Bistro Manu – illallisella konstailemattomassa kortteliravintolassa

Kaupallinen yhteistyö: Original Sokos Hotel Presidentti / Bistro Manu

Tammikuun alussa sain tilaisuuden kutsua illalliselle merkityksellisen vieraan. Ihmisen, jota ihailen ja jolla on ollut painava rooli pienessä elämässäni. Ehdokkaita oli useita, piirtelin paperille nimiä, mietin ja pohdin, annoin ajatuksen hautua. Kun mieleeni hauduttelun aikana pulpahti TV-Shopin ikiaikainen klassikko Aromipesä, tiesin kenen kanssa haluan jakaa illallishetken. Illallisen kattaisi pöytään Bistro Manu.

Pyrin ja pääsin Helsingin yliopiston Savolaisen Osakunnan Laulajien alttorivistöön vuonna 2003. Meitä uusia laulajia oli yli kymmenen, kaikki koelaulussa vapisseita ja prima vista -testin suorittaneita. Samana syksynä vaihtui myös kuoronjohtaja. Saara Aittakumpu, silloinen Perkola (tuttavallisemmin Pertsa) astui eteemme energisin ottein.

skumppaa kiitos

Upposin Savolaisen Osakunnan eli Vinnin vihreille sohville 12 vuodeksi. Vinnistä ja sen sydämellisistä ihmisistä tuli minulle toinen koti. Opin akateemisille juhlatavoille, sitsasin iltapuvussa, tanssin sukkasillani, lauloin ja musisoin välillä niin antaumuksella, että kotona tuli sanomista. Kuorokaljoilta lähdettiin kotiin aamuneljältä, joskus saatettiin simahtaa sohvan nurkkaan yöunille. Yhteisö oli tiivis. Aivan erilainen mihin olin työväenopistojen ja peruskoulun kuoroissa tottunut.

Pertsan johdolla kasvoin oikeaksi kuorolaulajaksi. Vaikeakaan ohjelmisto ei tuntunut vaikealta, kun ohjat otti käteensä ammattilainen. Ääniala laajeni ja nuoteista laulamisen taito kehittyi, ystävyyssuhteet syvenivät ja keskiviikkoilloista tuli elintärkeä osa arkeani. En edelleenkään osaisi olla ilman, vaikka kuoropäivä sittemmin vaihtui torstaihin ja kuorokin aikuisemmaksi. Pertsasta tuli minulle se kuoronjohtaja, johon vertasin kaikkia muita. Joka kehotti hauduttelemaan stemmaa aromipesässä ja jonka neuvot (kuten: hyvin meikattu on puoliksi laulettu) resonoivat edelleen rintarekisterissäni.

bistro manu blinit

Päätös illallisseuralaisesta oli siis lopulta naurettavan helppo. Olisi mahtavaa istua alas vuosien jälkeen, päivittää kuulumiset, analysoida kuoromaailman kiemuroita, juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin. Varsin sopivat puitteet jälleennäkemiselle tarjosi Bistro Manu ja ravintolan nerokas Kahden Manun illalliskonsepti.

Olen istunut Bistro Manun pöydässä muutaman kerran aikaisemminkin. Syntymäkaupungistaan ylpeä, keravalainen keittiömestari Janne Tihtonen on tullut tutuksi. Keittiömestareille tyypilliseen tapaan hänen käsivarsiaan koristaa muutama tatuointi: tuoreempi esittää kuusimetsäkuosiin pukeutunutta haukea ja se ensimmäinen, siihen on taltioitu leveäteräinen veitsi Keravan postinumeron kera. Huumori kukkii myös keittiössä ja misausmusiikkina soi Kikka. Melkoinen persoona.

