnoiteltuna ja vieläpä kahden korttelin päässä majapaikastamme. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Aamupäivällä saamme ravintolalta tekstiviestin: Dear sir, valitettavasti joudumme perumaan varauksenne, sillä keittiömestarimme on juuri irtisanoutunut ja lähtenyt lätkimään. Oh dear. Tähdet eivät todellakaan taida olla puolellamme.

Lounas Stockbridgessä: The Scran & Scallie

Päätämme panostaa pitkään lounaaseen ja antaa illalla mahdollisuuden jollekin toiselle lähipubeista. Hyppäämme vuokrafillareiden selkään ja poljemme kohti Stockbridgeä, jota vuokraisäntämme oli meille ylitsevuotavin sanakääntein kaupunginosana kehunut. Marssimme sisään The Scran & Scallien ovesta ja toivomme, että heillä on kahden aikaan vielä lounasta tarjolla. Kyllä vain, tätä tietä, olkaa hyvä.

Stockbridge The Scran and Scallie

Stockbridge The Scran and Scallie

Ravintola on Michelin-tähden pokanneen The Kitchinin tekijöiden sivuprojekti. Valkoisten liinojen paikka, jossa ei kuitenkaan turhia pokkuroida. Se kutsuu itseään gastropubiksi, mutta minun asteikollani ollaan kyllä hieman paremmassa bistrossa. Kolmen ruokalajin lounaan hinta on £17,50, ja valittavissa on muutama vaihtoehto. Minä tilaan alkuun black puddingia eli verivanukasta, pääruuaksi possun lapaa ja papuja ja jälkiruuaksi creme caramelin, mies päätyy silakkaan, turskaan ja juustolautaseen.

black pudding

Stockbridge The Scran and Scallie

Stockbridge The Scran and Scallie

Verivanukas tai suomalaisittain veripalttu sopivan kypsäksi paistettuine kananmunineen on oivallinen. Mies ihastuu silakan ja sen kanssa tarjoillun perunasalaatin etikkaisuuteen. Pääruuatkin ovat nappisuoritus. Raaka-aineet ovat yksinkertaiset, mutta yhdessä ihanan maukkaat. Creme caramel on annoksena niin kaunis, että ihailen (ja kuvaan) sitä hyvän tovin, ennen kuin raaskin painaa lusikkani vanukkaaseen. Juustolautaselle on katettu juustopalojen lisäksi makeita kaurakeksejä. Kummastelemme tapaa, mutta myöhemmin selviää, että ne ovat skottilaisen juustolautasen vakiovaruste.

Stockbridge The Scran and Scallie

Stockbridge The Scran and Scallie

Syömme hartaasti ja pian huomaamme olevamme ravintolan ainoat asiakkaat. Gini kutittelee ja kuumottaa poskia. Räpsin ravintolasta muutaman kuvan ja huvittuneena huomaan, että niiden kaikkien taustalle tallentuu Pizza Hut. Jääköön se todisteeksi Edinburghin katukuvasta ja moninaisesta ravintolatarjonnasta.

Leithin pubisuositukset – The Shore ja Teuchers Landing

Runsaan lounaan jälkeen parkkeeraamme pyörät airbnb-asuntomme rappukäytävään ja laiskottelemme hetken tekemättä yhtään mitään. Tai no, sanotaan se nyt suoraan: makaamme sohvalla ja sometamme pari tuntia putkeen. Välillä seuraamme vastapäisessä ikkunassa poukkoilevaa valkoista kissaa. Ulkona ujeltaa tuuli ja ikkunaruudut helisevät niin, että kissaparka ei tiedä miten päin olla. Se yrittää tavoittaa äänen lähdettä tassuillaan, siinä koskaan onnistumatta. Oikeaa parisuhteen laatuaikaa.

kissa ikkunassa

Illaksi kävelemme kanavanrantaa The Shoreen, gastropubiin, jonka baarin puolella esiintyy tiistaisin jazzkokoonpano. Paikka oli kahdeksan aikaan tupaten täynnä, mutta hetken odottelun jälkeen onnistumme valtaamaan loosin, joka oli riittävän kaukana esiintyjäkolmikosta, mutta mukavan lähellä baaritiskiä. Simpukat maistuvat ja soitto soi. Raparperista ja päärynästä taiteiltu jälkiruoka ja lasillinen muscatia kruunaavat kokemuksen. Lasku on vaivaiset 41 puntaa kahdelta. Kiitos The Shore, palautit uskoni paikalliseen pubiruokaan!

