Istun reessä, ympärilläni pimeys, ylläni tähtitaivas. Pakkanen nipistelee poskipäitä. Porontalja lämmittää selkää, kaivaudun syvemmälle villaisen viltin alle. Jalassa on kolmet villaiset sukat ja punaiset huopatossut. Revontuliretki voi alkaa.

Metsässä on hiljaista, kuuluu vain poron koparoiden napse ja jäisen ajouran rahina reen jalasten alla. Tunturin valot loittonevat, valosaaste ei yllä jängälle asti. Nyt ollaan kirjaimellisesti keskellä ei mitään, metsästämässä revontulia.

Rekeäni vetää Täplis, valkoinen poro, joka on saanut nimensä karvan mustien täplien mukaan. Täplis on itsepäinen, se yrittää kiilata oikealta ohi johtoporon vetämän reen. Takanani tulevaa rekeä kiskoo Pakana, omissa oloissaan viihtyvä uljas sarvipää. Vältän vilkuilemasta taakseni, sillä hurjat sarvet heiluvat vain muutamien senttien päässä minusta. Pari kertaa kertaa ne kolahtavat takaraivooni, onneksi päätä suojaa pipon lisäksi kaksi huppukerrosta.

Poroletkan omistaa seitsemännen polven poroisäntä, Aarne Aatsinki. Hän on pukeutunut lapikkaisiin ja poronkarvapintaisiin housuihin. Päässä on karvalakki ja vyötäisillä keinuu kuksa. Kysyessäni nimien etymologiasta, hän vastaa ettei porojen nimeämistä mietitä pitkään, ne saavat sen nimen, joka isännälle ensimmäisenä mieleen juolahtaa.

Ajon aikana kuulen Täpliksen tarinan. Porotokkaansa tarkistamassa ollut isäntä seurasi Täpliksen emää sen gps-pannan ilmoittamien koordinaattien perusteella. Samaan suuntaan johtivat tuoreet suden jäljet. Tavatessaan emän ja vasan tunturista 60 kilometrin päässä autotieltä, hän päätti ottaa vasan mukaansa, turvaan sudelta ja surman suulta. Isäntä otti vasan jalkojensa väliin ja ajoi kelkalla takaisin autolleen vasa mukanaan. Kun hän sen jälkeen tarkisti emän sijaintia, gps-signaali oli lakannut liikkumasta. Susi oli tappanut emän. Niin alkoi Täpliksen kouluttaminen ajoporoksi.

Puolen tunnin matkan jälkeen pysähdymme poroaitauksen luo. Aitauksessa laiduntavat tiineenä olevat vaatimet ja ajoporoiksi koulutettavat nuoret urokset. Koulutus alkaa noin 1,5 vuoden iässä ja jatkuu aina viisivuotiaaksi asti. Vasta sitten porot ovat valmiita vetämään rekeä. Syötämme poroille koivunoksia, joiden kuivuneet lehdet riivitään hetkessä parempiin suihin. Poroisäntien otsalamput valaisevat sen verran, että saan otettua muutaman kuvan.

Vaikka revontulia ei ainakaan vielä näy, pettymystä kompensoi kirkkaana loistava tähtitaivas. Tällaisen tähtitaivaan olen nähnyt vain kerran tai kaksi. Ensimmäinen kerta joskus 90-luvun alkupuolella on painunut syvälle muistin lokeroihin. Sitä ihailin Kreikan saaristossa, luonnonsatamassa, jonka lahdelmaan olimme vanhempieni osakkuuspurjeveneellä ankkuroituneet. Saarella asui yksi perhe, joka piti ravintolaa keskellä ei mitään. Ravintolaan johti rannasta reilun kilometrin polku, joka taivallettiin tähtitaivaan ja kuutamon valossa. Perillä odotti reissun paras ateria, kotiravintolassa, jonka ainoat asiakkaat olimme. Kunnallistekniikkaa ei ollut, eikä sähköjä. Puuterointi tapahtui pihan perällä huussissa, lainataskulampun valossa. Liekö syynä useampi lasillinen retsinaa, mutta takaisin kävellessä tähtitaivas vaikutti olevan hämmästyttävän lähellä, kuin käsin kosketeltavissa.