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

Jannella on sormensa pelissä myös ruokalistan kehittämisessä, vaikka vihreän kortin ravintolassa ollaankin. Suklaakakku on mestarin omaa käsialaa, samoin satokauden keitto, joka valmistetaan aina sesongissa olevista raaka-aineista. Ruoka on konstailematonta, mutta maistuvaa – ei mitään sipistelyä. Uskallan kehua ruokalistaa piirun verran paremmaksi kuin S-ketjun ravintoloissa keskimäärin ja se on paljon tällaiselta ketjuravintoloiden karttajalta se. Salissa on kortteliravintolan kevyt tunnelma, hotelliravintolan raskaus on sieltä kaukana.

bistro manu blinit

Me tilaamme tällä kertaa blinejä. Kilistelemme kuohuvalla ja jännitämme millaiset lätyt pöytään kannetaan. Blini on helppo pilata – rasvaa tulee olla, mutta ei liikaa ja pinta, sen on oltava rouskuvan rapea. Pidän sormet ristissä, että keittiössä on onnistuttu, vaikka Tihtosen Janne ei näytäkään vuorossa olevan.

Bistro Manun blini on juuri oikeanlainen. Veitsi rapsahtaa kullanruskean pinnan läpi ja sisus on sopivan kuohkea ja tattarinen. Täytteeksi kasataan klassisesti siian mätiä, kylmäsavustettua hauen mätiä, smetanaa, punasipulia ja suolakurkkuja. Hunajaakin on, mutta se on valutettu suoraan suolakurkkujen päälle ja siksi sitä on hankala kaapia laudalta omalle lautaselle. Pieni vinkki siis keittiöön!

bistro Manu blinit

Minä valitsen pääruuaksi alkuruuan kokoisen madekeiton, sillä osasin ennustaa vatsani venyvän jo pelkistä blineistä. Seuralainen ottaa karitsaa, mutta vaihtaa pottumuusin salaattiin samasta syystä. On mahtavaa kun ravintolassa seurataan satokautta, sillä madekeitto, jos mikä, kuuluu alkutalveen. Viime vuonna tein sitä ensimmäisen kerran itse, joten tiedän, että saadakseen kauhallisen keittoa lautaselle, on nähtävä melkoisesti vaivaa.

bistro manu karitsa

bistro manu madesoppa

Puhumme toistemme suuhun, vaihdamme kokemuksia kuorotreeneistä, -kulttuureista ja -konserteista, päivitämme yhteisten ystävien kuulumisia ja nauramme niin, että välillä kyyneleet valuvat poskille. Ruoka uhkaa jäähtyä lautaselle, sanottavaa on paljon. Muistelemme myös taannoista keittiömestarikohua, sitä kuinka naisista ei miesvaltaiselle alalle ole joidenkin mielestä tulemista. Kapellimestarien maailma on samankaltainen, joten minua kiinnostaa, näkyykö epätasa-arvo myös kuoronjohtajien keskuudessa, onhan kuorotoimintakin iltapainotteista. Kuka ne lapset oikein hoitaa?

Ainakaan Saara ei ole kokenut syrjintää eikä arvostelua. Kuorokulttuuri on minunkin näkemykseni mukaan salliva ja suvaitseva, intohimo laulamiseen yhdistää. Sukupuolella, ulkonäöllä, seksuaalisella suuntautumisella tai millään muullakaan epäolennaisella ei ole väliä, yhteispeli ja ääni ratkaisevat. Ja ne lapset, ne hoitaa päivätöissä käyvä mies – tietenkin.

bistro Manu kahden manun illallinen

bistro manu suklaakakku

Puhumme pitkään ohjelmistovalinnoista. Saara lainaa kapellimestari Susanna Mälkin sanoja: demokraattiset ratkaisut eivät ole taiteellisesti kiinnostavia. Valinnat tekee siis johtaja, äänestämään ei ryhdytä. Sama pätee ruokaan ja ravintoloihin, sillä jos yritetään miellyttää kaikkia, ei synny mitään mullistavaa eikä mieltä liikuttavia makuelämyksiä.

