Olin aikeissa kertoa teille kaiken Kansjerfin kulttuuritilasta. Kehua keltaisen kartanon maasta taivaaseen ja maalata teidän silmienne eteen maiseman, jonka jokaisen kannattaisi kokea. Muistella maukasta ruokaa, jolla sain täyttää vatsani istuen suuren ruokasalin nurkkapöydässä seuranani vain kaiuttimista kaikuva pianomusiikki sekä kynttilän lempeästi lepattava liekki, joka valaisi marraskuista hämärää. Kuvailla hartiavoimin kummitustalosta kulttuuritilaksi kunnostettua kartanoa, jota ei ole pilattu modernin maailman turhuuksilla. Kertoa pihapiirissä elelevistä eläimistä, joista jokainen on pelastettu parempaan kotiin, ylistää ympäröiväää luontoa ja rauhoittavaa hiljaisuutta, joka auttoi laskemaan sykettä ja sai ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeintä.

Sen jälkeen olin ajatellut hehkuttaa, kuinka kirjoitin. Lennokkaita ajatuksia, luovia harjoituksia ja lauseita, joista syntyisi jotain suurempaa. Kuinka asetuin upottavan sohvan uumeniin ja annoin mieleni matkustaa sinne, tänne ja takaisin. Kuinka luonnostelin uusia maailmoja, hahmottelin henkilöitä ja kehittelin juonikuvioita. Kuinka pysähtyminen luotsasi luokseni ihmeellisiä ideoita, joihin tarraisin tunteella ja joista kasvaisi kokoaan suurempia. Ja kuinka viimeinkin tietäisin, mitä tulevaisuuden tarjottimelle on katettu.

Mutta eihän se ihan niin mennyt.

Kyllä, Kansjerfin kulttuuritila oli kaikkea, mistä olin kiireen keskellä unelmoinut. Ihanaa vegaanista ruokaa, levollista tunnelmaa, inspiroivia interiöörejä, hermoja hellivää luontoa ja juuri sitä, mitä ihminen elämäänsä tarvitsee. Marraskuun kauneus ylitti odotukseni, ja tiesin, että olin löytänyt etsimäni. Kirjoittamaan en kuitenkaan kyennyt.

Ensin opettelin nukkumaan vieraassa sängyssä. Odottelin sykkeeni tasaantumista. Tutustuin varovasti ympäristöön, jossa viisi päivää vaeltelin. Kurkkasin kymmenien ovien taakse, upotin paljaat varpaani käsin kudotun maton punaiseen pehmeyteen, kuuntelin vanhan talon tarinoita. Sivelin sormillani flyygelin koskettimia, selailin sinne tänne pinottuja puutarhakirjoja ja kun en osannut edelleenkään asettua, tilasin lasin punaviiniä. Ajatukset eivät pysyneet seinien sisäpuolella, vaan kynsivät ovea, kurottivat kiirettä kohti. Kotiinkin oli ikävä.

Neljäntenä päivänä kirjoitin neljäsataaneljäkymmentäneljä sanaa sekä lyhyen listan asioita, joista haaveilen. Siinä se, kirjailijaresidenssini langanlaiha lopputulos. Se ja puolitoista luettua kirjaa, yksi aamujooga sekä kaksikymmentäviisi kerrosta villapaitaa.

Silti tiedän, että ne ovat minussa, sanat, jotka haluan järjestää jonoiksi paperille. Kun kevät koittaa, aion yrittää uudelleen. Kansjerfin kulttuuritila säilyttäköön sydämeni syrjää ja sinne kätkeytyneitä kertomuksia siihen saakka.

Matkakertomuksen aika tulkoon joskus myöhemmin.