Leith The Shore

Leith The Shore

Viimeisenäkin iltana turvauduimme lähiravintoloiden tarjontaan. Päivällä nautitut haggisburgerit tuntuvan sulavan hitaasti, joten päädymme nauttimaan aperitiivit kotioloissa ja vaeltamaan Teuchers Landingiin iltapalalle vasta yhdeksän jälkeen. Matkalla eksymme yksityiseen kerrostalopihaan ja pompimme pensasaitojen yli muina turisteina. Ikkunoista tuijotetaan meitä epäluuloisena. Palaamme samaa oikotietä takaisin ja löydämme ravintolan seuraavan kulman takaa.

Leith Teuchers landing

Leith Teuchers landing

Leith Teuchers landing

Ginilista on jälleen kerran uskomattoman pitkä, mutta valinta loppujen lopuksi helppo, sillä listalla on myös oman kylän leithiläistä giniä. Otan lasini ja nappaan mukaan ruokalistan. En tiedä teistä, enkä skottilaisista ruokaperinteistä, mutta pikkusyötävien listalla luetellut lihamukit tulevat täytenä yllätyksenä. Liekö Lahti kopioinut ne skoteilta vai toisinpäin? Tilaamme pienen haggismukin, muutaman kampasimpukan sekä kalalaudan, hintaa lautasille kertyy noin 35 puntaa yhteensä. Kun annokset saapuvat pöytään, vilkaisemme toisiamme ja siunailemme yhteen ääniin suuria annoskokoja. Se siitä pienestä iltapalasta. Tarjoilija, toisitko meille vielä yhdet tuopit olutta ja siideriä, please!

Jo viime vuonna Lontoossa käydessäni tajusin, ettei brittiläinen (tai skottilainenkaan) ruoka ole millään tavalla huonon maineensa veroista. Mihin tahansa matkustaakin, saattaa nälän kurniessa vetää hatusta sen huonomman arvan, mutta jos pikkuisen jaksaa nähdä vaivaa, löytyy pienemmältäkin paikkakunnalta joku, joka tekee ruokaa suurella sydämellä. Myös Edinburghiin voi tehdä ruokamatkan, on vain oltava avoin mieli ja kunnioitettava paikallista keittiötä. Jaetaan niitä Michelin-tähtiä Skotlannissakin!

Pitkiä lounaita ja italialaisia illallisia – ravintolavinkit Barolon viinialueelle

Ah, mitä olisikaan loma Italiassa ilman lukuisia pitkiä lounaita ja yltäkylläisiä illallisia? Prosciuttoa, vitello tonnatoa, ravioleja, risottoa, panna cottaa ja gelatoa. Neljän päivän aikana ehdin koluta neljä erinomaista ravintolaa ja syödä kaksi kotikeittiössä kokattua illallista, joista toisen valmistukseen osallistuin itsekin*. Omin käsin valmistetusta tartarista, kanipadasta ja tiramisusta kuulette myöhemmin, ensin on aika tutustua italilaiseen locandaan, ristoranteen ja osteriaan. Ovi on jo kutsuvasti auki ja keittiön puolelta leijailee jumalainen tuoksu. Astutaanpa siis sisään.

Locanda Fontanazza, La Morra

Huristeltuamme sähköpyörillä pitkin Barolon viinialueen kukkuloita yli 30 kilometrin verran, saavumme hengästyneinä La Morran kylään. Ylämäessä on pakko painaa päälle turbovaihde, ja sittenkin hikikarpalot kirpoavat ohimoille. On avattava untuvatakkia ja tankattava vettä.

fontanazza

wine fontanazza

Etsimme kylän kujilta lounasravintolaa, joka on meille kaikille kolmelle entuudestaan tuntematon. Italialainen tapa merkitä myös palvelut, kuten hotellit, baarit ja ravintolat viitoilla katukuvaan, on varmasti kätevä, mutta koska etäisyyksiä ei mainita ja vain suunta on selvillä, saattaa hämmentynyt turisti eksyä viitoituksesta huolimatta.