Keittiömestarilta vaaditaan rohkeutta seistä päätöstensä takana trendeistä ja vallitsevista mielipiteistä välittämättä. Keittiön henkilökunta lukee nuotteja ja seuraa johtajansa liikkeitä, mestari määrää tempon ja nyanssit. Onnistunutta serviisiä ei synny ilman samaa sävellajia, yhtenäistä fraseerausta ja sointia eikä ilman sitkeästi harjoitettuja stemmoja. Elämys syntyy, kun ihmiset soivat yhdessä, kun meistä muodostuu kokonaisuus, johon kukaan ei pystyisi yksin.

bistro manu suklaakakku

bistro manu suklaakakku

Kuoro, orkesteri ja ravintola on helppo rinnastaa toisiinsa. Tavoitteet ovat samat: elämyksellinen ilta, suurien tunteiden herättäminen ja tyytyväinen asiakaskunta. Kuorolaulu vahvistaa sielua ja ravitsee mieltä. Ääni saa kropan resonoimaan ja lihakset rentoutumaan. Hyvällä ruualla ja viinillä on varsin samanlainen vaikutus. Suosittelen kokeilemaan.

saara aittakumpu

bistro manu tyhjä lautanen

Jälkiruoaksi Bistro Manu taikoo lautasillemme sopivan sitkeää ja sokerista suklaakakkua. Syömme annoksen puoliksi ja tilaamme kyytipojaksi pienet naukut myrskyisää jalojuomaa kahvin kera. Kello on kymmenen, kolme ja puoli tuntia lennähti ohitse supernopeilla siivillä. Kävelemme yhtä matkaa metroon, otamme muistoksi meitsien ja sovimme tapaavamme pian uudestaan.

Selfie

Jos haluat nähdä Saaran tositoimissa, etsiydy Polyteknikkojen Kuoron, Kaari-ensemblen tai Mieskuoro Valkian konserttiin. Varaudu liikuttumaan, ota mukaan paketti nenäliinoja ja anna musiikin viedä. Bistro Manu mestareineen taas löytyy Kampista, Sokos Hotel Presidentin yhteydestä.

Ps. Blinejä tarjoillaan Bistro Manussa vielä muutaman viikon ajan!

Ruokamatkalle Kehä kolmosen tuolle puolen?

Tällä viikolla julkistettiin 50 parasta suomalaista ravintolaa – listaus, joka perustuu noin 250 alan ammattilaisen mielipiteisiin. Kuohuviini kupli ja kunniakirjoja jaettiin tykätyimmälle tunnelmalle, onnistuneimmalle olut- ja viinilistalle, mainioimmille makuelämyksille ja taitavimmille tulokkaille. Kiiltävimmän pokaalin pokkasi Grön, toiseksi sijoittui Olo ja pronssi ripustettiin BasBasin kaulaan.

Jokainen äänestykseen kutsutuista pani viisi suosikkiravintolaansa parhausjärjestykseen, ykkönen sai viisi pistettä, viides yhden. Tuloksista koottu kärkikymmenikkö edustaa yhtä poikkeusta lukuunottamatta (varför Grön, vi har ju Kaskis!) helsinkiläistä ravintolakulttuuria, mutta viidenkymmenen parhaan joukkoon mahtuu muitakin kuin pääkaupunkiseudun valkoisten liinojen klassikoita.

ravintola grön tartar

Jos ravintoloitsijoita, keittiömestareita, ravintolakriitikkoja ja ruokatoimittajia on uskominen, näyttää kotimaamme ruokakaupunkien kärki kulinaristin silmin tältä:

