Kaksi vuotta katselin vierestä ja hauduttelin ideaa. Herkuttelin blineillä hyisessä helmikuun viimassa, siemailin kovaa teetä hattukaupan takahuoneessa, ostin kotikadulta valikoiman kuppikakkuja, kerrytin viestintätoimiston naisten matkakassaa ahmimalla piirakoita, lusikoin punajuurisoppaa stadionin hostellilla ja istuin ihmisten kotona lautasellani autenttista intialaista, afrikkalaista tai italialaista ruokaa. Kuljeskelin kateellisena Ruttopuistossa, Espalla, Vaasankadulla ja Töölönlahdella kojulta toiselle ihastellen tunnelmaa ja ravintoloitsijoiden innokkuutta ja pohdin milloin itse uskaltaisin. Marraskuussa 2013 ryhdyin viimein toimeen.
Pari päivää ennen ruokakarnevaalia yritin etsiä Ravintolapäivän kartalta ravintolaa, johon voisi tehdä pöytävarauksen. Kokemus oli osoittanut, että parhaat sapuskat loppuvat kesken. Siksi kotona järjestetty istuva illallinen oli ensisijainen valintani. Sellaista ei näyttänyt löytyvän mistään Helsingin kolkasta. Seuraavaksi tsekkasin naapuruston tarjonnan, josko edes niitä kuppikakkuja. Ravintoloita nolla, kuppikakkukioskeja yhtä monta. Oli siis avattava rafla itse ja kutsuttava ventovieraat omaan keittiöön. Kalasataman kestikievari oli syntynyt.
Sisko lupasi tulla apukäsiksi. Listalle valittiin hyväksi havaittuja ja moneen kertaan kokattuja suosikkeja. Alkuun lohitartaria, pääruuaksi tuhtia linssikeittoa ja jälkkäriksi inkivääripannacottaa. Lisukkeena uunituoreita sämpylöitä. Valmistelut ja suurin osa sapuskoista oli tehty edellisenä päivänä, rima oli matalalla ja helpoimman kautta mentiin. Epäilytti silti aika lailla, osataankohan me ja tuleeko kukaan?
Kuten ehkä arvaatte, pelko oli turha. Ensimmäiset varaukset tulivat jo samana päivänä ja kaikkiin kolmeen kattaukseen kertyi pöydällinen porukkaa. Hesari otti yhteyttä ja halusi tehdä jutun ensimmäisestä Kalasataman Ravintolapäiväravintolasta. Toimittaja ja kuvaaja hyörivät keittiön kaaoksessa samalla kun ruokavieraat asettautuivat ruokapöydän ympärille. Vaikka joukossa oli turvallisen tuttuja kasvoja, ei se tainnut kovin paljoa käsien tärinää vaimentaa. Tunnelma oli siitä huolimatta välitön, kuin olisi ystävilleen kokannut.
Päivän päätteeksi oli voittajaolo. Ruoka riitti, vatsat täyttyivät ja reseptejäkin kyseltiin. Me teimme sen, mistä olin jo pitkään haaveillut. Viimeisten vieraiden poistuttua kaadoimme itsellemme lasilliset viiniä ja oikaisimme itsemme sohvalle helpotuksesta huokaisten. Selkää särki ja jalat huusivat lepoa. Mieli oli kuitenkin tyytyväisyyttä täynnä ja suunnitelmat selvät. Kolmen kuukauden päästä uudestaan!
Sittemmin olen tarjoillut ravintolapäivävieraille porkkana-inkiväärikeittoa, tuorepastaa, ragua, pippurisorbettia, lakritsamoussea, borssikeittoa ja pavlovaa. Eilinen menu piti sisällään itämaisia makuja: lohta, rapukeksejä, edamame-papuja, ramen-nuudelikeittoa ja matcha-jäätelöä. Toisena kokkina siskon sijaan mies, joka isännöi kuin olisi isännöinyt ravintolaa ennenkin. Voi olla, että emme jaksa odottaa seuraavaa virallista ravintolapäivää, sillä mikäänhän ei estä avaamasta kestikievarin ovia uudestaan vaikka heti huomenna. Pysykää kanavalla!