fontanazza

fontanazza

fontanazza

Ravintolasuosituksen on antanut Casa Visetten isäntäparille tuttu ja alueella arvostettu viinintuottaja, Mauro Veglio, joten tiedossa pitäisi olla oivallinen lounashetki. Rullailemme alamäkeen, kylän keskusta on jäänyt jo kauan sitten taakse. Emme kuitenkaan aio luovuttaa kovin helpolla. Kysäisemme neuvoa ohikulkijoilta, mutta kukaan heistä ei ole paikallinen. Lopulta sinnikkyys palkitaan ja parkkeeramme pyörät kylän laitamilla sijaitsevan Locanda Fontanazzan pihaan. Maisemat ovat mielettömät, jälleen kerran.

Cipolla novella ripiena fontanazza

Cipolla novella ripiena fontanazza

Paras näköala on isolta terassilta, jota vartioi vanhuuden päiviään viettävä harmaaturkkinen koira, mutta maaliskuussa on vielä niin viileää, että ruokailemme mielummin sisätiloissa. Kesäkuukausina terassi taatusti on ihanan viileä virkistyspaikka, sillä se suuntaa pohjoiseen, ja on varjossa suurimman osan helteistä päivää.

Lingua di vitello fontanazza

Tarjoilija on hurmaava, ja hän tiedustelee kohteliaasti, haluammeko kommunikoida italiaksi vai englanniksi. Osaamme kaikki jonkin verran italiaa ja siksi valitsemme ensimmäisen. Tämä on hyvää harjoitusta. Palvelu on ensiluokkaista.

parmigiano fontanazza

Ravioli del plin al burro

Italiassa kun ollaan, myös lounaalla syödään kolme ruokalajia. Tilaan alkuun prässättyä vasikankieltä punajuuripyreellä, pääruuaksi paikallisia plin-ravioleja ja jälkkäriksi greippibavaroisen ginigranitella. Kirpeä makumaailma hellii aistejani, olisikohan tämä mahdollista toisintaa omassa keittiössä?

bavarese al pompelmo e granita al gin fontanazza

Bunet con pere

Kaikki pöytään kannettu on erinomaisen hyvää. Kuten myös ravintolan toisella laidalla  istuvien parmigiano-tuottajien juusto, josta seurueen charmantti herra pyytämättä ja yllättäen päättää tuoda maistiaiset pöytäämme.

fontanazza

fontanazza

fontanazza

Jaamme kolmeen pekkaan pullollisen La Morrassa tuotettua Langhe Nebbioloa, joka solahtaa sopivasti vatsaan palan painikkeeksi. Sitten on aika lähteä oikotietä takaisin kohti Casa Visetteä. Maan tapaan kotiin voi aina ajaa, vaikka viiniä olisikin nauttinut. Auton rattiin en silti olisi lähtenyt, tankohiprakka on eri juttu.

Saracca, Monforte d’Alba

Syksyllä 2017, kun ensimmäisen kerran kävimme Monforte d’Albassa, oli tarkoitus varata pöytä Saraccasta, yhdestä kylän parhaimmiksi rankatuista ravintoloista. Pitkän vaelluspäivän jälkeen takki oli kuitenkin niin tyhjä, että päädyimme pizzalle hotellin naapuriin. Kyseinen pizzeria on kuulemma seudun suosituin, ei sekään siis huono valinta ollut.

culatello saracca

antipasti saracca

Saracca

Saracca on rakennettu ikiaikaisen kivitalon sisään. Rakennus on korkea ja sen jokainen metri on hyödynnetty. Sisäänkäynnin kohdalla (jossa todennäköisesti on ollut joskus porraskäytävä) on monitasoinen, vaijereilla kattoon kiinnitetty lasista ja metallista rakennettu portaikko. Välitasoilla on kahden tai neljän istuttavia pöytiä. Läpinäkyvät tasot nitisevät ja liikkuvat vaijereiden varassa, tämä ravintola ei todellakaan ole korkeanpaikankammoisille.