1. Helsinki
2. Turku
3. Tampere
4. Porvoo
5. Oulu
6. Kirkkonummi
7. Lohja
8. Rovaniemi
9. Mustio (Raasepori)
10. Mikkeli

Palkintopallilla seisovat odotetusti isoimmat kaupungit, mutta jo neljännellä sijalla patsastelee piskuinen Porvoo Sinnen, Sicapellen ja Meat Districtin ansiosta. Oulusta listalle äänestettiin Ostroferia ja Hugo. Kirkkonummi, Lohja, Rovaniemi, Mustio ja Mikkeli nousivat kärkikahinoihin kukin yhden ravintolan voimin. Viivan alla TOP 10 -paikkaa kärkkyvät Lahti ja Joensuu.

ravintola grön

Kesken palkintojen jaon tajusin, että oma ravintolakuplani on todella Helsinki-keskeinen. Luuhaan pitkin Eurooppaa, etsin kulinaarisia kokemuksia, tavoittelen tähtiravintoloita ja matkustan ruuan perässä maailman ääriin. En siis näe tätäkään metsää puilta.

Helsingin ulkopuolella huomiota herättävistä ja ruokaihmisten hehkuttamista paikoista olen käynyt vain neljässä. Siis NELJÄSSÄ. Turkulaisessa Tintåssa nautin lounaspastan kylmänä toukokuisena perjantaina pari vuotta sitten, Sicapellessä vietin tyttöjen iltaa 2014 ja ravinteli Berthassa ja Gastropub Tuulensuussa piipahdin Tampereen Sävelen tienoilla ehkä vuonna 2012.

ravintola grön

Häpeän puna hiipii kaulaa pitkin kasvoille. Maksan satalappusia matkasta Madridiin, mutta en saa takapuoltani tyrkättyä Turkuun. Samoilen viiniköynnösten lomassa ja hörpin ökykallista baroloa, vaikka Tampereelle, ruokaihmisen paratiisiin pääsisi yhdeksällä eurolla. Ihailen Euroopan keskiaikaisia kaupunkeja, kun puolen tunnin bussimatkan päässä olisi idyllinen Porvoo. Pitäisikö kenties vähän skarpata?

ravintola grön

Jospa vuosi 2018 olisikin kotimaisen kulinarismin, suomalaisen ruuan ja lähellä tuotettujen raaka-aineiden vuosi? Jospa suuntaisin siippani kanssa romanttiselle ruokamatkalle parin tunnin päähän, Turkuun tai Tampereelle? Jospa lopettaisin taivaanrantaan tähyilyn ja hyppäisin bussiin, jonka päätepysäkkinä on Lohjan Mikko Utter tai Kirkkonummen Bistro o Mat? Jospa halpojen Pariisin-lentojen sijaan ostaisin junalipun Ouluun? Jospa keskittyisin hetkeksi rikkaisiin ruokaperinteisiin ja unohtaisin ulkomailla haahuilun? Luonto kiittäisi ja hiilijalanjälkeenkin saisi leikata ison loven.

Matkamessut alkavat huomenna. Saattaa olla, että minut löytää varmimmin tutkimasta kotimaisia kaupunkilomia ja ruokamatkailuun erikoistuneita kohteita. Turku, Tampere ja Oulu, täältä tullaan!

ps. Kuvat eivät tee oikeutta Grönin annoksille. Varatkaa pöytä ja antakaa aistienne viedä!

Vanhan Porvoon Glassikko ja maailman suloisin brunssi

Kuin kotiin tulisi. Se on ensimmäinen ajatukseni, kun astun sisään Vanhan Porvoon Glassikkoon. Tunnen kuinka vanha talo hymyilee minulle. Punaiseksi maalatussa pönttöuunissa rätisee elävä tuli, uunin viereen on pinottu koivuhalkoja. Matalat huoneet ja pastellinsävyiset, vuosisatoja nähneet seinät sulkevat brunssivieraan lämpimään syleilyynsä ja jättävät syksyisen viiman ja vihmovan tihkusateen ovien ulkopuolelle.

vanhan porvoon glassikko sisäänkäynti

vanhan porvoon glassikko menu

Vanhan Porvoon Kirkkotorin laidalla seisova keltainen puutalo on yli 250 vuotta vanha. Viimeisimpänä sen puulattioita on kuluttanut Heidi ja Samuli Wirgentiuksen perhe. Menneenä kesänä he tekivät radikaalin ratkaisun ja muuttivat pois unelmiensa tieltä.
Pariskunnan suurin haave on vihdoin käynyt toteen, sillä Vanhan Porvoon Glassikko avattiin alkusyksystä.

