Jo lentokoneessa tutkailen Rukatunturin rinnekarttaa. Lasken nopeasti yli 30 mutkamäkeä, Pyhän ja Sallatunturin jälkeen luku on ruhtinaallisen suuri. Hekumoin etukäteen mustaa FIS-rinnettä, seitsemän vuotta takaperin se oli ehdoton suosikkini, vauhdikas, muttei liian jyrkkä. Toivottavasti aika ei ole sutinut muistoja kultamaalillaan.
Majoitumme yksityisen vuokraamaan Karhunvartijan pirttiin, lähelle Rukan kävelykylän palveluita. Huoneistossa on iso tupakeittiö, vuolukivitakka, sähkösauna ja oma parveke. Keittiö on hyvin varusteltu, täällä voisi hyvin asua ympäri vuoden. Kaappitilaa on isommallekin garderoobille. Ikkunoista avautuu metsämaisema, luntakin on melkein metri. Jotain kuitenkin puuttuu.
Huoneisto on aivan liian uusi. Se on kalustettu skandinaavisen persoonattomasti. Seinät ovat valkoiset ja tekstiilit harmaita. Kaipaan harmaantuneen kelomökin tunnelmaa, kellastuneita panelointeja, eriparikuppeja ja aterimia, kulahtanutta lautapelikokoelmaa ja vuosikausia vanhoja naistenlehtiä. Vieraskirjaakaan ei näy missään. Tämä ei ole mökki, tämä on kakkosasunto. Jotain kertoo sekin, etten muista ottaa kämpästä yhtään kuvaa, sen sijaan kameraan kertyy otoksia lumen peittämistä ja metsään sulautuneista kelohonkamökeistä.
Ensimmäisenä laskupäivänä tuuli tuivertaa 10 metriä sekunnissa ja pakkasta on rapiat 13 astetta. Tunturin huippu verhoutuu ohueen alapilveen, näkyvyys heittelehtii täysin kirkkaasta utuiseen ja pinnanmuotojen erottaminen on ajoittain mahdotonta. Rinteissä on varsin väljää, eikä hissijonoja ole. Tällä kelillä ihmetyttää, että alueella on vain yksi kuomulla varustettu tuolihissi. Avoimet tuolit keräävät itseensä jäätä ja lunta, kyyti on kylmää ja hidasta.
Koluamme kaikki rinteet läpi ja huomaamme pian, että punaisiksi luokitellut mäet ovat Rukalla korkeintaan punertavia ja mustatkin vain tummanpunaisia. Olisi mielenkiintoista tietää, millä standardeilla rinteitä värikoodataan, sillä vaihtelu on melkoista myös alppikohteissa. Tykästymme Pessarin ja Saaruan punaisiin ja laskemme niitä yhä uudelleen. Rinteiden äärilaidat ovat vielä iltapäivälläkin jälkiä vailla. Kisaamme keskenämme, mies puikkaa välillä metsän puolelle. Kylään laskeva musta FIS-rinne on edelleen nautinnollinen, vaikkakin liian lyhyt. Lasken vahingossa hyppyrimäen monttuun ja joudun lykkimään tasatyöntöä lähimmän hissin ala-asemalle.
Puolentoista tunnin ulkoilun jälkeen varpaat alkavat olla kohmeessa, kahdet päällekkäin puetut merinovillasukatkaan eivät auta. Taukopaikan valinta tuottaisi vaikeuksia, ellei minulla olisi suoraa WhatsApp-yhteyttä Rukan kuin omat taskunsa tuntevaan pikkusiskooni. ”Jos Pessari on auki, menkää Monomestaan.” Sinne siis, monojen soljet auki, repusta untuvainen taukotakki ja sisään tunnelmalliseen kuppilaan, jossa raikaa saksalainen alppihumppa. Tilaamme tiskiltä jalojuomalla terästetyt kaakaot, gulassikeiton ja ranskalaiset – oikeaa tunturien gurmeeruokaa!