Saracca

Bagna cauda saracca

finanziera saracca

Ennen varsinaista ruokailua parkkeeraamme baaritiskille, sillä meneillään on runsas aperitivo. Tiskillä on vieri vieressä pieniä suupaloja, juustoa, oliiveja, pieniä täytettyjä leipiä, salamia, ilmakuivattua kinkkua ja makkaraa, joita saa latoa lautaselleen mielin määrin, kunhan investoi vähintään yhteen drinkkiin tai viinilasilliseen. Paikkaan tuntuvat kokoontuneen liki kaikki kylän viinintuottajat. Kuulumisia vaihdetaan: Tutto bene? Si si, tutto a posto!

carne cruda carpaccio saracca

saracca

Siemailtuamme aperitiivit, illan isäntä vinkkaa meidät mukaansa. Yksi kerrallaan katoamme baaritiskin taakse rakennettuun viinikellariin. Huone on vaikuttava. Pyyhkäisen pölyt lähimmän pullon etiketistä huomatakseni, että kyseinen barolo on vuodelta 1967. Yritän ottaa kuvia, mutta takahuoneessa on liian pimeää. Hetken kuluttua isäntä kaivaa taskustaan pienen kaukosäätimen ja naksauttaa sitä. Yksi viinihyllyjen takana olevista seinistä liikkuu ja avaa tien hämärään käytävään. Astumme sisään ja tajuamme, ettemme ole nähneet vielä mitään. Hapuilemme eteenpäin käytävässä, jonka molemmin puolin on satojen viinintuottajien arvokkaita laatuviinejä. On etuoikeutettu olo.

guanciale di vitello saracca

coniglio saracca

Illallinen on onneksi katettu yhteen alakerran saleista, ei lasisia lattioita vaan tukevaa maata jalkojen alla ja ympärillä vanhat, rapautuneet tiiliseinät. Ympärillämme roikkuu kokonaisia ilmakuivattuja kinkkuja ja salamipötköjä, ja yhdellä seinällä on kone, jossa käydään tämän tästä siivuttamassa lihaa.

saracca

sapel saracca

onnellinen viinimatkailija

Tilaamme antipasto-annoksia jaettavaksi. Silmiemme alla siivutetun lihan, carpaccion ja tartarin lisäksi maistelemme bagna caudaa, lämpimään anjoviskastikkeeseen dipattavia kasviksia sekä finanzieraa eli possun ja kanan sisäelimiä. Tarjoilija kysyy tiedänkö varmasti, mitä olen tilaamassa. Nyökyttelen ja kerron pitäväni myös tripasta, jonka raaka-aineena on vatsalaukku. Kaikkien ihmetykseksi pistelen finanzieran melkein kokonaan poskeeni.

cremino all'arancia tarocco

Pääruoaksi pyydämme kania ja vasikanposkia polentan kera. Jälkiruoaksi eteeni kannetaan appelsiini-kermavanukas suklaakastikkeella. Ruoka ja etenkin viini lunastaa lupaukset, Saracca on todellakin kaikkien suositusten arvoinen. Jos suunnittelet visiittiä tähän ravintolaan, muista varata pöytä etukäteen, etenkin jos matkustat kesällä tai sadonkorjuun aikaan syys-lokakuussa.

Vinoteca Centro Historico, Serralunga d’Alba

En ole ennen käynyt Serralungan kylässä ja nytkin visiitti jää lounaan mittaiseksi. Vanha kaupunki on pikkuruinen. Sen ytimessä sijaitsee Vinoteca Centro Historico, jonka pöytään istahdamme kolmannen päivän lounaalle. Ravintola edusta vakuuttaa: ovensuussa seisoo vanha viinipullojen korkeilla täytetty viinitynnyri, myös kadun mukulakivien lomassa lepää korkki poikineen.