Olen tutustunut Samuliin ja Heidiin pari kuukautta aiemmin yhteisen projektin parissa. Olemme puhuneet paljon unelmista, jäätelöstä, kahviloista, hyvästä ruuasta ja vanhasta Porvoosta. Jutusteluhetkien jälkeen olen pyöritellyt mielessäni visiota valmiista ravintolasta ja koettanut kuvitella miltä tilassa näyttää, tuoksuu ja tuntuu. Kun unelmat muuttuivat marraskuussa todeksi, sain mieluisan kutsun tulla maistelemaan porvoolaisen brunssitaivaan herkkuja. Arvaatte varmaan, ettei minua tarvinnut kahdesti käskeä.

vanhan porvoon glassikko

Edellisen kerran olin käynyt Kirkkotorin kupeessa silloin, kun huoneet olivat muuton jälkeen täysin tyhjillään. Kun nyt katson ympärilleni, liikutun. Kuvitelmani ovat konkretisoituneet: tässä se nyt on, vanhan Porvoon suloisin ravintola. Samuli ja Heidi ovat todella tehneet unelmistaan totta. Istahdan meille, minulle ja Hannan soppa -blogin Hannalle, varattuun ikkunapöytään ja katselen ihastuneena ympärilleni.

vanhan porvoon glassikko skål brunssi

vanhan porvoon glassikko kattaus

Tunnelma on ainutlaatuinen. Tekee mieli riisua kengät ja tassutella sukkasillaan lattialle levitetyillä paksuilla matoilla. Nurkassa on klassinen riikinkukko-korituoli, jota instagram vuorenvarmasti rakastaa. Salin perällä on marjapuuronvärinen sohva, pyöreät pöydät ovat marmoria. Pehmeä musiikki säestää tunnelmallista tilaa. En saa silmiäni irti tarkoin mietityistä yksityiskohdista, voiko tällainen paikka olla tottakaan?

vanhan porvoon glassikko pönttöuuni

samuli wirgentius

Kotoisassa keittiössä ei ole ovea ja vieraat ovat tervetulleita kurkkaamaan, mitä Michelin-tähdellä palkittu keittiömestari valtakunnassaan puuhaa. Köökissä kuunnellaan vieraiden toiveita tarkkaan ja loihditaan annoksia yllätysvieraille, vaikka sulkemisaika alkaisi olla jo käsillä.

Asiakaspalvelu on viiden tähden arvoista. Vieraista ollaan kiinnostuneita, heitä kuunnellaan ja heistä huolehditaan, kuin hyvistä ystävistä tai perheenjäsenistä ikään. Isäntäparin kasvoilta loistaa aito ilo, intohimo ja rakkaus ruokaan. Näin sydämelliseen palveluun törmää todella harvoin.

vanhan porvoon glassikko hannan soppa

vanhan porvoon glassikko hillot

vanhan porvoon glassikko brunssi munakokkeli

Myös pöytiintarjoiltu brunssi on nykypäivänä harvinaisuus. Ei buffet-tiskejä, jonotusta tai jälkiruokapöydän jämiä, vaan kauniisti katettu ja kynttilöin valaistu pöytä. Marmoria, rottinkia ja kankaisia lautasliinoja. Lautasten virta on loppumaton ja kaikkea tuodaan lisää, jos pyytää. Brunssimenun sisältö vaihtelee, mutta tietyt elementit pysyvät. Ensin itse keitettyjä hilloja, granolaa, jugurttia, tuoremehua, leipävalikoima, kahvia ja teetä. Sitten lämmin muna-annos, kolme erilaista salaattia ja juustolautanen. Viimeiseksi kaksi jälkkäriä, joista toinen on aina Vanhan Porvoon jäätelötehtaan tuotantoa, tietenkin.

