On viikkoja, jolloin mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Aamuja, jotka eivät käynnisty millään ja iltoja, joina huomaa tuntien loppuvan auttamattomasti kesken. Päiviä, joiden päällä roikkuu sankka sumu – niin tiheä, että suuntavaisto katoaa.

Sitten on niitä hetkiä, jolloin elämä heittää varoittamatta ilmaa halkovan kierrepallon, jota on mahdoton väistää. Syyskuun toiseksi viimeisenä torstaina viiletin kaupungilla tapaamisesta toiseen. Päivä oli täynnä iloa ja juhlaa, avajaisia ja tehokkaita työtunteja. Torstaiseen tapaan ehtoo päättyi kuorotreeneihin konservatorion kamarimusiikkisalissa. Kotiin polkiessa lauloin ääneen.

Kun kaarsin pyörävaraston eteen, vilkaisin kolmannen kerroksen ikkunoihin. Ne olivat pimeinä. Ihmetytti, sillä normaalisti tähän aikaan olohuoneesta loistaa lämmin ja kutsuva valo. Huomasin, että miehen pyörä oli poissa. Lähetin viestin ja kysyin mikä mahtaa olla meininki.

Parin minuutin kuluttua puhelin soi. Toisessa päässä oli tuntematon henkilö, joka kertoi mieheni kaatuneen pyörällä. Tämä ohikulkija oli löytänyt hänet makaamassa tieltä tajuttomana. Sydämeni löi tyhjää. Onnettomuuspaikka oli lähellä, eikä ambulanssi ollut vielä ehtinyt paikalle. En tiedä olenko koskaan polkenut niin lujaa.

Edelleen hämmästelen omia tunteita ja toimintatapojani. Yleensä ahdistun helposti, mutta todellisissa kriisitilanteissa en juurikaan panikoi tai hätäänny, vaikka sydän takoo kuin viimeistä päivää. Sen sijaan olen kylmän rauhallinen ja toimin määrätietoisesti.

Jalkakäytävällä istui shokissa oleva mies. Muisti pätki, eikä kukaan osannut sanoa, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi saapui ja vei miehen mennessään. Minä talutin vääntyneen pyörän kotiin ja jäin sydän syrjällään odottamaan soittoa sairaalasta. Päässäni järjestelin asioita jo siltä varalta, että joudumme perumaan kauan odotetun Italian-matkan.

Kaksi vuorokautta myöhemmin istuimme koneessa matkalla Milanoon. Taakse jäivät kaksi unetonta yötä, kahden päivän tekemättömät työt ja tihkusateen tuoma harmaa taivas. Selvisimme lopulta suurella säikähdyksellä. Luojan kiitos päässä oli kypärä.

Kaksi ensimmäistä reissupäivää kyselin vartin välein tuntemuksia. Eihän huimaa, mikä on olo? Miestä selvästi vähän ärsytti jatkuva huolenpito, sillä mihinkään ei enää sattunut, vaikka kasvot olivatkin edelleen vähän turvoksissa ja silmät aurinkolasien alla sinipunaisen sävyjä täynnä.

Malpensan kentällä odotti bussi, joka kuljetti meidät Piemonten sydämeen. Edessä oli visiittejä viinitiloille, tryffelien metsästystä, ruokaa, juomaa ja aurinkoa. Juuri oikeanlaista ohjelmaa ja muuta ajateltavaa toipilaalle ja hänen ylihuolehtivaiselle seuralaiselleen.

ps. Nyt neljä viikkoa myöhemmin kaikki on jo hyvin. Pyörä kulkee entiseen malliin ja kaatumisesta on jäljellä enää hyvää vauhtia vaalenevat arvet. Jospa nämä kierrepallot meidän osaltamme olisivat hetkeksi tässä.

Lue lisää Italian-matkasta:
Viiniköynnöksiä ja tryffelinmetsästystä – patikointia Piemontessa
Patikoijan paremmat piknik-eväät