Iltapäivä päättyy Hanki Baariin. Ehdottomasti kylän paras tunnelma, taidokkaat drinkit, monipuolinen olutvalikoima ja rakkaudella rustattu ruokalista. Polar Night Light Festivalin ginipohjainen nimikkodrinksu sisältää mm. kokonaisia hilloja! Talon lonkero on legendaarisessa maineessa, ei esanssista pullosta kaadettua makulonkeroa, vaan aitoon giniin nenämme edessä sekoitettua juomaa. Myös glühwein on paras Suomessa koskaan maistamani. Ruokatarjonnasta testasimme puoliksi piparjuurella höystetyn poropastan, suositusten arvoinen sekin!
Kävelykylän ainoan ruokakaupan valikoima tuottaa pettymyksen. Leipähylly on täynnä valmiiksi siivutettua vehnähöttöä ja ruotsalaistyyppistä ohutta perunarieskaa. Paikallisia tuotteita ei löydy liha- tai kalaosastoltakaan, mutta kylmäkaapeista löytyy kyllä espanjalaisia mansikoita ja pensasmustikoita. Hammastahnarivistössä komeilevat jättimäiset valkaisevat, superraikkaat, mikrokiteiset ja suuvettä sisältävät putkilot. Minä kun olisin halunnut ostaa ihan tavallista fluorihammastahnaa. Tuli ikävä Pyhätunturin K-marketia, joka kannattaa paikallisia tuottajia ja palvelee tavallisia ihmisiä.
Kylä on kasvanut huimasti sitten viime näkemän. Eturinteiden hissien ala-aseman tuntumassa mitellään pipolätkän palkintosijoista. Liveselostus raikaa ja grillimakkara tuoksuu. Iltaohjelmaakin on: lauantaina Kallessa keikkailee ysärihittikone Movetron, Zonessa kuulemma tanssitaan pöydillä. Neljä tuntia reisitreeniä, talon lonkeron mittainen afterski, sauna ja uunissa hautunut appelsiinilohi pottumuusilla ovat kuitenkin selättäneet meidät sohvalle eikä aamuneljään kestävä karaokekaan saa takapuoliamme siirtymään baarin puolelle. Raittiin ilman myrkytyksellä ja räiskyvällä takkatulella saattaa olla osuutta asiaan.
Sunnuntaina patistamme toisemme iltakävelylle heti vaalitulosten julkaisemisen jälkeen, ennen Silta-dekkarisarjan uusinta osaa. Toista kertaa järjestettävä Polar Night Light Festival valaisee eturinteet ja muutamia valikoituja rakennuksia kävelykeskustassa ja vaikka tuuli käy luihin ja ytimiin, on kamera kaivettava esiin. Jälleen kerran käy niin, ettei lopputulos tee oikeutta taianomaiselle tunnelmalle, mutta pienen maistiaisen maisemasta silti saanee.
Viidentenä matkapäivänä kello soi kahdeksalta. Pakkaaminen on hoidettu edellisenä iltana, mutta loppusiivouksesta täytyy vielä suoriutua. Matot ulos, peitot tuulettumaan, imuri käyntiin ja tiskit koneeseen. Lentokenttäbussi starttaa kylästä, vedämme pakaasejamme parisataa metriä ylämäkeen. Huopatossut lipsuvat ja hiki kostuttaa kainalot. Matkaevääksi haen kävelykylän punaisesta kahvilasta juuri paistetun jättimunkkirinkilän, jonka läpimitta on yli 20 senttiä.
Paluukoneessa viereisellä rivillä istuva mies pitelee toisessa kädessään tablettia ja toisessa kännykkää. Päässä on langattomat kuulokkeet. Silmät seilaavat näyttöjen välillä, toisessa pyörii elokuva, toisessa vilisee peli, jossa hahmo hypähtelee kallionkielekkeeltä toiselle. Hengästyttää, vaikka vilkuilen vain vierestä. Pyyhin sokerin suupielistä ja suljen silmäni. Palaan oravanpyörään vasta huomenna.