Ensimmäisenä emäntä kantaa pöytään leipävalikoiman: hapanjuurileipää, ihanan tahmaista saaristolaislimppua ja jumalaisen rapeita croissantteja, kaikki omassa keittiössä leivottuja. Kuppiin kaadetaan théhuoneen vihreää teetä ja lasiin samana aamuna puristettua appelsiinimehua. Juhlistamme yhteistä brunssia myös lasillisella kuohuviiniä.

vanhan porvoon glassikko brunssi salaatit

Seuraavaa ruokalaji kiikutetaan eteemme, vasta kun on varmistettu, että olemme valmiita siirtymään eteenpäin. Tätä on brunssi parhaillaan, kiireetöntä yhdessäoloa ja hirmuisen herkullista ruokaa. Ruohosipulilla ryyditetty munakokkeli on taivaallista ja salaatit sisältävät tällä kertaa tomaatti-mozzarellaa, skagenia ja perunaa sekä kaalia ja chorizoa. Yhtä juhlaa jokainen suupala.

Suolaisen menun kruunaavat runsaat stilton-siivut sekä kuutioitu mausteleipä. Leipäkuutioiden päälle valutettu karamellikastike vie ajatukset salakavalasti kohti jälkiruokaa. Eton mess vaahtokarkkeineen sulaa suuhun. Vadelma- ja banaani-popcorn-jätskit lusikoidaan vauhdilla vatsaan, jotta aivot eivät ehdi ilmoittaa sen olevan jo ääriään myöten täynnä.

vanhan porvoon glassikko brunssi jälkiruoka

Porvoolaiset ovat jo noteeranneet katukuvaan ilmestyneen tulokkaan. Heidi kertoo, että päivän toinen brunssikattaus on myyty loppuun, samoin sunnuntain isänpäiväbrunssi. Vierailumme aikana useampi kaupunkilainen piipahtaa sisään ihastelemaan interiööriä, jonka valo loistaa kutsuvasti kirkolle avautuvista ikkunoista.

vanhan porvoon glassikko herkkukauppa

vanhan porvoon glassikko herkkukauppa

Vanhan Porvoon Glassikko ei kuitenkaan ole vain porvoolaisia varten. Suosittelen syvästi liikahtamaan viikonloppuretkelle esimerkiksi pääkaupunkiseudulta. Bussilippu maksaa alle kympin suuntaansa ja kahdellakin eurolla pääsee, jos vain suunnittelee ajankohdan hyvissä ajoin etukäteen.

Brunssia tarjoillaan lauantaisin ja sunnuntaisin kahdessa kattauksessa: klo 10 ja klo 13. Taivaallinen herkkuhetki kustantaa 28,50 euroa ja on taatusti joka euron väärti. Kahvilan yhteydessä on pieni herkkukauppa, jossa myydään sen seitsemää sorttia makeaa ja suolaista. Pikkulinnut livertelivät korvaani myös, että perjantaisin Glassikossa tarjoillaan pizzaa ja lähiaikoina järjestetään ensimmäinen tähti-illallinen. Nimi saattaa viitata erääseenkin keittiömestariin ja hänelle myönnettyyn tunnustukseen. Sanokaa minun sanoneen.

vanhan porvoon glassikko ovikyltti

Ps. Kamerani hyytyi ennen kuin ehdin istua pöytään, olin unohtanut ladata akut – mikä amatöörimoka! Onneksi ihastuttava seuralaiseni oli ammattilainen, hänen otoksiaan voitte käydä ihailemassa täällä. Napsin muutamia kuvia kännykällä ja toivon, että taianomainen tunnelma välittyy niidenkin kautta.