Centro Storico

Centro Storico

prosciutto Centro Storico

Paikka on kuuluisa ilmakuivatuista kinkustaan, culatellosta, joka leikataan alakerran myyntitiskin takana roikkuvista lihakimpaleista. Viimeistään tässä vaiheessa panen merkille, että antipastit ovat italiassa hyvin lihapainotteisia. Tälläkin kertaa antipastilautanen sisältää pelkkää punaista lihaa. Onneksi listalta löytyy myös anjoviksia, jotka syödään leivän ja voin kera sekä munakoisoa ja parmesaania. Eivät varsinaisesti kevyitä nekään, mutta herkullisia ja vaihtelua ainaiseen lihalinjaan.

acciughe al verde Centro Storico

parmigiana di melanzane Centro Storico

antipasti Centro Storico

Centro Storico

Pääruuaksi tilaan jälleen kerran ravioleja voilla ja salvialla. Vaikka omistan pastakoneen, tuntuu raviolien tekeminen niin työläältä, että annan ammattilaisten hoitaa homman kotiin. Varsinainen jälkiruoka jätetään väliin, mutta pienet lasilliset grappaa tilaamme. Marolo on yksi alueen arvostetuimmista grappabrändeistä, mutta tämä tuohisuu ei sen makuvivahteita osaa erotella. Lihapitoisen aterian digestiivinä se kuitenkin toimii mainiosti.

ravioli burro e salvia Centro Storico

Centro Storico

marolo grappa

marolo grappa

Toistan jo itseäni, mutta myös Centro Historico ylittää odotukset. Jos siis satut Serralungaan, poikkea ihmeessä linnan kupeeseen ja tilaa listalta mitä tahansa. Jos rakastat aitoa italialaista ruokaa, lupaan, ettet pety. Pöytävaraus kannattaa tehdä myös lounasaikaan.

Osteria La Cantinella, Barolo

Sunnuntaina, ennen kotiinpaluuta piipahdamme vielä Barolon kylässä. Nimensä ansiosta Barolo on kaikista Langhen alueen kylistä eniten turistien suosiossa. Myös maaliskuussa kadulla kuljeskelee moninkertainen määrä ihmisiä muihin kyliin verrattuna. Moni on löytänyt tiensä myös Barolo Wine Museumiin, joka on meidänkin matkaohjelmassamme.

aatami ja eeva

Osteria Cantinella Barolo

Osteria Cantinella Barolo

Osteria Cantinella Barolo

Castello di Barolon linnaan rakennettu viinimuseo on lievästi sanottuna erikoinen. Barolon ja viinin historian lisäksi näyttelyssä pureudutaan ihmiskunnan myytteihin, aisteihin ja eri taiteen lajeihin. Lapsenkasvoiset Aatami ja Eeva seisovat keskellä yhden huoneen dioraamaa, toisessa museovieraat polkevat ympyrärataa kulkevalla pyörällä läpi vuodenaikojen. Kokemusta on vaikea kuvailla, joten en edes yritä, vaan kehotan tutustumaan outoihin installaatioihin itse.

Osteria Cantinella Barolo antipasti

Osteria Cantinella Barolo

Osteria Cantinella Barolo risotto

Osteria La Cantinella täyttyy lounaalla viimeistä paikkaa myöten. Muista siis varata pöytä tai ole ajoissa paikalla. Antipasto misto -lautanen on paras tähän mennessä maistetuista. Ihastun myös flaniin ja sen kylkiäiseni tarjoiltuun purjoon. Carna cruda eli tartar on raikas ja maustettu juuri minun suuhuni sopivaksi, samoin raakamakkara ja salata russa eli suomalaisittain italiansalaatti. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla huomio kiinnittyy astioihin. Ravintolassa käytetyt lautaset kukkamotiiveineen ovat hurmaavia!

Osteria Cantinella Barolo cinghiale tagliatelle

Osteria Cantinella Barolo gelato di fragola

Pääruoaksi päädyn valitsemaan barolorisoton, vieruskaveri vetäisee napaansa villisikatagliatellen. Vaikka kentälle on parin tunnin ajomatka ja kello on paljon, jälkiruokaa ei jätetä välistä. Mansikkajäätelö maistuu suomen kesälle. Lähtiessämme ostamme tiskiltä matkajuomaksi pullollisen punaista. Viinimaassa tämäkin on mahdollista!

*Lounaat ja illallisen tarjosi Casa Visette, kiitos!

Lue myös:
Onnistuneen matkan merkkejä
Casa Visette – luksusta Langhen laaksossa, Barolon viinialueella
Sähköpyörän satulassa pitkin Piemonten kukkuloita

Tapastelua ja taukopaikkoja Andorrassa

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!