Pysähdymme nuotiopaikalle ja poroisännät virittelevät nuotion. Nokiset pannut asetellaan kipinöitä lennättävien liekkien päälle ja kohta kädessäni on mukillinen kuumaa kaakaota. Yksi isännistä kertoo rallienglannilla legendaa revontulien synnystä, Ukko-jumalasta ja hänen tuliketustaan, joka juoksee pitkin taivaita tulinen häntä räiskyen värikkäinä reposina. Hollantilainen perhe vieressäni hymähtelee. Nuotion lämpö leviää jäseniin, mutta raukea hetki keskeytyy odotettuun uutiseen, revontulet, ne loimuavat parhaillaan selkiemme takana!

Reposet räiskyvät edessämme, kaivan reppuni sivutaskusta jalustan ja ryhdyn kuvaamaan. Olen ensi kertaa asialla ja muistikortille tallentuu vain epämääräinen vihreä alue puiden yläpuolella. Pitäisi kai opetella yökuvauksen niksit ennenkuin lähtee pimeyteen räpeltämään kameran kanssa. Retken jälkeen katson kateellisena, kun hollantilainen seurue ihailee kameransa ruudulta onnistuneita otoksia. Ehkä minäkin sitten ensi vuonna.

Paluumatkalla mietin poromiehen tarinoita. Hänen mukaansa pororetket on turvallisinta toteuttaa pimeään vuorokaudenaikaan. Johtajaporoa ei tarvitse opastaa, se osaa reitin ulkoa. Mutta, jos reitillä tapahtuu jotain tavallista poikkeavaa tai maiseman yksityiskohdat ympärillä muuttuvat vähänkin, laumanjohtaja saattaa saada pienen paniikkikohtauksen ja vetää laumansa siihen mukaan. Pimeässä yllättäviä muutoksia ei välttämättä näe, joten riski levottomaan käytökseen on vähäisempi.

Yleisesti ajatellaan, että eläinten hyödyntäminen ansaintatarkoitukseen on eettisesti arveluttavaa. Kun suunnittelee osallistuvansa aktiviteettiin, jossa eläimet ovat pääosassa, kannattaakin ottaa etukäteen selvää millaiset olosuhteet eläimillä on ja miten aktiviteetteja järjestävä yritys huolehtii eläinten hyvinvoinnista. Jos puitteet ovat kunnossa, eläimet käyttäytyvät lajityypillisesti ja voivat hyvin, ei ole aihetta huoleen.

Pohjoisessa porot eivät ole lemmikkejä, ne ovat elinkeino. Sallan poropuistossa on 40 yksilöä, joilla ajetaan vuoropäivinä. Paikalliset poroisännät tuntevat poronsa koparoiden kynsiä myöten. Poroilla on nimet ja luonteenpiirteet, ja niiden kunnosta pidetään hyvää huolta. Poroilla on vähintään yksi lepopäivä ajojen ja retkien välissä. Retkilläkin pidetään taukoja, jolloin porot irrotetaan valjaista ja ne saavat syödä lunta janoonsa, kaivaa jäkälää lumen alta, levähtää ja jopa nukkua.

En ole asiantuntija, mutta minun silmiini kaikki vetoporot vaikuttivat terveiltä ja hyväkarvaisilta. Ja kuten yksi poroisännistä totesi, porot tekevät talvella neljän kuukauden ajan hommia, josta ne selvästi nauttivat. Loput kahdeksan kuukautta ne lomailevat vaellellen pitkin jänkiä ja tuntureita. Ei huonommat työehdot, kelpaisivat minullekin!

Osallistuin retkelle Sallan Poropuiston ja Sallan matkailuyhdistyksen bloggaajavieraana.